Tuleva Sairaanhoitaja

Valmistumispäivä

2011-06-27T23:38:00.000+03:00

Siitä on nyt tasan kuukausi, kun ajelin viimeisen kerran ammattikorkeakoululle. Aamun olin suorastaan vakuuttunut, että joku on mennyt pieleen, enkä saa todistusta. Joku olisi voinut nauttia matkasta ja iloita pitkään odotetun päivän saapumisesta, mutta minä valmistauduin vääjäämättömästi lähenevään häpeään siitä, etten saanutkaan todistusta.

Koulurakennus näytti entistäkin ankeammalta, kun sain vihdoin esitellä juhliin saapuneelle perheelleni tuon vanhan harmaan laatikon. Edes tänään se ei näyttänyt ylväältä, varsinkin kun koulussa veitettiin ihan tavallista perjantai päivää. Ensin pidettiin eräässä luokassa kaikille valmistuville sairaanhoitajille Sairaanhoitajaliiton tilaisuus, jossa vannoimme sairaanhoitajan valan ja saimme Sairaanhoitajaliiton jäsenmerkin. Yllätykseksini muitakin jännitti todistuksen saaminen, ilmeisesti koska koulun puolesta ei annettu minkäänlaista varmistusta asiasta jokunen muukin epäili valmistumistaan. Jonottaessani jäsenmerkkiä ajattelin, että otan yhden ja nautin siitä edes hetken ennen kuin se pitää palauttaa kun palaan häntä koipien välissä kotiin, edelleen opiskelijana. Yllätykseksemme koulu tarjosi myös lasilliset kuohuvaa kaikille valmistuville ja ylimääräiset jaettiin omaisille. Kilistimme yhdessä ja lähdimme seuraavaksi koulun jumppasaliin, jossa varsinainen juhlatilaisuus pidettiin. Tilaisuus alkoi musiikkiesityksellä ja koulutusjohtajan puheella. Kummastakaan en muista juuri mitään, koska meille oli laitettu paikat luokittain aakkosjärjestyksessä. Tajusin, että meidät kutsuttaisiin yksitellen hakemaan todistukset ja suunnittelin kuinka heittäytyisin polvilleni ja konttaisin pois kun nimeäni ei sanottaisikaan ja minä seisoisin siinä odottamassa.

Ensin todistukset jaettiin valmistuville röntgenhoitajille ja sitten sairaanhoitajille. Kun luokkamme nousi seisomaan todistustenjakoa varten sydämeni hakkasi. Mitä lähemmäs aakkosissa tultiin, sitä kovempaa se hakkasi. Kun nimeni oli seuraavana, olin suorastaan hämmästynyt kun kuulinkin nimeni. Loppujen lopuksi kaikkien meidän, joiden pitikin valmistua, nimet sanottiin ja seisoimme yhtenä ryppäänä muiden valmistuvien, opettajien ja omaisten edessä. Todistustus suorastaan poltti kädessäni ja vaivoin hillitsin itseni kurkistamasta. Vasta päästyäni takaisin paikalleni tarkistin, että siinä todella luki nimeni. Lopullisen varmuuden sain kun näin alimmaisen paperin, jossa luki, että Valvira on rekisteröinyt minut laillistettuna sairaanhoitajana. Helpotus oli suunnaton ja saatoin hymyillä.

Tulevasta Sairaanhoitajasta oli tullut sairaanhoitaja.

Kautta kiven ja kannon

2011-05-27T00:49:00.000+03:00

"Lupaan, että vakaa ja vilpitön tahtoni on sairaanhoitajan tointa harjoittaessani parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan täyttää ne velvollisuudet, jotka minulle sairaanhoitajana kuuluvat, ja pitää aina mielessäni sairaanhoitajan työn korkeat ihanteet "

Odotettu päivä. 12 tunnin päästä olen jo valani vannonut ja olen laillistettu sairaanhoitaja. Nyt pitäisi olla jo nukkumassa (auto starttaa kohti Turkua kello 6.30), mutta vielä on valmistelut vaiheessa. Tajusin 23.20, että kaikki oikeuteni koulun sähköpostiin, Winha Willeen, Optimaan ja koulun intranetiin päättyvät tänään. Imuroin siis vauhdilla koneelleni kaikki luennot mitkä vielä olivat kopioimatta. Tunnin taistelun jälkeen huokaisin helpotuksesta -sain kaiken haluamani turvaan. Paitsi, että pääsen edellä mainittuhin ohjelmiin yhä, joten ajan olisi voinut käyttää vaikka valan opetteluun. Se pitää kuulemma osata ulkoa. Tiistaina vietin illan tulevien ex-luokkalaisteni kanssa ja yleinen henki tuntui olevan, että "kyllä sen joku osaa, mää vaan mumisen mukana!" Eli siis ihan niin kuin itsekin ajattelin tehdä.

Noh, ehken pääse edes mumisemaan mitään valaa, mistä sen tietää, jos kumminkin unohdin jonkun kurssin, jonkun kirjallisen työn, jonkun allekirjoitettavan lapun, enkä valmistukaan...

Mitä seuraavaksi?

2011-05-21T11:48:00.001+03:00

Eilen oli viimeinen harjoittelupäivä. Aamulla vetäessäni sinisiä työvaatteita päälleni, ajattelin, että viimeinen kerta vähään aikaan. Kun esittäydyin potilaalleni sairaanhoitajaopiskelijana, teki mieleni jatkaa, että olen opiskelija enää viikon. Puolen päivän aikaan katselin nimineulaani, jossa lukee "sairaanhoitajaopiskelija." Sitä samaa neulaa, jotka tilasimme yhdessä luokkamme kanssa, ja jonka piteleminen ensimmäistä kertaa tuntui ikimuistoiselta hetkeltä. Ja sitä se olikin. Nyt peitin sormellani sanan "opiskelija" ja tuijotin epäuskoisena omaa nimeäni edeltävää sanaa sairaanhoitaja.

Niin, viikon päästä tähän aikaan olen jo vannonut valani, saanut todistukseni ja odottelen paraikaa sukulaisia kahvitettavaksi. Ja mitä sitten? Valmiina sairaanhoitajana minulla ei ole työpaikoista pulaa. Voisin lopettaa opiskelijaelämän aikaisen kituuttamisen vähillä rahoilla, ja mennä töihin. Mutta minä valitsin toisin.

Vedin siniset työvaatteet pitkään aikaan viimeisen kerran päälleni, koska seuraavaksi aion lomailla. Lomailla pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikein kunnolla. Lomailla aina heinäkuun puoleen väliin saakka, kunnes 11. päivä alkaa ihan uusi haastava luku elämässäni. Minä lähden varusmiespalvelukseen.

Visusti pitämäni salaisuus paljastui suurelle yleisölle vasta aprillipäivänä, jolloin asia varmistui. Tosin, suurin osa piti sitä aprillipilana ja ne loput jotka uskoivat asian todeksi, eivät jaksaneet käsittää, miksi ihmeessä 23-vuotias nainen, joka on juuri valmistunut, tahtoo lähteä armeijaan. Olen saanut vastata kysymyksiin väsymiseen saakka. Niin miksi?

Mieheni ollessa armeijassa vuosi sitten instituutin hienous paljastui minulle, joka ei ollut koskaan harkinnutkaan vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista. Tajusin, mitä varten armeijaan mennään ja miksi se on tärkeää. Ennen armeija oli tarkoittanut nuorten miesten velvollisuutta mennä miehistymään johonkin käsittämättömään paikkaan, jossa pukeudutaan samalla tavalla, käyttäydytään jäykästi ja pokkuroidaan vanhemmille miehille, joilla on enemmän metallia rinnassaan.
Tajusin, että armeijaan mennään, jota Suomella olisi mahdollisuus puolustaa rauhaansa ja koskemattomuuttaan, mikäli joku sitä uhkaisi. Tajusin, ettei siitä loppujen lopuksi ole kovin kauaa, kun itsenäisyytemme on ollut uhattuna. Tajusin, että minä haluan puolustaa Suomea.

Niinpä vaihdan sinisen kurkkusalaatinvihreään ja vietän täysin erilaisen vuoden. Tai en kai niin erilaista sairaanhoitajan näkökulmasta, ammattini puolesta aselajini on kokolailla puolestani jo päätetty, se tulee nimimttäin melko varmasti olemaan lääkintä.

Siinä siis vastaus toiseen kysymykseen mihin saan vastata päivittäin, "mitä teet valmistumisen jälkeen?" Välttääkseni lisäkysymykset, sanon lomailevani valmistumisen jälkeen. Ja jos joku on kuullut armeijaan menostani, kysymyksiin vastaan ympäripyöreästi tai vain vastakysymyksellä "miksi ei?"

Kevät

2011-05-06T23:06:00.006+03:00

Kaikista Suomen neljästä vuodenajasta kevät on ollut suosikkini niin pitkään kuin muistan. Keväällä on pitkästä aikaa niin lämmintä, valoisaa ja vihreää. Keväällä tapahtuu ihania asioita. Keväät ovat olleet elämäni parhaita aikoja: äitini parani vakavasta sairaudesta, löysin tulevan kihlattuni, kirjoitin ylioppilaaksi ja nyt mitä ilmeisemmin valmistun sairaanhoitajaksi.

Olen tänään laskenut ne lääkelaskut, joista viimeksi kirjoitin, onnistuneesti. Kun näin, että ohjaajallani vastaukset olivat prikulleen samat kuin minulla, olisin voinut halata häntä. Hillitsin itseni ja tyydyin päänsisäisiin aaltoliikkeisiin omaksi kunniakseni.

Kotiin päästyäni kaverini laittoi tekstiviestin kertoakseen, että opinnäytetyömme on vihdoin hyväksytty ja olemme saaneet arvosanan 3. Koska leijuin jo pari tuumaa maasta muutenkin, olo oli suorastaan kepeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi emme lähettäneet kutsukortteja pari päivää sitten turhaan. Valmistuminen näyttää todellakin vääjäämättömältä.

Koska minun Pepsi-lasini on aina kuitenkin vähän enemmän tyhjä kuin täynnä, en voi ääneen lausua, sitä minkä juuri ja juuri voin kirjoittaa: minä valmistun 21 päivän päästä! Sitä en tiedä milloin voin olla täysin varma. Todennäköisesti kun ajelen kotiin Turusta, tarkistan todistuksesta ainakin minuutin välein, että lukeehan siinä varmasti minun nimeni. Ja oikea koulu. Ja oikea tutkinto. Ja sitten sama kierros uudestaan.

Kevät on vuoteni kohokohta siitäkin syystä, että silloin pidetään jääkiekon maailmanmestaruus-kisat. Jos jokin on elämän ja kuoleman asia, se on jääkiekko. Katsellessani Suomen piinallista taistelua Saksaa vastaan voin suorastaan huonosti. Olen valmis lyömään vetoa vasemmasta kädestäni, että Suomi häviää. Kun Leijonat kuitenkin taistelee isänmaamme voittoon, itkiessäni ilosta, muistan kuten joka kerta aiemminkin Suomen voittaessa, miksi katson kisoja. Maamme-laulun kaikuessa Bratislavan Samsung Arenalla alkukevään illan hiipuessa olen pakahtua onnesta.

Keväisin kaikki asiat vain tuntuvat järjestyvän.

Alle kuukausi

2011-04-29T21:02:00.002+03:00

Tasan kuukauden päästä pitäisi juhlat olla juhlittu ja pätevän sairaanhoitajan paperit plakkarissa. Virallinen valmistumispäivä on siis 27. päivä toukokuuta ja sukulaisia kahvitan seuraavana päivänä.

Tarkkasilmäinen varmaan huomasikin, toisen lauseen konditionaalin. Pitäisi. Mikään ei ole vielä varmaa: toistan jälleen itseäni, mutta opraa on edelleen hyväksymättä. Sitä pitää vielä viimeisen kerran korjata. Läpi sen pitäisi mennä, mutta hiostaahan se kumminkin, kun hyväksymättömissä kursseissa roikkuu niinkin iso juttu. Toinen "mutta" on yksi pirun lääkelasku. Turussa ollessani viimeistä viikkoa kävin uusimassa sen surullisen kuuluisan lasten hoitotyön tentin. Opettaja katsoi lääkelaskun saman tien kun palautin kokeen. Olin tuskaillut laskun kanssa enemmän kuin koskaan. Opettajan kurtistuvista kulmakarvoista näin, ettei se mennyt niin kuin piti. Olin hikoillut laskun kanssa niin paljon, etten ehtinyt vastata kaikkiin varsinaisen kokeen kysymyksiin. Olin laskenut yhtä laskua uudelleen ja uudelleen, niin, että miltei kokonainen konsepti oli täynnä alekain laskettua jakolaskua. Opettaja rykäisi kurkkuansa ja kysyi jotain tarkentavaa laskustani. Selitin tuskanhien yhä puskiessa pintaan, mitä olin tehnyt. Opettaja kuunteli kärsivällisesti ja sanoi, että tämä on periaatteessa laskettu ihan oikein, olen vain vastannut väärään kysymykseen. Vastausta erääseen tiputusnopeuteen pyydettiin ml/tunnissa -muodossa, minä vastasin ml/minuutissa. Kun tajusin mitä opettaja oli juuri sanonut, olisin voinut alkaa itkemään siltä seisomalta. Opettajan harmitellessa kohtaloani koitin niellä palaa kurkussani. Siinä kohtaa vuotta paineet olivat jo sellaiset, että yksi väärin laskettu lääkelasku paisui mielessäni nanosekunneissa megalomaanisiin mittasuhteisiin.

Mielessäni ehdin jo perumaan koko valmistumiseni ja kirosin itseni alinpaan helvettiin. Kerroin opettajalle lähteväni harjoitteluun ensi maanantaina, Tampereelle. Opettaja jäi miettimään kohtaloani. Noin viikon päästä opettaja ehdotti, että koska tuloni Turkuun on päivätyöstä vähintäänkin hankalaa tuntien korvaamisen takia, saan laskea laskun harjoittelussa ohjaajani valvonnassa. Huokaisin helpotuksesta. Nyt siis odottelen, että opettaja lähettäisi ohjaajalleni laskun, jotta saisin yhden ahdistuksen aiheen alta pois. Dead line on 13.5, jolloin kaikki kurssit täytyy olla suoritettuna jos meinaa valmistua tänä keväänä.

Eletään samantyyppisiä aikoja kuin keväällä 2006. Silloin jännitin ylioppilaaksi pääsyä, peruin haaveeni valkolakista joka toinen päivä ja välillä olin niin totaalisen turta jännittämisestä, että kirjoitusten siirtyminen puolella vuodella tuntui suorastaan hyvältä idealta. Viisi vuotta myöhemmin ymmärrän, mitä turhaa koko stressi oli, pääsin ylioppilaaksi juuri silloin kuin pitikin ja vieläpä kelpo arvosanoin. Tuota 18-vuotiaan paniikkia ajattelemalla koitan lievittää nyt tämän hetkistä ahdistustani ja juurruttaa uskoa siihen, että kaikki menee tälläkin kertaa hyvin.

Toivottavasti.

Kirjallisesta toiseen

2011-03-23T00:05:00.000+02:00

Tämäkin viikko on huomisen jälkeen lusittu. Karu totuus on, että jäljellä on kaksi viikkoa. Kaksi tiivistä viikkoa. Tuntiopetusta ei enää kamalasti ole, mutta kirjallisia töitä kyllä riittää. Nursing sciencen lisäksi täytyy väsätä hoitotyön johtajuus -kurssia varten jos minkäkinlaista tekstiä. Juuri tänään teimme liiketoimintasuunnitelman itse kehittämästämme yrityksestä. Parini kanssa keksitty yritys oli oikeastaan melkein hyvä idea, jos toimivan yrityksen kriteereihin ei lukeudu voiton tekeminen, palkan maksaminen työntekijöilleen tai minkäänlainen vapaa-aika. Onneksi minusta ei tosiaankaan tullut sitä tradenomia, koska tänään sen taas näki, että luontaiset taipumukseni ovat jossain ihan muualla kuin rahan tahkoamisessa.

Luontaisia taipumuksia pääsin toteuttamaan sen sijaan ihan jossain muussa. Kirjoittelin nimittäin tätä kaikkien lempitehtävää, Nursing sciencen esseetä iltani ratoksi. Tarkoitus on siis tutkimusten ja lähteiden pohjalta pohtia omia kokemuksiaan jostakin eettisestä asiasta, esimerkiksi itselläni saattohoidosta ja palliatiivisesta hoidosta. Ohjeessa sanotaan, että tekstiosuuden tulisi olla viisi sivua. Noh, kuten arvasin, tästä tuli ongelma. Kirjoitin juttua ehkä puolisentoista tuntia, kunnes havahduin siihen tosiasiaan, että olen nyt sivun seitsemän lopussa. Kaikkia lähteitä ei edes ollut vielä tekstissä, enkä ollut vielä lähelläkään kirjoittanut kaikkea mitä halusin. Lähetinkin varovaisen sähköpostin opettajalle, että olisiko vallan kauheaa, jos teksti osuus olisikin vähän pidempi kuin viisi sivua, esimerkiksi jos saisin sen tiivistymään yhdeksään sivuun... Ennen kuin opettaja vastaa jotakin, en uskalla antaa näppäimistön laulaa enää yhtään. Jos tiivistää pitää, siitä tulee nimittäin tuskallista jo noiden kahden liikasivun kanssa, varsinkin kun puolet lähteistä lojuu vielä avaamattomina.

Tänään olimme myös pitkästä aikaa opinnäytetyön ohjauksessa. Kyllä, se on edelleen vaiheessa. Opettaja aloitti kysymällä varovaiseen sävyyn tunnelmiamme. Totaalisen kyllästymisen tilassa oli vaikea kaunistella sanojaan. Vaikka asettelimme sanamme asialliseen muotoon, opettaja varmaan rivien välistä osasi lukea millä innolla sitä opinnäytetyötä väännetään. Hän sai kuitenkin jonkin verran uskoa pumpattua meihinkin, ehkä jopa vähän motivaatiota, oppari nimittäin on hänen mukaansa muutamaa pikkujuttua vaille enää. Prosessiahan hidastivat sitten joulukuun pakertamisen mm. se, että opettajamme oli eiliseen asti virkavapaalla, joten olimme käytännössä ilman ohjaajaa. Vaikka olisin joulupaketista käärinyt kymmenen kiloa motivaatiota, opinnäytetyö olisi todennäköisesti samassa jamassa. Paitsi se, että olimme harjoittelussa, emme olisi edes osanneet tehdä mitään. Siksi loppu väsätäänkin sen mukaisella kiireellä. Tavoite on saada valmis versio opettajalle ennen kuin viimeinen harjoittelu alkaa huhtikuun toisella viikolla.

Huomenna on pitkästä aikaa ihan täysi päivä. Istumme kahdeksasta neljään juurikin hoitotyön johtajuuden kurssilla ja pari tuntia kuuntelemme myös toistemme pohdiskelevia esityksiä jälleen jostain eettisestä asiasta. Tämä loppu kevät on näköjään päätetty täyttää tällä etiikalla. Suoraan sanoen, tässä vaiheessa on ihan sama mitä loppu kevät sisältää, ihan oikeasti, koulua on enää kaksi viikkoa aikaa.

Loppu lähenee

2011-03-18T19:37:00.000+02:00

Olen asunut Turussa yhteensä neljässä paikassa. Kevään 2008 vietin soluasunnossa kävelymatkan päästä opinahjostani. Minulla oli jopa pyörä Turussa. Soluasuminen meni sen kevään, koska olin varmaan niin sumussa kaikesta uudesta, että olisin asunut vaikka sillan alla. Luovuin asunnosta keväällä, koska en tiennyt palaanko Turkuun enää; niihin aikoihin harkitsin vielä siirtymistä Tampereen ammattikorkeakouluun.

Kesällä soittelin valehtelematta kymmenille asunnonvälittäjille, ennen kuin löysin sellaisen asunnon, jota ei tarvitse mennä katsomaan. Vuokrasopimuksen allekirjoitus tapahtui nokialaisen kauppakeskuksen eteisessä ja syyskuussa ajelin keskusta-asuntoni pihaan jälleen uuden muuttokuorman kanssa. Sika säkissä -periaatteella vuokrattu asunto osoittautui sijainniltaan erinomaiseksi ja muutenkin mukavaksi viikko-asunnoksi. Tässä asunnossa vietin tiiviin syksyn ja väljemmän kevään. Ensimmäisen lukukauden, jolloin meillä oli vajaita viikkoja edes melkein yhtä paljon kuin nykyisin. Asunnosta luovuin huhtikuussa, koska sisätautien harjoittelun suoritin Pirkanmaalla. Seuraavan kerran palaisin Turkuun vasta lokakuun lopussa, joten en halunnut maksaa puolen vuoden vuokria tyhjillään seisovasta asunnosta.

Lyhyehköksi jääneen syksyn 2009 asustelin ankeimmassa paikassa missä koskaan olen asunut. Asunto oli opiskelijoiden soluasunoja, joka sijaitsi Turun ehkä huonomaineisimman kaupunginosan läheisyydessä. Olin asunut asunnossa ehkä kuukauden kun aloin katsella uutta asuntoa, yksiötä. Löysin asunnon ja irtisanoin vuokrasopimukseni vuoden alusta alkaen. Joululoma alkoi 4.12, joten ehdin asua asunnossa kaksi kuukautta.

Viimeisen ja se nykyisen asuntoni sain myös käymättä näytössä. Asuttuani Paskamäeksi ristimässäni paikassa sen kaksi kuukautta minulle oli oikeastaan ihan sama, minkä näköinen murju minua olisi vastassa, kunhan kaupunginosa oli mukava ja asunto kohtuuhintainen yksiö. Kriteerit täyttyivät helposti ja olin haljeta ihastuksesta kun näin asuntoni ensimmäisen kerran. 28 neliöinen yksiö sijaitsi meren vieressä satamassa, vieläpä seitsemännessä kerroksessa. Lähäs koko seinän käsittävästä ikkunasta oli mahtava näkymä Naantalin telakalle asti. Keittiö oli hieno ehkä vuonna -72, mutta kelpasi minulle, vessa puolestaan oli täysin remontoitu. Sisustin asuntoani sillä mielellä, että tästä en enää lähde ennen kuin Sen Viimeisen Kerran. Syksy ja loppuvuosi kuluikin rattoisasti Ikeassa milloin mitäkin hakemassa. Valmiiksi sisustamani asunto jäi odottamaan minua pariksi kuukaudeksi kun lama leikkasi joululoman tavallista pidemmäksi ja vuosi alkoi harjoittelulla Tampereella.
Kevät oli katkonainen ja täynnä tynkäviikkoja, mutta mukava asunto oli henkireikä kun opinnäytetyön suunnitelmaa tehtiin vuorokauden ajasta riippumatta.

Kesällä kieltämättä hieman ärsytti lohkaista palkasta 400 euroa tyhjän asunnon vuokraan, mutta ajatus siitä, että tänä syksynä ei tarvitse ajella peräkärryineen ympäri maakuntaa muuttamassa, lohdutti kummasti. Syksyllä oleskelu Turussa tapahtui jälleen harvakseltaan, mutta yötöiksi meni silloinkin monella viikolla opinnäytetyön kanssa.

Tänä keväänä olen kuluttanut Turun sänkyä vasta muutaman yön edestä ja tämän kuun alussa koitti päivä, jota olen odottanut: irtisanoin asuntoni viimeisen kerran Turussa. Oikeastaan se ei tuntunut edes niin hienolta kuin olisi luullut, jotenkin koko ajatus tuntuu utopistiselta. Parin viikon päästä kannan kamojani jälleen kerran, ainoana eroavaisuutena tietenkin, että nyt niitä ei tarvitse enää kantaa takaisin. Itseasiassa, olo on melkein haikea. Parin viikon päästä minun ikkunani edessä istuu joku muu ja katselee risteilyalusten lipumista Itämerelle.

Tässä vaiheessa en osaa edes kuvitella sitä päivää, kun oikeasti ajan pois Turusta Omaan Kotiini, minne vien kaiken Turkuun raijaamani tavaran. En enää muista aikaa, jolloin minulla oli vain yksi hammasharja, aikaa, jolloin ei tarvinnut miettiä mikä asia milloinkin on Turussa, mikä kotona. Aikaa, jolloin matkakassini oli vaatekomeron ylimmällä hyllyllä, lähes unohdettuna, eikä eteisessä odottamassa taas uutta pakkaa-pura-lähde-tule -rumbaa.

Turku-Tukholma-Turku

2011-03-14T23:45:00.006+02:00

Olen väliaikais-asunut Turussa nyt pian kolme ja puoli vuotta. Asian oltua puhe-asteella samaisen ajan, edellisviikolla vihdoin toteutimme kaverini kanssa suunnitelmamme. Lähdimme risteilylle ex tempore. Minkäännäköinen ex tempore -toiminta ei yleensä kuulu toimintatapoihini, joten sitä, että lähdimme täysin suunnittelematta risteilylle, voidaan pitää jonkinlaisena hetkellisenä mielenterveyden järkkymisenä. Ihan kuin risteily olisi jonkun meriitin arvoinen suoritus, ottaen huomioon, että meillä oli ilmainen risteilykumponki, seuraava päivä vapaata ja pääsimme koulustakin jo ennen puolta päivää. Noh, viidellätoista eurolla sain edustavat kengät ja parilla eurolla Postafen-paketin yhteiseksi.

Matka alkoi luonnollisesti buffetilla, joka oli ehkä muistoissani kultaantunut sitten viime kerran. Edellinen risteilykokemukseni sijoittuu nimittäin toiselle laivayhtiölle abiristeilyn aikaan. Pienoinen pettymys ei kuitenkaan lannistanut miltei hellyyttävää päättäväisyyttämme pitää hauskaa ja olla stressaamatta. Ilta menikin tax-freessä, karkkia mutustellen, tuhlaamalla muutaman sentin pelikoneeseen ja hytissä jutellen. Vasta puolen yön jälkeen lähdimme baarin puolelle tarkoituksena juoda ehkä pari siideriä.

Yhden siiderin jälkeen päädyimme kuitenkin pitkällisen epäröinnin jälkeen muutamaan tequila-shottiin. Vaikka viimeisin kokemus tequilasta liittyy myös abi-risteilyn aikaan, ei muistikuva aineesta ollut läpikäynyt samaa kultausprosessia kuin buffet. Muistin kirkkaasti kuin eilisen sen vähemmän kirkkaan illan ja sen kuinka en muista oikeastaan mitään. Varmuudella muistan vain seuraavan päivän, jonka vietin kirjaimellisesti pää ämpärissä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä: vaikka ensimmäinen ei tunnu päässä välttämättä vielä vartin päästäkään, ei kannata hakea viiden-kuuden tequilan riviä, joita sitten hulauttaa kurkustaan alas samoin tein. Traumoistani huolimatta, rohkaisin mieleni ja sain huomata, että tequila on ihan kiva aine, jos muistaa, että tequila tuntuu kulkeutuvan päähän asti tavallista hitaammin.

Seuraavana päivänä ei eilisestä ollut tietoakaan ja vietimme vielä mukavan päivän vältellen aiheita koulu, opinnäytetyö ja vääjäämättä lähestyvän valmistumisen aiheuttama stressi.

Paluu kulttuurin pariin

2011-03-01T00:34:00.000+02:00

Venähtipä pitkäksi. Tauko siis. Palasin sunnuntai-iltana Turkuun. Olen ollut pois vain kaksi kuukautta, mutta taisin lähteä joulukuussa niin tympiintyneenä kaikkeen, etten muistanut edes ajatella, että takaisinhan pitää vielä tulla. Viisi viikkoa on jotenkin niin naurettavan lyhyt aika, ettei siihen osaa edes asennoitua. Tällä hetkellä tuntuu, ettei tämä Euroopan kulttuuripääkaupungissa oleskelu voisi vähempää kiinnostaa. Palaan siis harjoittelun aikaiseen elämään. Kuusi viikkoinen jakso loppui reilu viikko sitten, jonka jälkeen vietin hyvin ansaitun hiihtoloman oikeaoppisesti, siis koskemattakaan suksiin.

Tajusin joskus harjoittelun viimeisellä viikolla, etten ole kirjoittanut tänne mitään. Outoa sinänsä, koska harjoittelu teho-osastolla oli sanalla sanoen tapahtumarikas. Oikeastaan opittavaa ja ihmeteltävää oli niin valtavasti, että on hankala jäsentää järkevää ajatusta koko kuudesta viikosta.

Lähdin harjoitteluun teho-osastolle puhtaasta mielenkiinnosta ja halusta nähdä hoitotyön toinen ääripää, jonne tuskin koskaan tulisin hakeutumaan töihin. Kuuden viikon jälkeen olin läpeeni tyytyväinen, että valitsin tehon JobStepin tarjonnasta silloin marraskuussa. Jo ensimmäisenä päivänä tuli selväksi, että teho tosiaan on ihan oma maailmansa. Huoneet täyttyivät erilaisista koneista, monitoreista ja letkuista, sinipukuisista hoitajista ja lääkäreistä. Kaiken vilinän keskellä oli potilas. Leikkaussalikokemukseni on kokonaiset kolme tuntia, joten kesti tovin totutella ajatukseen potilaasta, joka on unessa. Useimmat potilaistahan olivat nukutettuina ja hengityskoneessa.

Jokaisella potilaalla oli omahoitaja, joka oli koko ajan potilaan luona. Jokaisella potilashuoneella puolestaan oli oma lääkäri, joka vastasi huoneesta.

Osastolle pääsi vain kulkuluvan kanssa, joten omaiset soittivat ovikelloa päästäkseen veirailulle. Omaiset odottivat ns. päivähuoneessa, kunnes hoitaja pääsi heitä hakemaan. Joskus odotus venähti pitkäksi, koska huoneessa saattoi olla paljonkin hässäkkää tai vieressä saatettiin tehdä esimerkiksi jotain toimenpidettä. Tavallisimpia toimenpiteitä joita itse näin osastolla ollessani olivat brokoskopia, pleurojen dreneeraus, Swan-Ganzin katetrin laitto, keskuslaskimokatetrointi ja ehkä yleisimpänä intubointi.

Paikkoihin, joissa aiemmin olen ollut verrattuna uutta oli myös se, että osastolla oli myös paljon miessairaanhoitajia. Poikkeuksellista oli myös valtava henkilöstömäärä; lääkäreitä oli tavalliseen vuode-osastoon nähden kymmenkertainen määrä, sairaanhoitajia yli sata ja osastolla oli oma farmaseutti.

Osatolla toimi myös ns MET-ryhmä (Medical Emergency Team). Ryhmälle siis vastasi sairaalansisäisistä elvytyksistä ja muista tilanteista, joissa esimerkiksi vuodeosaston hoitaja huomasi potilaan elintoimintojen vaaraantuvan. Itse pääsin ryhmän mukaan parille keikalle ja näin mm. ensimmäistä kertaa elvytyksen.

Tapahtumaa oli oikeasti niin paljon, etten vielä edes tajua kaikkea. Tässä menee varmaan jonkun aikaa, että sulattaa kaiken sen tiedon. Joka tapauksessa todella opettavainen ja mielenkiintoinen paikka. Kannattaa ehdottomasti mennä harjoitteluun teho-osastolle mikäli vain tilaisuus tulee. Voin vielä kirjoittaa harjoittelusta, jos vaikka jossain vaiheessa saisin jopa järkevän tekstin kasaan. Kysymyksiä saa toki esittää.

Nyt painun kuitenkin nukkumaan sulattelemaan tätä hieman vastenmieliseltä maistuvaa paluuta kouluun. Ehkä huomenna jo helpottaa.

Kuvan lainasin TYKS:lta

Joululoma

2010-12-28T14:31:00.000+02:00

Ensimmäisenä vuonna opiskelijatuutorit sanoivat meille, että ensimmäinen syksy on pahin. He olivat opiskelleet siinä vaiheessa vain vuoden, mutta uskoimme heitä. Syksy oli raskas, täynnä kirjallisia töitä, kokeita, ensimmäinen harjoittelukin oli. Seuraava kevätkin oli raskas, mutta osasimme odottaa pahempaa. Toinen syksy oli paljon pahempi kuin edellinen.

Nyt kun viimeinenkin syksy (toivottavasti) on takana, voin epäröimättä hetkeäkään sanoa, että jos raskaista lukukausista puhutaan, saa syksy 2010 kirkkaasti ykköspaikan. Tänä syksynä olivat kaikki HOER- jaksot eli HOitotyön ERikoistumisjaksit. Eli kun joissakin kouluissa suuntaudutaan, meillä käydään uudestaan perusjaksojen aiheet erikoistuvassa mielessä, syventäen. Puuttumatta tässä yhteydessä sen kummemmin touhun mielekkyyteen, voin sanoa, että raskasta se vaan oli sekin. Kirjallisia töitä, suullisia esityksiä, ryhmätöitä, opponointia, opintokäyntejä, pari labratuntia, yksi leikkauksen esittäminen...

Opinnäytetyön teosta pelottelu aloitetaan jo ensimmäisinä koulupäivinä, mitä aiemmin pidin lähinnä hätävarjelun liioitteluna. Nyt kun itse olen ehkä jo tekemisen paremmalla puolella, voin sanoa, että pelottelu oli kaukana mistään liioitteluista.

Joululomani alkoi siis 21. päivä. Viimeisen kokonaisen viikon päätti esityksemme perioperatiivisesta hoitotyöstä 17. päivä. Jollen ole aiemmin kertonut, tarkoituksena oli siis ryhmätyönä esittää opettajan määräämä leikkaus. Aiheemme oli gynekologinen skopia. Ryhmänä jaoimme itsellemme tehtävät, itse halusin olla anestesiahoitaja. Ryhmämme oli kaikista suurin ja leikkauksemme vaativin anestesian puolesta (yleisanestesia), joten ryhmässämme oli lisäkseni toinenkin anestesiahoitaja. Vaikka tehtävämme ei ollut esittää lääkäreitä, leikkaksessamme vieraili myös anestesialääkäri intuboimassa potilaan. Esitys kesti noin tunnin, jonka jälkeen saimme palautetta opponenteilta, opettajalta ja muilta oppilailta. Esityksen jälkeen jotkut lähtivät lomalle ja jättivät tehohoidon kokeen suosiolla tammikuun uusintaan. Koska itse ajattelin viettää tammi- ja helmiluun ihan muualla kuin Turussa, menin kiltisti kokeeseen vaikka perin esityksen jälkeen olisikin ollut kiva toivottaa koulurakennukselle hyvät joulut.

Ennen joulua oli vielä nimittäin tehohoidon koe. Koe oli mielestäni vaikea, mutta uskoisin kuitenkin päässeeni siitä ihan kunnialla läpi. Lääkelaskut tosin menivät väärin, joten ne joudun uusimaan.

Opinnäytetyömme palautimme 15. päivä, mutta siitä ei ole vielä kuulunut mitään.

Ensimmäisen joululomapäiväni aloitin nukkumalla puoli neljään iltapäivällä. Seuraavaksi pyörittelin peukaloitani ja mietin, mitä pitäisi tehdä. Tieto siitä, ettei seuraavaan kolmeen viikkoon tarvitse tehdä mitään, ainakaan kouluhommia, ei tunnu menevän perille. Nyt kun vuosikin vetelee viimeisiään, ehkä se tässä pikkuhiljaa alkaa valkenemaan, että viimeinen syksy on ihan oikeasti ohi.

Ps. Muistakaa Tunnista Pilleri! -kisa!

3 vuotta (ja viisi päivää)

2010-12-22T16:43:00.000+02:00

Siitä on nyt kolme kokonaista vuotta, kun istuin koneeni eteen keskellä yötä. Olin kypsytellyt ajatusta blogista jonkin aikaa ja päätin vain alkaa kirjoittamaan. Valitsin Bloggerin palveluntarjoajakseni hetken harkinnan jälkeen ja aloitin. Painoin oikeasta yläkulmasta "Uusi teksti" -painiketta, kuten olen nyt tehnyt 190 kertaa myöhemmin ja aloin vain kirjoittaa. Kirjoitin sen kummemmin ajattelematta, kirjoitin, koska tuntui siltä.

Ajatus muuttamisesta vieraaseen kaupunkiin tuntui kaukaiselta. En pystynyt vielä joulukuussa 2007 tajuamaan, että minä ihan totta muutan pois kotipaikkakunnaltani. Pois avomieheni luota, jonka kanssa olimme asuneet yhdessä tuolloin vasta reilun vuoden. Joulukuun alussa olimme muuttaneet uuteen asuntoon, kaksioon, josta olimme haaveilleet kuukausitolkulla. Istuin olohuoneessa puoliksi purettujen pahvilaatikoiden ympäröimänä aamuyöllä ja kirjoitin. Kirjoitin tajuamatta mitään. Siinä hetkessä tapahtui jotain suurempaa: päästin irti siitä häpeästä, jota olin kantanut jättäessäni tradenomikoulun kesken ja tartuin johonkin uuteen. Tarrasin sairaanhoitajuuteen kynsin ja hampain, enkä, outoa kyllä, voinut kuvitellakaan, että sama toistuisi tämän koulun kohdalla.

Vuoden 2007 lähetessä loppuaan jätin taakseni erään raskaan jakson elämästäni ja sen myötä osan koko persoonastani. Vuonna 2008 olisin sairaanhoitajaopiskelija, opiskelisin jälleen ammattikorkeakoulussa ja asuisin osa-aikaisesti Turussa, vieläpä solussa mikä olisi vuosi sitten ollut minulle täysin mahdoton ajatus. Koko juttu on oikeastaan aika naurettava. Olin koko lukion ajan ollut vakuuttunut siitä, että menisin Tampereen yliopistoon lukemaan itseni englanninopettajaksi. Turusta tunsin vain tamperelaisille tutut turkulais-vitsit ja Turun linnan. Hieman aikaisemmin sinä vuonna olimme yöpyneet kaksi yötä turkulaisessa hotellissa, jolloin opin missä Yliopistonkatu sijaitsee ja katsellessani hotellin ikkunasta kyseistä katua myös yöelämän olevan erikoisen rauhallista.

Vielä en osannut kuvitellakaan, kuinka tulisin muuttumaan pelkästään seuraavan kevään aikana. Sairaanhoitajaopiskelijasta tuli osa minua, jotain ihan uutta, mitä en tiennyt itsessäni olevankaan. Aloin kasvaa ammattiini jo ennen kuin astuin jalallanikaan Turkuun. Se osa minua on kolmessa vuodessa kehittynyt, muuttunut ja kasvanutkin ja tunnen sen kasvavan koko ajan lisää. Tiedän, että se, mitä olen nyt, tai mitä se osa minua on, muuttuu jatkuvasti, enkä usko muutoksen loppuvan todennäköisesti koskaan.

Puolen vuoden päästä edessäni on jälleen uusi täyskäännös, enkä osaa kuvitellakaan, minne elämä minut vielä heittää. Vaikka joskus blogin pitäminen on tuntunut enemmän velvollisuudelta kuin harrastukselta, olen todella onnellinen, että olen dokumentoinut tämän ajanjakson elämästäni näinkin tarkasti. Olen kirjoittanut ensisijaisesti itselleni, etten unohtaisi ja jotta voisin purkaa tuntojani ja ajatuksiani uudesta elämästäni jonnekin. Mutta olen kirjoittanut myös teille. Minulla on lukijoita, jotka ovat seuranneet kulkuani jo kolme vuotta. Myöhemmin lukijajoukko on kasvanut valtavasti ja tänään sivulla käy noin kymmenkertainen määrä kävijöitä verrattuna kolmen vuoden takaiseen. Olette kommentoineet tekstejäni omat kommenttini mukaan lukien 325 kertaa. Olette jakaneet omia kokemuksianne ja kannustaneet. Yllätyksekseni moni on kirjoittanut hakeneensa sairaanhoitajaksi osaksi blogin ansiosta. Ilokseni olen saanut lukea joidenkin päässeen kouluun.

Te olette muokanneet tästä blogista sen, mitä se nyt on. Olen pyrkinyt kirjoittamaan niin, että tästä blogista olisi jollekin joskus hyötyäkin. Halusin, että blogista saisi jotain niin ne, jotka jo opiskelevat sairaanhoitajaksi, kuin nekin, jotka vielä harkitsevat alaa. Kolmen vuoden jälkeen toivon, että te olette saaneet tästä edes murto osan siitä, mitä se minulle on antanut.

Buranaa, kofeiinia ja rytmihäiriöitä

2010-12-14T01:53:00.001+02:00

Tänään sai taas vetää tehtävälistalta yhden koulujutun pois; kirran suullinen esitys ja toisen työn opponointi tehtynä. Pienimuotoinen nöyryytyshän se oli, esittää niin huonoa työtä. Läpi se meni mutta numerosta en sitten osaakaan sanoa mitään. Ryhmätyön teko sisälsi tällä kertaa pieniä ryhmänsisäisiä ristiriitoja, eikä työnjako mennyt ihan kristillisen tasajaon mukaisesti. Noh, onpahan palautettu ja alta pois.

Opinnäytetyömme viimeinen palautuspäivä lähestyy. Keskiviikkona palautamme työmme opettajalle. Tunteet ovat ristiriitaiset. En osaa ollenkaan sanoa, mitä tekeleestämme opettaja tulee sanomaan, se on todennäköisesti korjauksia vaativa ja varmaan arvosanaltaan korkeintaan tyydyttävä, mutta varmaksi en osaa sanoa. Opinnäytetyön seminaareissa saimme ihan hyvää palautetta ja opettaja sanoi jo siellä esitettyä versiotamme hyväksi, joten ehkä tämä paranneltu voisi olla myöskin hyvä? Toisaalta stressi on jo kauan sitten muuttunut jonkinlaiseksi unensekaiseksi lamaustilaksi, jossa on jo niin turta, ettei oikeastaan jaksa edes välittää. Saisi jo vain sen alta pois.

AMK-uralleni mahtuu aikamoisia koesumia ja kiireitä aikoja, mutta aina olen ne jotenkin selvinnyt. Olen pyrkinyt hoitamaan kouluhommani kunnialla läpi, enkä koskaan ole esimerkiksi jättänyt koetta tarkoituksella uusintaa kun en ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/pystynyt lukemaan johonkin kokeeseen. Opinnäytetyön myötä on siihenkin tullut muutos. Lasten ja nuorten hoitotyön erikoisosaamisen koe oli reilu kuukausi sitten, jolloin opinnäytetyön takia siihen lukeminen oli mahdotonta.
Koe jäi siis uusintaan.

Olisin ehkä jotenkin voinut niellä ylpeyteni ja hyväksyä asian, mutta kun uusintakoe oli pari viikkoa sitten, en mennyt siihenkään. Sekin opinnäytetyöstä johtuen. Tai no, välillisesti opinnäytetyön takia, unohdin nimittäin luennot ja kopioimani materiaalin Turkuun. Moka voidaan sysätä opinnäytetyön niskoille, koska sitä kanssani vääntänyt kaverikin unohti. Muistimme ne autossa Loimaan kohdalla, eikä takaisin kääntyminen oikein enää ollut järkevää. Pettymys itseen syveni entisestään, kun tajusimme, että olisimmehan me voineet mennä tekemään edes lääkelaskut, kokeen ja laskut saa nimittäin uusia erikseen. Olisi nyt edes ne laskut suoritettuna.

Noh, uusia saa kaksi kertaa ja nekin koekerrat lasketaan joihin ei mennyt. Keskiviikkona on siis tosi kyseessä. Ja olenko lukenut? Noh, aloitin tuossa viitisen tuntia sitten. Tuloksena muutama hassu sivu luettuna ja kahdet päiväunet. Aihe sinänsä on ihan mielenkiintoinen, mutta tässä vaiheessa lukukautta alkaa elimistökin jo anomaan armoa. Nukun öisin 2-3 tuntia, joskus jopa reilua neljää, päivät koulussa taistelen nukahtamista vastaan kärsien päänsärystä ja sydämen tykytyksistä ja viikonloput koitan nukkua univelkani jotenkin pois, että taas ensi viikolla jaksan kiduttaa itseäni Turussa. Päivät vaan ovat aamusta yömyöhään kouluhommia, ryhmätöitä, opinnäytetyötä, opinnäytetyötä ja opinnäytetyötä. Onneksi olen perinyt isältäni sen ominaisuuden, että selviän vähillä unilla. En normaalistikaan nuku arkipäivinä juuri kuutta tuntia pidempään, jos sitäkään.

Perjantaina on perioperatiivisen hoitotyön demonstraatio, jossa itse esitän anestesiahoitajaa. Sitäkin voisi kai stressata, mutta ei enää. Menen sinne säheltämään ja häpeämään itseäni, mutta aivan sama. Niin kai ne kaikki muutkin ajattelevat itsestään.

Ensi viikolla on enää teho- ja ensihoidon luentoja ja saman aiheen koe tiistaina. Tiistaina lähden joulun viettoon enkä palaa ennen maaliskuuta. Ihana ajatus, joka normioloissa lämmitäisi kovasti, mutta ei tässä koomassa.

Vielä ollaan siinä kohtaa tunnelia, missä valosta ei ole tietoakaan.

Hyvä päivä

2010-11-30T23:38:00.001+02:00

Viime yönä väkersin kirran tehtävää yli puolen yön tajuamatta, että on 30. päivä. Tämä päivä oli kalenteriinikin merkattu tärkeänä päivänä. Vasta jutellessani avomieheni kanssa puhelimessa, minulla välähti. Siis tänään on 30.11. Se päivä, jolloin Pirkanmaan alueen harjoittelupaikat aukenevat muille kuin alueen opiskelijoille. Minullahan oli siis toki paikat Turussa, mutta koska en halunnut viettää keväällä yhtään ylimääräistä aikaa Turussa, pidin niitä ikään kuin hätävarana. Harjoittelun suorittaminen kotoa käsin on myös taloudellista, eipä tarvitse enää maaliskuun lopun/huhtikuun alun jälkeen maksaa vuokraa kahdesta asunnosta tai kuluttaa lähes 25 € viikossa seilaamiseen Tampereen ja Turun välillä.

Menin siis siltä istumalta selaamaan JobStepin vapaita paikkoja. Olin valmistautunut huolimaan minkä tahansa vanhainkoti paikan, joka vain on lähellä kotia. Ensimmäisellä sivulla oli ensiapu, jonka ajattelin vain ohi mennen vilkaista. Kummastuksekseni sain huomata siellä olevan vielä tilaa. Olin hetken varma, että menisin Acutaan harjoitteluun, mutta selasin kuitenkin kaikki 17 sivua paikkoja läpi. Totesin, että useassa paikassa oli tilaa, joten aloin katsella vain itseäni kiinnostavia paikkoja. Tampereen yliopistollisen sairaalan Sydänkeskus on pitkään kiinnostanut minua ja olen pitänyt sitä jonkinlaisena unelmaharjoittelupaikkanani. Uskomatonta mutta totta, sielläkin oli tilaa. Loppujen lopuksi ongelmaksi muodostuikin valinnan vaikeus; rajasin vaihtoehdot ensiapuun, Sydänkeskukseen, sisätautien päivystykseen, sisätautien poliklinikkaan ja sydänteho-osastoon. Viime hetkellä huomasin myös ns. sekateho-osaston. En osannut päättää. Aamulla soitin kaverilleni, jonka arvostelukykyyn luotan kuin vuoreen ja hän osasikin auttaa. Päädyin menemään teho-osastolle ja toisessa harjoittelussa Sydänkeskukseen.

Kaikista harjoitteluistani olen ollut iloinen ja onnellinen, etenkin kun kriteerinä on ollut vain se, ettei tarvitse olla Turussa. En kuitenkaan ihan oikeasti koskaan ole mennyt näin innoissani harjoitteluun.

Teho-osasto ei oikeastaan varmaan olisi päässyt edes vaihtoehdoksi asti ilman vähän aikaa sitten alkanutta ensi- ja tehohoidon kurssia. Siellä heräsi innostus tehohoitoa kohtaan, vaikken sinne välttämättä tulisikaan työllistymään. Uskoisin kuitenkin, että teholla voi saada sellaista oppia, mitä ei millään vuodeosastolla saa. Ajattelin, että koska tämä opiskelun "hauskuus" kuitenkin kohta loppuu, voisi viimeisissä harjoiteluissa kartoittaa kokemustaan sellaisistakin paikoista, jonne ei töihin haluaisikaan. Teho-osasto on mielestäni ehdottomasti sellainen paikka, mikä on mielenkiintoinen nähdä.

Myös valitsemani Sydänkeskuksen osasto on erittäin mielenkiintoisen oloinen. Uskoisin harjoittelun tukevan aika hyvin aiemmin oppimaani ja on luonnollinen jatke sille, että työkokemukseni painottuu aika vahvasti sydänpotilaiden hoitoon. Tämä taas on sellainen osasto, jonne voisin hyvin haluta töihin.
Toivottavasti molemmat osastot ovat sitten käytännössäkin niin kaikinpuolin kivoja, kuten ne paperilla vaikuttavat.

Jottei vahingossa lipsahtaisi postausta, joka ei mainitse opinnäytetyötä, tungetaan se nyt tähän vaikka väkisin. Tänään ja eilen olivat nimittäin OPN seminaarit, joissa esittelimme opinnäytetyömme luokkalaisillemme. Samaisessa tilaisuudessa opettaja ja opponentit, samoin kuin koko ryhmä, saivat esitellä korjausehdotuksia ja muita kommentteja töistä. Saamamme kommentit olivat myötätuntoisia, eikä kukaan tuntunut ihmettelevän, miksi meillä on hieman ollut hankaluuksia opinnäytetyön tekemisessä. Opponenteilta ja opettajalta saimme oikeasti tosi hyviä ehdotuksia ja kommentteja. Uskomatonta kyllä, vaikkei paniikki sinänsä mihinkään laskenut, lähdin seminaareista hyvillä mielin. Tätä raakilettamme, jota häpesimme edes esittää, sanottiin jopa hyväksi.

Mieleen hiipi hiljaa ajatus, jota ei ääneen tohdi lausua ja joka jäi kytemään varovaisena epäilyksentapaisena. Voisiko olla, että me todella saamme tämän tehtyä jouluksi?

Niin, muistakaa tunnistaa niitä pillereitä!

Opinnäytetyö kuvina

2010-11-26T00:33:00.000+02:00

Voi kun osaisinkin vaihtaa levyä. Vaan enpä osaa, jatkankin siis jauhamistani opinnäytetyöstä. Tällä viikolla palautetun OPN:n työstäminen jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tähän mennessä lähdeluettelo on noin kaksi ja puolisivuinen, joten jonkin verran materiaalia on tosiaankin kertynyt. Valitettavasti kirjallisuuskatsaukseksi lähteitä on melkein vähän ja oikeastaan niistä suurimman osan pitäisi olla hoitotieteellisiä artikkeleita. Turun asunnossani makaa tälläkin hetkellä siellä täällä juurikin näitä lähteitä lähes 40, ehkä jopa hieman ylikin. Määrä on suorastaan lamaannuttava kun sitä katselee. Pahoitteluni kuvanlaadusta, kännykkäni kamera on mitä on.

Asunnossani on kyllä matto, viime aikoina sen olemassa olosta ei juurikaan ole ollut näkyviä todisteita.
Viereisessä kuvassa näkyvillä osa lähteistämme. Alkuillasta kirjat, lehdet ja muut artikkelit ovat vielä näteissä pinoissa suunnilleen tyypeittäin, mutta yön mittaa kasat leviävät, kunnes muodostavat tasaisen laatan lattialleni. Jossain vaiheessa yötä kun ajatus jumittaa riittävästi, saan raivoisan tarpeen siivota ne jälleen, vain saadakseni siivota ne taas kahden tunnin päästä. Olettaen siis, että jaksan ylipäätänsä siivota.

Muunkaanlaisiin sisustuselementteihin on turha syytää rahaa, sänkykin saa ihan uuden ilmeen, milläs muullakaan kuin opinnäytetyön lähteillä.

Tämä kuva on sinänsä poikkeava, että siinä näkyvän mustan ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyön kannessa ei ole lappua. Olen nimittäin sihteerin tyttärenä ottanut tehtäväkseni kirjoittaa jokaisen lähteen pääälle, mihin sitä voi käyttää. Helpottaa muuten oikeasti kirjoittamista, kun ei tarvitse selata sisällysluetteloa joka kerta uudestaan kun etsii lähdettä johonkin tiettyyn aiheeseen. Arkistointi menetelmissä keskeistä roolia näyttelevät myös erinäiset Post-it -laput ja yliviivaustussi.

Opinnäytetyön tekeminen on sanalla sanoen aika kuivaa, joten sitä on yritettävä piristää kaikin tavoin. Parhaiten se onnistuu tietysti mahdollimisimman epäterveellisillä eväillä.
Opsua (siis sitä suunnitelmaa) tehdessä jaksoi vielä ostella salaatteja ja paistaa croisantteja, nykyisin moinen hienostelu on jäänyt. Mikä sen helpompaa kuin kumota sipsit kippoon ja sotkea pari kermaviilidippiä? Ehkä sipsiäkin parempi piriste saattaisi olla alkoholi. Ajatuksella on kyllä leikitty, mutta muutenkin vähäinen tuoltteliaisuus laskisi alta aika yksikön nollaan, jos vielä keskikaljapullon menisi korkkaamaan. Toistaiseksi onkin tyydytty kofeiinin ja sokerin ihmeellisen piristävään voimaan, cola-juomien muodossa.

Ps. Muistakaa Tunnista pilleri -kisa!

Tunnista pilleri!

2010-11-23T11:09:00.000+02:00

Pikkusiskoni uusi poikaystävä antoi minulle tietämättään pari viikkoa sitten postausidean. Kypsyteltyäni ajatusta, päätin kirjoittaa jutun, vaikka se saattaakin kaatua jo omaan nokkeluuteensa. Koska viimeaikaiset tekstit ovat olleet allekirjoittaneen mielestä niin toivottoman tylsiä, ovat ne epäilemättä olleet sitä myös teidän lukijoiden mielestä. Ajattelinpa siis ympätä tämän jutun tähän väliin, sanotaan nyt vaikka kevennyksenä.

Lääkehoito on lempi osa-alueitani sairaanhoitajan työssä ja jo ennen kuin hakeuduin alalle, tykkäsin pyöritellä kaikenlaisia pillereitä. Lääkkeet ovat aina olleet mielestäni kovin kiehtovia, harkitsinhan joskus farmaseutin ammattia. Minulla, kuten varmaan monella muullakin on aika kattava kotiapteekki ja koska haluan olla varautunut tilanteeseen kuin tilanteeseen, kannan aika montaa lääkettä mukanani. Sisareni poikaystävä tokaisikin kerran katsellessaan ruskeaa lasipurkkiani, kuinka tunnistan kaikki nuo lääkkeet. Vastasin, että olen tottunut katselemaan lääkkeitä tietyllä silmällä. Sellaisella, joka opettelee tunnistamaan ne. Sairaanhoitajahan usein jakaa potilaille lääkkeitä, jotka joku muu on jakanut pakkauksista purkkiin. Koska lääkkeet täytyy tarkistaa ennen kuin ne antaa potilaalle, hommaa nopeuttaa huomattavasti, että purkissa olevista tableteista tunnistaa edes muutaman. Muutenhan joutuu katsomaan lääkelistasta, mitä kupissa pitäisi olla, kaivamaan kyseisen lääkkeen paketin esiin ja vertaamaan lääkettä paketissa olevaan.

Julistan siis Tunnista pilleri! -kilpailun alkaneeksi. Tiedän, että valokuvan perusteella homma on varmasti vaikea, eikä lääkkeet varmastikaan kaikille tuttuja, mutta kokeilkaa. Tässä siis 12 minulta tai läheisiltäni kotoa löytyvän lääkkeen kuva. Kirjoitan niiden viereen muutaman vihjeen, jottei tehtävä kävisi silkaksi mahdottomuudeksi. Kuvan saa isommaksi sitä napsauttamalla. Kokeilkaa siis onneanne ja laittakaa arvauksenne/tietonne kommenteihin. Aikaa on toistaiseksi määräämätön aika. Voittajalle luvassa sanoinkuvaamaton määrä valtaa ja kunniaa.

(Sivuhuomautuksena, ehkä jopa vinkkinä; kaikki lääkkeet eivät ole sellaisia, joita kannan päivittäin mukanani.)

Tämä suhteellisen suuri pilleri on kipulääke, jota saa ilman reseptiä. Ennen tämän vahvuisen lääkkeen saamiseen tarvittiin resepti, tänä syksynä kyseinen vahvuus on tullut reseptivapaaksi. Lääkettä kutsutaan usein virheellisesti tulehduskipulääkkeeksi.

Tämä lääke on yhdistelmälääke, jonka toinen vaikuttava-aine on sama kuin äskeisessä lääkkeessä. Toinen vaikuttavista aineista on ehkä parhaiten tunnettu yskänlääkkeenä. Lääke on kipulääke (heikko opioidi), joka vaatii reseptin.

Tämä on unilääke, eli vaatii reseptin. Lääke sisältää vaikuttavaa-ainetta 20 mg.

Tämä on reseptivapaalääke, jota televisiossakin on viimeaikoina mainostettu paljon. Tämäkin on yhdistelmälääke, joka sisältää kahta vaikuttavaa-ainetta, toista 2 mg ja toista 125 mg. Molempia vaikuttavia-aineita saa myös erikseen eri nimellä.

Verenpainelääke, joka kuuluu ns. kalsiumestäjien lääkeryhmään. Lääkkeen vahvuus on 5 mg ja tämän kyseisen pillerin valmistaja Orion.

Suhteellisen pieni, punainen ns. NSAID-tulehduskipulääkkeiden ryhmään kuuluva lääke. Lääkkeen vahvuus on 50 mg.

Lääke, joka on myöskin yhdistelmälääke, vaikka koostuukin vain yhdestä vaikuttavasta aineesta, sen lyhyt-ja pitkävaikutteisista muodoista. Vaikuttava-aine on sama kuin äskeisessä lääkkeessä. Vahvuus on 75 mg ja se sisältää 25 mg nopeasti vaikuttavaa ainetta ja 50 mg hitaasti vaikuttavaa ainetta.

Lääke, jota käytetään korkean verenpaineen ja/tai stabiilin angina pectoriksen hoitoon ja joka kuuluu ns. beetasalpaajien ryhmään. Lääkkeen vahvuus 5 mg ja valmistaja Orion.

Niin kutsutuihin (heikkoihin) opioideihin kuuluva kipulääke, jonka suurin suositeltu vuorokausiannos on 400 mg. Kolmiolääke, joka luonnollisesti vaatii reseptin.

Reseptivapaa lääke, jonka vaikuttava-aine on ferrosulfaatti.

Lihasrelaksantti, jota käytetään joskus myös parkinsonismin oireiden lievittämiseen. Depottabletin vahvuus 100 mg, "kolmiolääke."

Immunivasteen syntyä ehkäisevä lääke, jota käytetään elinsiirron tai luuytimensiirron jälkeen hylkimisenestoon. Kyseisen kapselin vahvuus 25 mg.

Esitä siis arvauksesi; se voi olla lääkkeen nimi, vaikuttava-aine tai muu haisu asiasta. Oikeat vastaukset julkaistaan myöhemmin. Onnea!

Palautettu

2010-11-22T15:15:00.004+02:00

Olen juuri palauttanut opinnäytetyömme muiden oppilaiden ja opettajan luettavaksi. Kuvitellessani tätä hetkeä viime keväänä paahtaessani vasta suunnitelmaa, en kuvitellut tilannetta tälläiseksi. Kuvittelin, että olisin onnellinen, helpottunut, jopa ylpeä. Todellisuudessa olen niin poikki, etten edes tajua mitä juuri tapahtui. Tai itseasiassa, tajuan kyllä. Olen juuri palauttanut 41 sivuisen kirjallisuuskatsauksen, joka on tehty vähän sinnepäin, koska ei ole ollut aikaa tehdä mitään kunnolla. Kirjallisuuskatsauksen, josta puuttuu pari lähdeviitettä ja jonka lähdeluettelo on tehty niin, että siitä suunnilleen kai saa selvää. Lähteinä on käytetty lähinnä kirjoja, koska n. 20-30 artikkeliin/muuhun tutkimukseen ei ole ollut aikaa paneutua vielä kunnolla. Teksti on jotakuinkin sujuvaa ja kappalejaotkin ovat kaiketi loogisia. Tiivistelmä on ehkä viisi rivinen, johdannosta puuttuu lähteitä ja pohdintakin on tehty keskeneräisestä työstä.
Niin, voisihan nyt tuntua hyvältäkin, jos ei tietäisi, että opinnäytetyön väsääminen jatkuu vielä monta viikkoa.

Seuraavaksi annamme työmme opinnäytetyömme opponenttien käsiin, jotka saavat repiä tekeleemme palasiksi ja kertoa kaikki 129 asiaa, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Opettaja jatkaa kuorossa, vetää punakynällä päälle ja me korjaamme, korjaamme, korjaamme.

Viime viikolla teimme opinnäytetyötä Turussa kahtena päivänä niin intensiivisesti, että ensimmäisenä yönä lopetimme puoli kolmelta ja seuraavana puolitoista tuntia myöhemmin. Tekeminen menee usein pikkutunneille, koska olemme samassa kaupungissa vain muutaman päivän viikosta, joten niistä on otettava kaikki irti. Ajellessani keskiviikkoaamuna toiselta puolelta Turkua kohti asuntoani mietin, kuinka helppoa olisikaan, jos asuisimme Turussa. Tai edes vähän lähempänä toisiamme. Minulla on Turkuun 170 kilometria, kaverillani yli 300, joten jollemme ole Turussa, välimatka on silti yli 100 kilometria.
Jotkut varmaan osaisivat jakaa työnsä, mutta me emme osaa. Koko tänä aikana emme ole jakaneet mitään kahtia niin että toinen tekee tästä ja toinen toisesta aiheesta. Tänään ensi kertaa yhdistimme kaksi tekstiä, kaverini oli kirjoittanut kirjallisuuskatsauksen luotettavuudesta, minä eettisyydestä. Tosin, minäkin olin kirjoittanut luotettavuudesta.

Masentavaa lähteä huomenna Turkuun jo kahdelta, vaikka on vapaa päivä. Sen vaan tietää, että pakko on mennä, muuten emme saa tehtyä mitään. Opinnäytetyö kun ei ole ainoa stressin aihe, samalla pitäisi väsätä 20 sivuinen kirurgisen hoitotyön erikoistumisopintojen ryhmätyö, viisi sivuinen laadullinen tutkimus -tehtävä ja perioperatiivisen hoitotyön kirjallinen työ. Koekin olisi, mutta ilmeisesti se on jätettävä uusintaan. Koskaan en ole jättänyt tämän koulun aikana mitään tarkoituksella uusintaan, mutta kerta se ilmeisesti on ensimmäinenkin. Jotta joulunodotus tuntuisi vieläkin etäisemmältä, joululomakin lykkääntyi. Sen piti alkaa 17. päivä, mutta lukujärjestykseen ilmestyikin tunteja vielä 21. päivään asti. Ainiin, ja yksi koekin sieltä löytyi.

Kalenterin mukaan joululomaan on tämän päivän jälkeen 29 vuorokautta. Itse voisin vannoa, että siihen on ainakin viisi vuotta.

Nollasta kolmeenkymmeneen

2010-11-11T21:23:00.003+02:00

Kuulin pari viikkoa sitten suorastaan pysäyttävän uutisen. Uutisen, joka otti siinä määrin päähän, että vaivoin sain sen sanottua ääneen, saati että olisin kirjoittanut siitä tänne. Opinnäytetyömmehän oli kyselytutkimus, joten koko juttu perustuisi sairaanhoitajilta saamiimme tietoihin. Koko OpSu, siis se suunnitelma, jota väsättiin tammikuusta lähtien perustui tälle ajatukselle. Mainitsemani uutinen muutti kaiken kuitenkin päälaelleen.

Lähetimme ohjaavalle opettajallemme viestin, jossa kyselimme kyselyjen edistymisestä. Ajattelimme varmistaa, että kyselyt ovat lähteneet ajallaan. Opettajalta tuli pian vastaus, jossa hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian käymään hänen työhuoneessaan tai soittamaan, jollemme ole koululla. Olimme asunnollani kilometrien päässä koululta, joten kaverini soitti. Sydämeni hakkasi sataa kun kuuntelin puhelua sivusta ja yritin tulkita hajanaisia lauseita ja lähinnä kauhistuneelta näyttäneitä kasvonilmeitä. Puhelun loputtua en tiennyt haluaisinko kuulla koko juttua. Kaverini kertoi äsken kuulleensa äänin epäuskoa kuultaen. Hän kertoi, että meidän piti soittaa, koska opettaja ei halunnut kertoa uutista sähköpostitse. Kyselyyn, joka lähetettiin yli 20 sairaanhoitajalle ja kysely koostui kuudesta avoimesta kysymyksestä. Odotimme siis saavamme runsaasti materiaalia, yli 120 muutaman rivin vastausta. Loppujen lopuksi kyselyyn oli vastannut 3, siis KOLME henkilöä. Niistä yksi oli hyytynyt jo parin kysymyksen jälkeen, joten käytännössä vastanneita oli kaksi. Materiaalia oli enintään puolen A4:n verran. Näistäkin vastauksista osa oli kirjoitettu niin huonolla suomella ja vieläpä niin railakasti asian vierestä, että käyttökelpoisia vastauksia jäi yksi per kysymys.

Kuuntelin tietämättä mitä ajatella. Olimme saaneet kaksi vaihtoehtoa; joko lähettää kysely uudestaan, jolloin koko opinnäytetyön tekeminen siirtyisi keväälle tai vaihtaa opinnäytetyö kirjallisuuskatsaukseksi. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä houkuttelevilta. Keväälle jättäminen olisi lievästi sanottuna ikävää, koska silloin, kun muut keskittyvät nauttimaan viimeisistä koulun kuukausista, meillä olisi vielä suurin ponnistus meneillään. Eikä vastausten saaminen silloinkaan olisi taattua. Toisaalta meillä kummallakaan ei ollut oikeastaan mitään käsitystä miten kirjallisuuskatsaus tehdään, olimmehan orientoituneet ajatukseen kyselystä. Aika nopeasti päädyimmekin ratkaisuun; tekisimme kirjallisuuskatsauksen.

Muutokset eivät jääneet siihen, aihe laajeni noin kymmenkertaiseksi. Mikä aiemmin perustui parinkymmenen turkulaisen sairaanhoitajan käsityksiin, laajeni nyt käsittelemään aihetta maailmanlaajuisesti. Epätoivo suorastaan maistui suussa. Emme saaneet asiaa käännettyä millään positiiviseksi. Ensinnäkin, valmiin opinnäytetyön palauttamiseen oli tässä kohtaa tasan kolme viikkoa, eikä meillä ollut paperilla yhtään mitään. Toisekseen, yli puolen vuoden työ muuttui turhaksi opsun muodossa. Pystyin miltei kuulemaan kuinka lähestulkoon verta, hikeä ja kyyneliä vaatinut opsu mureni tuhkaksi jalkojeni juureen. Millään, mitä aiemmin olimme suunnitelleet, ei ollut mitään merkitystä. Vaikka kuinka yrittäisin, en pystyisi kuvailemaan tunnetta. Ensi kertaa ymmärsin niitä hoitajia, jotka toimivat sairaanhoitajansijaisina, koska eivät koskaan tehneet opinnäytetyötään loppuun, mikä siis oikeuttaisi yhdessä muiden opintojen kanssa laillistetun sairaanhoitajan tittelin.

Kesti muutaman tunnin palautua siitä totaalisesta lamaannuksen tilasta. Samana iltana saimme kuitenkin haetuksi koulun kirjastosta lisää lähteitä ja jo seuraavana päivänä raavimme kasaan jopa kymmenen sivua tekstiä. Kolmantena päivänä menimme opettajan ohjaukseen. Puhdas hämmennys kuulsi myös opettajan äänestä. Hän ei muistanut tälläistä tapahtuneen koskaan. Syitä vastausten vähyyteen voi vain arvailla, ilmeisesti he eivät ehtineet vastaamaan kyselyyn.

Tämä viikko oli kokonaan opinnäytetyön tekoa varten varattu, joten mitään muita tunteja ei ollut. Minä ajelinkin tiistaina reilut sata kilometriä suuntaansa pohjois-Pirkanmaalle ja kaverini saman verran tänään tänne hieman etelämpään. Käytimme kaksi päivää aamusta pitkälle iltaan. Tälle hetkellä opinnäytetyön raakile on 32 sivua pitkä. Vaikka teksti, kappaleet, lähdeviitteet ja oikeastaan koko kokonaisuus on vähän sinne päin, en voi olla olematta hieman ylpeä meistä. Ylpeys on todennäköisesti lyhytikäistä, opettaja lupasi lukea työmme perjantaina ja soittaa lauantaina miltä se vaikuttaa. Nyt aion kuitenkin edes yrittää sulkea koko kirotun opinnäytetyömme ajatuksistani, mässäillä itsetyytyväisyydessäni ja palata asiaan aikaisintaan lauantaina.

Tässä vaiheessa kun molemmilla on vähintään alkava vatsahaava, tulevat korjaukset tuntuvat kuitenkin pieniltä siihen verrattuna, että reilussa viikossa olemme saaneet aikaan kolmekymmentäkaksi sivuisen tekeleen. Pakko se on itselleen uskotella: tekstin puolesta suurin osa työstä (tai edes yli puolet) saattaa olla jo tehty.

Lomalle!

2010-10-20T22:24:00.002+03:00

Huomenna alkaa loma. Pari viikkoa sitten odotin sitä kuin kuuta noutavaa, tällä viikolla, uskokaa tai älkää, ehdin unohtaa koko loman. Viikon syysloma tulee kyllä ihan tarpeeseen, mutta toisaalta tiedän, etten tule saamaan aikaiseksi mitään lomalla. Loman jälkeisenä maanantaina on lasten hoitotyön koe, johon tuskin jaksan lukea. Loman jälkeen opinnäytetyön palautuspäivään on alle kuukausi, tämän eteen tuskin jaksan tehdä mitään. Loman jälkeen pitää palauttaa yhtä sun toista kirjallista tehtävää, nämäkään tuskin tulevat edistymään yhtään.

Laiska mikä laiska. Itsepähän saan itseäni kirota, kun deadlinet lähenevät ja kokeista selviän (jos selviän) mututuntumalla.

Huomennakin on koe. Sisätautipotilaan hoitotyön erikoistumisopinnoista. Aiheina ovat mm. munuaisten vajaatoiminta, dialyysihoidot, joitakin syöpiä (erityisesti leukemia) ja niiden hoitomuotoja sekä sapen, maksan ja haiman sairauksia.

Olen lukenut melkein koko alueen. Ihan riittävän sitkeää on kuitenkin ollut. Tänä iltana (lue: yönä) ajattelin rykäistä lopun alueen alta pois.

Realistisemmin, luen ehkä muistiinpanot ja käyn nukkumaan itsepetoksen tuudittelemana, ilman huolen häivää onnellisena siitä, että huomenna lähden ansaitsemalleni lomalle yli viikoksi.

Opintokäynti

2010-10-19T21:04:00.005+03:00

Hoitotyön erikoistumisopinnoissa parasta antia on ollut sisätauti potilaan hoitotyö. Opettaja on aivan loistava ja jopa motivoitunut. Jakson aikana hän järjesti meille opintokäynnin TYKS:n dialyysiosastolle pari viikkoa sitten. Osaston yhteydessä, jolla kaksi edelliskesää olen viettänyt, on dialyysiosasto, joten sinänsä aihe ei olut ihan vieras. Joka tapauksessa, käynti oli harvinaisen mielenkiintoinen ja myöskin minun ensimmäinen käyntini kyseisen keskussairaalan sisällä. Pian kolme vuotta oleiltuani Turussa, vaikkakin satunnaisesti, oli ehkä jo korkea aika käydä sieläkin.

Tänään samainen kehumani opettaja järjesti toisen opintokäynnin turkulaiseen saattohoitokotiin. Paikka oli upea, yhtä lukuunottamatta kaikista huoneista oli merinäköala.
Eikä siis sellainen näköala kuin minulla, vaan matkaa rantaan oli varmaan 200 metriä. Kierroksen paikassa meille piti eräs sairaanhoitaja, jonka kerrontaa opettajamme sujuvasti säesti käytyään siellä niin monesti.
Käynti oli ajatuksia herättävä. Toisaalta ajattelin siellä olevia potilaita ja heidän omaisiaan, toisaalta ajattelin itseäni: pystyisinkö olemaan sellaisessa paikassa töissä, jossa keskimääräinen hoitoaika on kaksi viikkoa ja poistuminen tapahtuu oikeastaan aina jalat edellä.

Kuolema on sairaalassa läsnä, mutta siellä kuitenkin myös parannetaan, tai edes yritetään. Entä kun mitään ei ole tehtävissä? Jaksaisinko minä olla läsnä niille potilaille, jotka viimeisinä päivinään pohtivat elettyä elämäänsä ja vielä yrittävät järjestellä sitä, mitä hieman on jäljellä. Jaksaisinko tai osaisinko edes kuunnella kuolevan mietteitä, tarjota lohdun sanoja, olla oikealla tavalla läsnä. Olisiko minusta lievittämään sitä omaisten luopumisen tuskaa, jota potilaskin luonnollisesti kokee?

Viime kesään asti olin välttynyt töissä kuolemalta. Moni hoitamistani potilaista on toki kuollut, mutta en koskaan ollut silloin työvuorossa. Viime kesänä näin ensimmäisen kerran vainajan. En ollut osannut mitenkään valmistautua siihen. En voinut kuvitella, miltä ihminen näyttää vain muutama minuutti viimeisen sydämen lyönnin jälkeen, miltä hän tuntuu. En osannut varautua siihen, kuinka hätkähdyttävän nopeasti elämä valuu ihmisestä ja kuinka koko olemus muuttuu. Pysähdyttävintä oli se, kuinka ihminen, joka vasta äsken hengitti, muuttuu minuuteissa kylmäksi. Ihminen, joka äsken vielä oli tuskainen ja peloissaan, on nyt rauhallinen, eikä häneen enää satu. On vaikea tajuta, että hänen kipeää kättään ei tarvitse enää varoa, tai että asentotyynyt, joita äsken vielä niin huolellisesti asettelin, voi nyt ottaa pois. Kuolleen ihmisen edessä aika pysähtyy. Oliko tämä nyt tässä? En tiedä, koska kuoleman lopullisuuden ensi kertaa tajusin, mutta uskoisin tajunneeni sen jollain tavalla uudestaan viime kesänä.

Sairaanhoitajan ammattitaitoon kuuluu osata ns. vainajan laitto. Vainajan peseminen, mahdollisten putkien ja letkujen poisto ja pukeminen ovat viimeinen asia, mitä voimme ihmisen puolesta tehdä. Näkemäni vainaja ei ikävä kyllä jäänyt kesän viimeiseksi ja mennessäni laittamaan vainajaa seuraavan kerran ajattelin sen käyvän jo helpommin. En tiedä, milloin tähän ammattini osa-alueeseen tottuu, mutta ei se ollut yhtään helpompaa seuraavallakaan kerralla.

Olen ehkä ollut naiivi, mutta vasta viime kesälle minulle oikeasti konkretisoitui se, kuinka laaja sairaanhoitajan työnkuva oikeastaan on. Asia, jonka jo oikeastaan tiesin, iski tajuntaani ihan uudella tavalla. Me emme ole läsnä vain parantumisessa, vaan myös niinä ihan viimeisinä hetkinä, kun kaikki on jo tehty ja elämä tulee päätöspisteeseensä.

Kuva

OPN

2010-10-11T22:34:00.004+03:00

Opinnäytetyö on ammattikorkeakoulun huipentuma. Yliopistossa väsätään gradua, meillä opinnäytetyötä. OpinNäyteTyö lyhennetään usein ONT, meillä turkulaislogiikalla OPN. Viattomalta kuulostava sana saa jo ensimmäisen vuoden opiskelijan karvat pystyyn, asialla pelottelu aloitetaan nimittäin ensimmäisinä koulupäivinä. Pelottelu kulkee vuosiluokalta toiselle perinteenä, joka on puoliksi paniikin lietsomista, puoliksi tietämättömän varoittamista.

Helvetillinen työsarka alkaa joko aiheen valinnalla tai aiheen saamisella. Minä sain aiheeni. Aiheet olivat valmiiksi päätettyjä, jotka arvoimme/tappelimme keskenämme. Monissa kouluissa aiheen saa valita itse. Meidän aiheemme oli jaettu kahteen osaan; toinen osa käsitteli tavalla tai toisella kipua, toinen ravitsemusta. Aiheet jaettiin tammikuussa samana päivänä kuin kirran harjoittelu alkoi. Parini oli aloittamassa harjoitteluaan 300, minä 170 kilometrin päässä, joten ilmoitimme vain toiveen, että haluaisimme kuulua "kipu"-ryhmään. Jätimme siis koko OPN aiheemme ns. herran haltuun. Pääsimme kipu-ryhmään, vaikka aiheemme ei liity millään tavalla kipuun, vaan potilasohjaukseen. Ohjaamiseen sairaanhoitajien näkökulmasta, ei siis millään tavalla kipuun liittyen. Samapa tuo, aina helpompi löytää tutkimuksia.

Ensimmäinen konkreettinen tekeminen tapahtuu opinnäytetyön esseen muodosssa. Essee piti olla pituudeltaan n. viisi sivuinen ja siinä meidän piti esitellä teoriatietoa aiheestamme. Tätä kirjoittaessani joudun konsultoimaan esseestä OPN-pariani. Itse olin tuon tekemisen aikaan sellaisessa flunssassa, että en oikeastaan muista kyseisestä kahdesta viikosta juuri mitään. Hoitotieteellisten artikkeleiden lukeminen on suurimmaksi osaksi juuri niin nihkeää kuin miltä se kuulostaakin, erityisesti yli 38 asteen kuumeessa oksentaessa. Onneksi on pari, joka väsäsi tämän käytännöllisesti katsoen yksistään. (Jollen aiemmin ole sanonut, KIITOS!)

Seuraavaksi alkoi mahdolliseski koko touhun viheliäin vaihe: opinnäytetyön suunnitelma, tuttavallisemmin OPSU. Opsu kuulostaa helpommalta nakilta kuin uskoisi; viisi sivua (siis ehdottomasti viisi sivua, ei enempää, ei vähempää), jossa selostetaan, miksi me tutkimme aihetta, miten muut sitä ovat tutkineet, miksi sitä kannattaa edelleen tutkia. Teoreettisessa viitekehyksessä käsittelemme jo saatua tietoa ja asettamissamme tutkimusongelmissa pohdimme, mitä aiheesta pitäisi vielä selvittää. Kerromme, miten aiomme tutkimuksemme suorittaa, ketä siihen osallistuu ja mitä se maksaa (jonka siis maksamme itse). Pohdimme tutkimuksemme luotettavuutta ja eettisyyttä. Tämä kaikki siis lähteisiin perustuen, poikkeuksena tietenkin osa jossa kerromme miten tämä opinnäytetyö toteutetaan. Seminaareissa (tilaisuus, jossa kaikki lukevat toistensa opsut ja niistä keskustellaan) muut luokkalaiset saavat opettajan säestyksellä viilata jokaisen pilkun erikseen, jolloin viimeistään opsu tulee ensimmäisen kerran korjattavaksi.

Meidän opinnäytetyömme on kyselytutkimus, joten joudumme hakemaan tutkimuslupaa, jota haetaan aiheen tilaajalta. Valmis Opsu ja täytetty tutkimuslupahakemus oikeuttavat tutkimusluvan hakemiseen. Opsuun kuuluu toki liittää kyselylomake, jonka aiomme lähettää, lomake, jolla kerromme osastujille mihin he ovat osallistumassa ja muistutuskirje kyselyyn vastaamisesta, joka lähetetään tietyn ajan kuluttua kyselyn lähettämisestä.

Kuulostaa sinänsä suhteellisen inhimilliseltä hommalta. Käytännössä usko hiipuu jo siinä vaiheessa kun etsii aiheesta hyviä, luotettavia tutkimuksia ja toteaa, ettei valinnan varaa olekaan niin valtavasti. Seuraavaksi koittaa selvittää omaa toteutustaan, josta kenelläkään ei oikein vielä ole täyttä varmuutta niin, ettei tietämättömyys paistaisi ihan kauheasti läpi. Kettumaisinta on kuitenkin ehkä se, että lähes jokainen lause opsussa täytyy tulla jostakin lähteestä. Jo lähteiden löytäminen on haaste sinänsä ja tietenkin löydetty tieto täytyy lukea ja muokata uuteen muotoon, jollei halua käyttää suoria lainauksia, joista ei kyllä koko opsu voi koostua.

Itse aloitimme opsun väsäämisen keväällä ja toukokuussa uskoimme lähettäneemme valmiin opsun. "Valmis opsu" -niminen tiedosto on kuitenkin muuttanut muotoaan useita kertoja vielä viime viikoihin asti, kun samoja lauseita on viilattu ees taas opinnäytetyön ohjaajan kanssa. Pari viikkoa sitten täytimme tutkimuslupalapun ja lähetimme Valmiin Opsun. Perjantaina saimme onnistuneesta opsusta siitä luvatut opintopisteet, kuusi kokonaista kappaletta.

Ja tässä oli vasta opinnäytetyön suunnitelma. Varsinainen opinnäytetyö on vielä tyystin tekemättä. Tähän mennessä, kun jonkun olisi jo pitänyt edetä johonkin suuntaan, olemme seisseet tumput suorana, vieläkin kuin puulla päähän lyötynä siitä, että opsu vihdoin meni läpi. Emme osaa edetä suuntaan taikka toiseen. Lamaannuksen tilassa takaraivossa jyskyttää deadline, 22.11, jolloin koko OPN pitää olla valmis. Kyselyitäkään ei kaiketi ole vielä lähetetty (me emme lähetä niitä), joten pikkuriikkinen kiire saattaa tulla.

Lupaan raportoida opinnäytetyön edistymisestä, sillä oletuksella, että se joskus etenee, lisää myöhemmin. Sitten kun tiedän, mitä hittoa tässä seuraavaksi tekisi.

05/11

2010-09-28T00:16:00.000+03:00

Tältä on säästytty miltei vuoden päivät. Hetken olen saanut tuudittautua ajatukseen, että sitä ei tarvitse ajatella vähään aikaan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin. Täällä se nimittäin on taas; harjoittelupaniikki. Minähän en ole opiskelukaupungissani tehnyt kuin yhden harjoittelun, muut ovat tapahtuneet ihan toisen sairaanhoitopiirin leirissä. Nyt pitäisi hommata syventävät harjoittelut, jotka molemmat jäävät keväälle. Aion jatkaa loppuun asti hyväksi havaitulla linjalla ja tehdä kaikkeni saadakseni harjoittelupaikan läheltä kotia. Paikka varataan toki ihanaisen JobStepin kautta, mikä taas tarkoittaa sitä, että oma varausaikani on pirkanmaalaisia kuukautta myöhemmin. Valittavakseni jäävät siis muiden jämät, mikä sinänsä on minulle yhden tekevää, kunhan jotain saa. Harjoitteluita koskevan infotunnin aikana kaverini kysyi, menisinkö mieluummin vanhainkotiin Tampereelle kuin vaikkapa minua kovasti kiinnostavalle naistentautiosastolle Turkuun. Vastasin yksiselitteisesti; Tampereelle vanhainkotiin.

Vielä 2,5 vuoden jälkeenkin kaikki Turussa tapahtuva "ylimääräinen" oleilu on vastenmielistä. Sinänsä kyse ei ole Turusta, enemmänkin siitä, mitä Turkuun tuleminen aina tarkoittaa. Jätän kotini, perheeni, koirani, koko maailmani istuakseni yksin 28 neliön yksiössä jossakin päin Turkua. Tokikaan suurin osa vapaa-ajastani ei kulu television edessä nököttämällä, mutta kyse ei ole siitäkään. Turussa vietetty aika on yhä jotenkin irtonaista, erillistä Minun Elämästäni. Kaikkihan on asenteesta kiinni, mutta en ole vielä löytänyt sellaista mantraa, jota hokemalla sunnuntaina rautatieasemalle suunnistaminen ei tuntuisi velvollisuudelta, puoli pakotetulta, vaan joltain mitä teen itseäni varten. Tätä kaikkea on jäljellä enää toukokuun loppuun. Siis todella vähän, erityisesti kun ajattelee, että mikäli pääsen muualle harjoitteluun, vietän syksyn jälkeen Turussa enää muutaman viikon.

"Nyt pitää nauttia, ottaa kaikki irti. Kohta tämä loppuu, kolmen ja puolen vuoden jälkeen." Miksei se tunnu siltä? Tiedän vollottavani silmät päästäni kun viimeisen kerran käännän selkäni Turulle, koko Varsinais-Suomelle, mutta juuri nyt tuo päivä ei voisi tulla yhtään nopeammin.

Erikoistumisesta ja sen puutteesta

2010-09-21T22:55:00.003+03:00

Tiedetään, sairaanhoitajat eivät enää erikoistu. Jossakin sentään suuntaudutaan. Meillä ei tehdä edes sitä. Viimeinen syksy koostuu lähinnä hoitotyön erikoisosaamisen kursseista, mikä tarkoittaa sitä, että jokaisesta suuremmasta aihealueesta on "syventävä" kurssi. Syventävä tuntuu tarkoittavan kirjallista työtä kirjallisen työn perään. Vain sisätaudeista ja lasten hoitotyöstä tarjotaan perinteisiä luentoja, jopa hyödyllisiä sellaisia. Pääasiallisesti "asiantuntija" sanaa viljellään kuitenkin suorastaan huolettomasti ja jostain käsittämättömästä syystä näitä paljon puhuttuja asiantuntijaluentoja on vähennetty paljon.

Joissakin kouluissa käsittääkseni valitaan suuntautumislinja ja valittua aihetta opiskellaan melko intensiivisesti viimeinen vuosi. Kuulostaa järkevältä. Keskitytään johonkin aiheeseen, jonka sitten tuntee hyvin, koska todennäköisesti/mahdollisesti tulee työllistymään tälle erikoisalalle. Tuntuisi, että pääsee edes hieman pintaa syvemmälle.

Tiedän, että oma kouluni ei suinkaan ole ainoa, jossa suuntautumisesta on luovuttu. Kysellessäni aiheesta kyselyn muodossa, kuusi onnekasta vastasi, että heidän koulussaan suuntaudutaan. Neljä oli kanssani samassa veneessä ja toiset neljä vastasivat, että heillä ei varsinaisesti suuntauduta. En tiedä miten muilla, mutta me käymme siis uudestaan sisätaudit, mielenterveyden,
lasten, kirurgisen ja perioperatiivisen hoitotyön, syventävässä mielessä. Uutena tulee ainoastaan ensi- ja tehohoito.

Esimerkiksi perioperatiivisen hoitotyön syvetäminen tapahtuu ilman ainuttakaan luentoa, ryhmätyönä. Tehtävämme on näytellä jokin leikkaus. Jokainen siis valitsee roolin; itse olen toinen kahdesta anestesiahoitajasta. Porukkaan kuuluu myös ns. passari, instrumenttihoitaja, heräämön hoitaja ja vuodeosaston hoitaja. Me siis näyttelemme jonkin leikkauksen, vaikka meillä ei ole edes ollut leikkaussaliharjoittelua. Itse olen viettänyt leikkaussalissa opiskelijana kolme tuntia, joten sen perusteella tavallisimminkaan leikkauksen kulku ei varmasti ole ihan hallussa. Sinänsä minua ei haittaa kyseisen aiheen toteutussuunnitelma, leikkaussali ei varmasti tule olemaan minun tuleva työpaikkani, mutta kyllä saattaisi harmittaa, jos sinne töihin haluaisin. Olen varmaan aikaani jäljessä kun ajattelen, että joskus vanhat kunnon luennot olisivat paikallaan. Edes muutama sellainen. Meillä ei muuten ole ollut lasten harjoitteluakaan. Että jos haluaa lasten hoitotyöstä jonkinlaisen kuvan, joutuu käyttämään toisen syventävistä harjoittelustaan, vaikka ei aiheesta ole perusharjoitteluakaan käynyt.

Toiseksi viimeisenä lukuvuotena alkaa tosissaan nähdä (ja myöntää) miten typeriä jotkin toteutussuunnitelmat ovat. Lähtiessäni opiskelemaan ammattikorkeakouluun, tiesin, että AMK:ssa on paljon epäkohtia ja parantamisen varaa, mutta enpä uskonut olevani kateellinen niille vanhemmille sairaanhoitajille, jotka ovat käyneet vanhan sairaanhoito-oppilaitoksen. Niille samaisille ammattitaitoisille hoitajille, joita tänä päivänä painostetaan päivittämään "vanhentunut" tutkintonsa, jotta hekin voisivat lisätä nimineulaansa kolme kirjainta.

Motivaation uusi pohja

2010-09-01T00:36:00.002+03:00

Kesä sitten tuli ja meni. Myös omaksi pettymyksekseni en saanut yhtä ainutta tekstiä aikaiseksi. Lupaan parantaa tapani. Ja lupaan kursia kasaan pitkän tekstin tunnelmistani ensimmäistä kertaa sairaanhoitajansijaisena. Myöhemmin.

Koulu alkoi maanantaina. Kävellessäni koulun ovia kohti, vatsassa muljahti ikävämmin kuin koskaan kouluun palatessa. Vaati kaiken tahdon voimani, etten vain kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin. Ihan kuin en olisi pois ollutkaan. Jos sellainen pikku juttu kuin opinnäytetyö olisi jo purkissa seminaareineen kaikkineen, viimeinen vuosi maistuisi varmasti ihan hyvältä, uskailtaisiko sanoa jopa nostalgiselta. Vaan ei. Mistä sitä tietää, jos en valmistukaan toukokuussa. Epäilyksen siemen tuntuu kytevän muissakin. En ole ainoa, joka liittää lauseen "valmistun toukokuussa" eteen sanan "jos."

Olen antanut itselleni luvan ottaa tämän viikon rauhallisemmin, alan ensi viikolla sitten tosissani muistelemaan, miten tätä koulua nyt käytiinkään. Onneksi viikko päätty jo torstaina ja palaan Turkuun vasta tiistaina. Onpahan edes vähän pehmeämpi lasku opiskelun todellisuuteen.

Suuntautuminen

2010-05-25T00:23:00.003+03:00

Ajattelin pitkästä aikaa herätellä teitä kyselyllä. En muista olenko vaahdonnut asiasta täällä, en varmaankaan, mutta faktahan on, että meidän koulussa eivät sairaanhoitajat suuntaudu mihinkään. Me käymme syventävissä opinnoissa uudestaan isot kokonaisuudet, kuten sisätaudit, teho ja ensihoito tai perioperatiivinen hoitotyö, syventävältä kannalta. Sanomattakin taitaa olla selvää, että en tykkää. Olisi kivempi keskittyä johonkin juttuun täysin, eikä kaikkiin vähän.

Mitenkäs teillä, suuntaudutteko? Mitä mieltä olet yleensä suuntautumisesta, turhaa vai tarpeellista? Oletko tyytyväinen koulunne systeemiin tässä asiassa?

Sana on vapaa, opiskelitte sitten AMK:ssa tai ammattikoulussa. Äänestyksen löydät oikealta.

Sekavissa tunnelmissa

2010-05-24T20:53:00.006+03:00

Viides lukukausi on mennyt niin nopeasti, että päätä huimaa. En ehtinyt olla Turussa kuin pari kuukautta ja aika meni ihan älyttömän nopeasti. Kevääseen on mahtunut kaksi harjoittelua ja opinnäytetyön suunnitelmaa, sekä pikku lisänä ties mitä kursseja. Lähinnä niitä turhimmilta tuntuvia.

Koulua on ihan totta enää kolme päivää. Tänään oli lastentautien koe, ja edessä on vielä neljä. Läpipääsystä en tällä kertaa osaa mennä takuuseen, ainakin tilastotiede ja hoidon tutkimus ovat olleet kursseja, joiden kokeet tulevat todennäköisesti olemaan tuskaisia. Tilastotieteessä pitää väsätä ties mitä frekvenssitaulukoita ja korrelaatio-hässäköitä Excelillä, mikä on kyllä ihan mukavaa, mutta aika vaikeaa. Hoidon tutkimuksen tunnit ovat muuten vaan olleet niin harvinaisen hanurista, ettei aihekaan aukea yhtään. Varsinkin kun lukeminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä tunneilakaan ole ollut pakko olla, joten olen saattanut ehkä joskus lähteä Turusta ja jättänyt perjantain ainoat tunnit, hoidon tutkimuksen välistä.. Eikä edes omatunto soimaa, niillä tunneilla ei ole kuulemma ollut mitään järkevää.

Ehkä ensimmäistä kertaa lähden "lomalle" jotenkin vastentahtosesti. Mä voisin ennemmin olla koulussa viel pari viikkoa, kun oikeesti viikonpäästä tähän aikaan odotan jo seuraavaa päivää kauhulla. Tiistaina oonkin ihan uusien haasteiden edessä, jotka pelottaa tällä hetkellä ihan älyttömästi.

Ensimmäistä kertaa lähden Turusta niin, että minulla on syksyllä asunto johon palata. Vaikka ärsyttääkin maksaa 400 euroa kämpästä, joka seisoo kolme kuukautta tyhjillään, oon silti tyytyväinen. En jaksaisi edes ajatella sitä rulianssia, mikä on käyty jo niin moneen kertaan läpi. En millään jaksaisi taas muuttaa ja onneksi nyt ei tarvitse. Tuntuu silti oudolta katsella ympärilleen miettien, mitä tavaroita tänne voi jättää. Todennäköisesti ranskalaiseni on kattoon asti täynnä, kun torstaina kymmeneltä käännän nokkani kohti Tamperetta, viimeistä kertaa tällä lukukaudella.

Ensi kesä, osa 3

2010-05-11T22:24:00.003+03:00

Sunnuntaina kävin mäyhäämässä kesätöistäni. Luulin siis "joutuvani" osastolle jälleen perus/lähihoitajan sijaiseksi. Jo samana iltana lähetin hämmennystä säteilevän sähköpostin sairaalan ylihoitajalle. En eilen meinannut uskaltaa katsoa, olenko saanut vastaustani.

Koko päivän mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä. Olin varma, että minut tosiaan oli laitettu sinne samoihin hommiin kuin viime kesänä. Tittelini oli perushoitaja. Tällä osastolla lähihoitajien/perushoitajien tehtävät ovat todellakin erilaisia sairaanhoitajan työnkuvaan verrattuna, joten muutos tulisi näkymään muuallakin kuin rahapussissa. Ensi kesä tietäisi myös öitä öiden perään, mikä tässä elämäntilanteessa ei suoraan sanoen sovi. Ajatus valmistumisen jälkeisestä kesästä ei myöskään lohduttanut, en ehdoin tahdoin halua nimittäin hypätä sairaanhoitajan saappaisiin silloin harjoittelematta sitä. Tai no, onhan ne kaksi viimeistä harjoittelua, mutta harjoittelu on aina ohjattu harjoittelu, työ on työtä. Ärsytti niin jumalattomasti.

Toisaalta yritin lohduttautua vastuun vähenemisellä, yötyökorvauksilla, vähäisillä iltavuoroilla ja sillä, että ainakin tietäisin mitä kesä tullessaan toisi.Toisaalta halusin perua menoni sinne ja ehdin jo mol:in sivuille katselemaan vapaita sairaanhoitajan paikkoja.

Illalla uskaltauduin sähköpostiin. Huokaisin helpotuksesta. Ensireaktioni paljasti minulle itselleni mitä todella tahdoin. Tulkitsin helpotuksen huokauksen merkitsevän sitä, että minä tosiaan halusin olla sairaanhoitajan sijainen.

Ensi kesä, osa 2

2010-05-09T23:36:00.004+03:00

Kiva juttu, menin sitten pahaa aavistamatta lukemaan sähköpostiani. Ensi kesän osastonhoitaja oli laittanut minulle veistin, jossa kertoi, että hänen mielestään teen ensi kesänä lähihoitajan sijaisuutta, kuten viime kesänä. Hän ei ollut varma, joten kehotti tarkistamaan asian ylihoitajalta.

Tosi kiva. V*tuttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Sinänsä asiaan voisi suhtautua helpotuksena, mutta enpä osaa. Halusin sijaistaa sairaanhoitajaa tänä kesänä, koska sitä seuraavana olen valmis sairaanhoitaja, ja joudun hommaan kylmiltäni. Olin onnellinen, että minulla ei ole yövuoroja, mikä on hyvä koska kun mieheke on armeijan harmaissa, koirat ovat minun armoillani. Koirat eivät ole tottuneet olemaan yötä yksin, joten joudun lykkäämään ne jonnekin hoitoon siksi aikaa. Tämän kuun lopussa alkava julkisivuremontti varmistaa, että päivällä ei saa edes nukuttua.

En tajunnut, että asia jäi jotenkin epäselväksi. Tarkistin lähettämäni sähköpostit sekä osaston- että ylihoitajalle, ja yhteensä kolmessa viestissä kerron, että voin tehdä sairaanhoitajan sijaisuutta.
Olisiko pitänyt laittaa, että haluan tehdä sairaanhoitajaa?

Vieläkö voin perua menemiseni sinne?

Jotain uutta

2010-05-03T21:36:00.004+03:00

Blogin pitäminen on hauskaa, onhan tämäkin ollut pystyssä jo kaksi ja puoli vuotta. On ollut hetkiä, jolloin kirjoittaminen ei voisi vähempää kiinnostaa ja hetkiä, jolloin se on ollut henkireikä. Eikä pelkästään se kirjoittaminen, vaan kaikki se muu.

Kuten ulkoasun muuttaminen. Uskoisin, että teitä lukijoita nyppii ainakin yhtä paljon kuin minua saman ruiskun tuijottaminen, joten katson velvollisuudekseni vaihtaa kuvaa edes joskus. Niin tälläkin kertaa. Koko Tulevan Sairaanhoitajan historian aikaisista, ei-niin-mieluisista hetkistä kirkkaimpana mielessä ovat juuri ne hetket kun olen vääntänyt sivuille edes jotain uutta.

Ensinnäkin sen kuvan hakeminen tuottaa pään vaivaa. Sellainen, missä teksti on suunnilleen luettavissa, joka liittyisi aiheeseen jotenkin ja vieläpä näyttäisi kivalta. Kamalin vaihe on kuitenkin vasta edessä.

Varmaan jollekin ihan yksinkertaista, mutta allekirjoittaneelle otsikontaustan vääntäminen oikeaan kokoon on lievästi ilmaistuna helvetillistä. Aina se venyy väärään suuntaan, liikaa, sitten liian vähän. Blogger ei tässä tapauksessa tunne esikatselua, joten homma selviää vain kokeilemalla. Siinä on varmaan jokunen sivulle eksynyt ihmetellyt epämääräistä otsikontaustaa, samalla kun olen tuskanhiki valuen vääntänyt kuvaa oikeaan muotoon. Ja sitten kun on niin hemmetin tarkka, "vähän sinne päin" tai "melkeen hyvä" eivät riitä, se on oltava justiinsa. Mukavasti siihen se ilta sitten suttaantuukin.

Että siinä se nyt sitten taas on. Velvollisuus vähäksi aikaa kuitattu. Että enjoy ja rispektii!

Uusi otsikontausta täältä.

Pätkä viikko

2010-05-03T18:30:00.007+03:00

Vappukin oli ja meni. Jälleen yksi työväen juhla, jolloin en ulkoiluttanut
vitivalkoista lakkiani.
Haalareitakaan en omista. Sen verran repäisin, että pääsin keskustorille asti vapputorille. Ihmistungoshan ei tunnetusti Piihoselle sovi, joten liukeni paikalta tunnin sisällä kainalossani metrilakuja ja hattaraa. Kotona keittiönpöydän ääressä avomies otti kuvan kun syön hattaraa hampaat vaaleanpunaisena, ihan vaan todisteena, et kyllä sitä vappua jotenkin viettettiin. Se on ensi keväänä todennäköisesti viimeinen vappu opiskelijana, joten josko silloin vaikka juhlistaisi sitä?

Koska tällä viikolla koulussa virutaan vain kahden päivän edestä, toin maalaiskoirani katsomaan Suuren Maan menoa. Oli siinä haistelemista, kun illalla päästin metsäkoirat juoksemaan Pallivahaakin lähellä olevaan koirapuistoon (kyllä, se on oikeasti olemassa!). Iltalenkkikin meni ihan silkaksi ihmettelemiseksi ja sisällä puolet ajasta kului ikkunalaudalla satamaan saapunutta Silja Europaa vahtien. Eiköhän tämäkin tullut nyt nähtyä Turku ei näille koirille sovi.

Palatakseni asiaan, opinnäytetyön suunnitelmat ovat kaikilla onnistuneesti (?) palautettu, joten seuraavana vuorossa ovat luonnollisesti seminaarit. Tänään kyhnötin migreenin kourissa viisi tuntia ihmettelemässä jokaista lauseen rakennetta, jokaista muotoseikkaa ja sitä, mihin se piste taas tulikaan tekstiviitteessä. Tänään ei meidän työ ollut vielä vuorossa, mutta olimme kuitenkin opponentteina. Tunsin itseni typeräksi puhuessani pilkkuvirheistä ja muutenkin pilkunviilaukseksi menevistä parannusehdotuksista. Mutku se oli opponoijan homma. Huomenna pääsee meidän viisisivuisemme suurennuslasin alle ja kunnon syyniin. Vielä tänään silmäteräämme silmäillessäni olin kuitenkin sitä mieltä, että työmme oli ihan hyvä. Saattaa olla, että huomisen jälkeen olen eri mieltä. Jo tehdyn työn korjaaminen kiinnostaa jo valmiiksi..

Kuva täältä.

Ensi kesä

2010-05-02T23:56:00.000+03:00

"Ehkä vuoden päästä olen jo niin paljon viisaampi, että kykenen harkitsemaan paluuta kaikin puolin ihanalle, mielenkiintoiselle ja haastavalle osastolle, sairaanhoitajana."

Näin kirjoitti Tuleva Sairaanhoitaja viime kesän viimeisessä työvuorossaan 30.7.09 tekstissä Kesän päätös. Niin. Olenko nyt sitten niin paljon viisaampi kun kerran aion palata ihan sille samaiselle osastolle sairaanhoitajan sijaisena? Vatsa tekee kolmois-flippejä pelkästä ajatuksesta. Opintopisteet on laskettu vähintään sataan kertaan ja kokolailla joka päivä ajattelen, että jos en saakkaan niitä 140 pistettä kokoon. En pysty kieltämään ajatuksen tuottamaa helpotuksen tunnetta. Olisinkin lähihoitaja, kuten viime kesänä.
Joka toinen päivä olen vakuuttunut, että se onnistuu. Porukka on tuttua ja mukavaa. Osasto ja sen toiminta on mukavaa. Osastonhoitaja on mukava. Ei yövuoroja, koska yössä täytyy olla sydänvalvontaan koulutettu sairaanhoitaja. Pienen hetken jaksan uskoa, että kaikki menee hyvin, opin valtavasti ja viimeistään heinäkuun alussa pystyn toimimaan jo ilman kokeneemman apua.

Ja sitten. Sitten on niitä päiviä, kun uskon tietäväni tasan tarkkaan miten kesä tulee menemään. Oberon on muuttunut, en osaa käyttää sitä. Kysyn joka asiasta, kunnes minulle väsytään vastaamaan. Ja vaikka vastattaisinkin, en silti tajua tai teen väärin. Antamani raportit venyvät tunnin mittaisiksi, ovat epäselviä ja unohdan kertoa oleellisimmat. Potilaat kärsivät virheistäni, omaiset tekevät valituksia. Osastonhoitaja pitää ystävällismielisen keskustelun kahden kesken, jossa antaa mahdollisuuden "kokeilla vielä." Viikon päästä ylihoitajan kansliassa siirryn sijaistamaan lähihoitajaa tai poistun sairaalasta Sen Viimeisen Kerran.

Erityisesti luettuani tuon viime kesäisen tekstin, uskon jälkimmäiseen kauhukuvaan. Siitä tulee katastrofi. Jätän koko alan, menen takaisin tradenomikouluun ja itken itseni uneen tästä hamaan tulevaisuuteen työskennellessäni tilitoimistossa Tampereen laitamilla.

Kai se askel vaan on joskus otettava?

Opinnäytetyötä yötä myöten

2010-04-26T18:08:00.002+03:00

Viime viikko meni sumussa. Opinnäytyön suunnitelma osuus piti palauttaa perjantaina. Maanantaiaamuna olimme ensimmäisessä ohjauksessa tyhjin käsin. Teen opinnäytetyön kaverini kanssa kaksin, eikä meillä kummallakaan ollut aiheesta oikein mitään haisua vielä viisi päivää ennen palautusta. Opettaja yritti pitää äänensä ystävällisenä todetessaan, että meille tulee aikamoinen kiire. Nyökytimme ymmärtäen tämän itsekin. Viisi sivua. Valmis kyselylomake, kirje kyselyyn vastaajille, aikataulu- ja kustannussuunnitelma, tarkka kuvaus tutkimuksen toteutuksesta.. Siis kaikki miten meinaamme opinnäytetyömme tehdä.

Maanantaina aloitimme ahertamisen iltakahdeksalta. Aiheena potilasohjaus, mistä sinänsä löytyy paljon tietoa, mutta sen menetelmistä ja malleista ei niinkään. Ai niin, jottei unohtuisi; me emme todellakaan valinneet aihetta itse. Koululla oli valmis lista, josta valittiin/arvottiin/tapeltiin. Arpa onni suosi meitä siinä mielessä, että ainakin opinnäytetyömme aihe liittyy jotenkin tulevaan työhömme. Kiinnostusta saisi kaivella vieläkin enemmän jos aihe liittyisi osaston ja keittiön väliseen vuorovaikutukseen tai hampaiden hoitoon.

Kyllä siinä kuitenkin alahuuli hieman väpätti, kun tajusimme, että meidän pitää palauttaa työ jo keskiviikkona. Me nimittäin pyyhältäisimme silloin kotiin kumpikin tahoillemme, ja työ piti palauttaa paperiversiona. Puoliltaöin sivuja oli kaksi ja olimme skipanneet kaikkein haastavimmat kohdat. Viisi sivua oli ehdoton maksimi, sillä suunnitelmalla haemme lupaa tutkimuksen tekemiseen, eikä kukaan ymmärrettävästi jaksa lukea sivutolkulla suunnitelmavaiheen tekstiä. Jatkoimme, kunnes pääsimme tutkimuksen luotettavuus -kohtaan. Tajusimme, että olimme jumittaneet hiljaa kirjat kourassa silmät liikkumattomina toistakymmentä minuuttua, jolloin päätimme luovuttaa toistaiseksi.

Tiistaina jatkoimme heti kun koulusta pääsimme. Haimme Prismasta sipsejä ja Batterya ja palasimme siihen mihin aiemmin samana aamuna jäimme. Ihastuksen mykistämänä luimme aikaansaannostamme. Kahden jälkeen olimme kirjoittaneet puolen sivun mittaisen kappaleen tutkimuksen eettisyydestä. Ilmeisesti. Kumpikaan ei muista kirjoittaneensa tekstiä tai lukeneensa koko aiheesta, mutta niin siinä sitä vaan seisoi sujuvaa suomenkieltä, oikein kirjoitettuna, asiallisena ja lähdeviitteineen päivineen!

Tyytyväisinä itseemme jatkoimme puurtamistamme. Tämä ilta menikin jähmeämmin ja kulutimme huomattavasti enemmän aikaa alati valvovaa satamaa tuijotellen. Keskiyön kituuttavia tunteja kevensi, kun löysimme YouTubesta Tyrävyötä. Lapsuuden mehudiskojen häpeänsekaiset muistot kuohuivat ylitsemme Ensisuudelman tahdissa ja hetken olimme jossain kaukana opinnäytetyön ankeasta todellisuudesta.

Kuin ihmeen kaupalla, saimme kuin saimmekin teksti osuuden valmiiksi kahden aikaan yöllä. Homma ei kuitenkaan ollut sillä selvä; vielä piti tehdä kysely, jolla selvittäisimme sairaanhoitajien käsityksiä potilasohjauksesta. Hoitajille piti väsätä myös vastaamiseen kannustava kirje. Aloitimme kirjeestä, jonka myötä törmäsimme odottamattomaan ongelmaan: siihen aikaan yöstä ei kummallakaan leikannut enää sen vertaa, että osaisimme kirjoittaa kolmellekymmenelle numeerisesti. Erinäisten variaatioiden, Googlettamisen ja muutaman puhelinsoiton jälkeen saimme molempia tyydyttävän vastauksen ja pääsimme jatkamaan. Kirjeen jälkeen varsinaiset kysymykset syntyivät varsin nopeasti ja ehdin nanosekunnin ajan ajatella, että olisimme valmiit, kunnes muistin, että sekä lähde- että sisällysluettelo olivat tekemättä. Viimeinen tunti menikin tuskaisesti ja kun neljän aikaan pistimme pillit pussiin, olimme sanalla sanoen uupuneita.

Lähtiessäni heittämään kaveriani toiselle puolelle Turkua (viimeiset bussithan olivat menneet jo yli viisi tuntia sitten), poikkesimme vieläpä fiksuina nurmen poikki parkkipaikalle. Eipä tule sitäkään tehtyä enää; kuka olisi uskonut, että joku laittaa piikkilankaa sellaiseenkin paikkaan. Viiden jälkeen sääret verillä, pohdiskellessani voimassa olevia rokotuksiani, en ollut varma kannattaako nukkumaan mennä ollenkaan. Torkuin tunnin ja painelin kouluun yhdeksäksi. Olimme niin väsyneitä, ettemme osanneet edes iloita tiputtaessamme valmiin suunnitelman opettajan postilaatikkoon. Myös opettajan ilme oli vähintäänkin hämmentynyt sanoessamme, ettö työmme on palautettuna laatikossa. "Liitteineen kaikkineen?" VOI KYLLÄ.

Naps naps napostelee!

2010-04-13T01:36:00.003+03:00

Onko joka ilta kytättävä viimeinenkin televisio-ohjelma, joka ei kiinnosta pätkän vertaa? Sitten kun kuva ei enää liiku muun kuin Ostos-TV:n tai ärsyttävän chat-juontajan muodossa, siirryn kirjaan. Luen niin kauan kuin silmät suinkin liikkuvat ja sana menee suunnilleen perille. Lasken kirjani yöpöydälleni vain todetakseni, ettei väsytä yhtään. Nukutan itseni uuvuttavilla The Voicen musiikkivideoilla, joita on ehkä viisitoista. Kun samat kappaleet on kertaalleen näytetty, ennen uuden kierroksen alkua keskeytetään transsimainen Lady Gagan pakkosyöttö viiden minuutin mainoskimaralla, jossa kekkuloi joskus ihan kuunneltaviakin kappaleita tehnyt brittiartisti. Nukahdan TV päälle ja havahdun kolmen tunnin päästä Fintelligenssin rasittavaan rallatukseen.

Kun koulua on kolme päivää viikossa, ei se vähäkään kiinnosta. Pääsiäislomanikin venähti vallan ruhtinaallisiin mittoihin, koska 1.4 lähdettyäni Turusta huristelin takaisin vasta viime sunnuntaina. Yli viikon loma maistui vallan hyvin, mikä osaltaan vähentää, jos mahdollista, kiinnostusta koulua kohtaan entisestään. Aiheinakin on vain jotain ikääntyneiden hoitotyötä ja kaikenmaailman tutkimusta. Tänään olin kaukaa viisas ja ostin loppuviikoksi itselleni Sudokuja.
Onneksi koti kutsuu jo keskiviikkona.
Sunnuntaina edessä onkin sitten kokonainen viiden päivän viikko, joka tällä hetkellä tuntuu maratoniin verrattavalta suoritukselta.
Jos nyt tämän viikon vähän löysemmin, ensi viikolla sitten...

Arvioitu

2010-03-30T20:46:00.004+03:00

Tänään sain vertaispalautteeni. Paljon positiivisia kommentteja, jotka tunnistin omakseni, osan kohdalla en tiennyt mitä ajatella. Monessa lapussa luki, että olen iloinen ja pirteä, mikä oli varsin hämmentävää. Olenhan ihan tasaisen hyväntuulinen koulussa, enkä ketutustani huuda koko luokalle, mutta pirteänä en itseäni näe. Kai se on otettava kehuna kuitenkin. Useammassa lapussa luki "kehitettävää" alla, että voisin kertoa mielipiteeni rohkeammin, mikä puolestaan on ihan totta. Sanon kyllä, sitten ainakin kun riittävästi ottaa päähän. Yksi ainokainen ihminen oli kirjoittanut, että otan kritiikin liian herkästi itseeni, mikä on kyllä ihan taivaan totuus. Tai ehkä jonkin asiallisenkin kritiikin kestän kyllä vallan mainiosti, mutta jos joku olisi kirjoittautunut sellaiseen v*ttumaiseen sävyyn jotain puoli-asiatonta, olisin kyllä murehtinut asiaa vaikka maailman tappiin.
Huomenna siis jo valmiiksi kiristynyttä tunnelmaa ja ennestään matalahkoa ryhmähenkeä tulee todennäköisesti laskemaan vielä se loppu palaveri. Odotan pelonsekaisin tuntein.
Asiaan kuulumatonta: ilahdutin itseäni ja palkinnoksi onnistuneesta harjoittelusta törsäsin rahaa kahteen uuteen levyyn. Myllyn Prismasta kymmenellä eurolla mukaani tarttui Kotiteollisuuden Iankaikkinen, jonka kappaleista muutama oli minulle vielä tuntemattomia. Ensikuuntelemalla tuttua, turvallista, loistavaa Kotiteollisuutta.
Uutena tuttavuutena investoin Mokoman uusinpaan, pitkäsoittoon nimeltä Sydänjuuret. Levyn pyörittyä niin auton kuin tietokoneenkin levypesässä muutaman kiekkaa, olen vakuuttunut. Tämä on rakkautta ensikuulemalta.

Riittää jo

2010-03-29T19:56:00.002+03:00

Yrittäjyyden harjoittelua on takana pian neljä viikkoa. Yhteiselosta klinikalla on luokkamme selviytynyt tähän mennessä hyvin vähäisin kärhämin. Loppuviikolla uskoisin hermoja kuitenkin kiristelevän vielä edessä oleva vertaisarviointi. Pahin polemiikki syntyikin juuri arviointien tekemisestä. Aiheesta piti järjestää kaksi äänestystä paperilappuineen; annetaanko arvio nimellä vai ilman. Ja kai se hyvä olikin, ensin tulos oli nimellä, seuraavassa äänestyksessä selvä enemmistö sai äänensä kuuluviin tuloksen ollessa nimetön. Olinhan itsekin takinkääntäjien joukossa.
Huomenna käyn omat nimettömät lappuseni opettajan kanssa läpi, miettien tuskaisena kuka mitäkin kirjoitti.

Uskoisin suurimman metakan syntyvän kuitenkin loppupalaverista, jossa saa tuulettaa ajatuksiaan vapaasti. Luulen, että monella (muullakin) on asioita hampaankolossa, joita ei vaan ole saanut sanottua ääneen. Toivottavasti voimme kuitenkin kaikki palata pääsiäisen jälkeen kouluun suunnilleen väleissä, ilman kaunoja tai poltettuja siltoja.

Turisti

2010-03-17T22:13:00.000+02:00

Eilen huomasin, että asiani eivät ole hyvin. Alkuviikosta osaan nimetä keskustan pääkadut paremmin kuin paljasjalkainen turkulainen. Samana päivänä neuvon millä bussilla pääsee Uittamoon ja mistä kohtaa ko. bussi nro 13 lähtee. Illalla menen katsomaan TPS-Kärpät ottelua, jonne itse Beckhamin pariskuntaa on houkuteltu. Arvon maailmantähdet eivät paikalle ilmaannu, mutta nautin hiljaa tapauksen aiheuttamasta innostuksesta ympärilläni.
Urheilujuhlan huumassa ehdin harmitella, että jouduin Kärppä kannattajien puolelle hallia ja poistuessani mustavalkoisiin tamineisiin sonnustautuneiden kiekon ystävien tukkimasta Turkuhallista, tunnen hiljaista pettymystä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on saavuttanut lakipisteensä Kärppien voittaessa ottelun jatkoajalla 2-1. Samaan aikaan Ilves häviää Tapparalle, myöskin jatkoajalla, joten ilta on totaalinen pettymys. Totuus tilanteeni vakavuudesta selviää minulle kuitenkin vasta havahtuessani keskeltä automerta poistuessani ruuhkautuneelta parkkipaikalta, jossa edestäni ajava nainen helauttaa minulle kättä kiitokseksi;
olen vapaasta tahdostani, silkkaa hyvää hyvyyttäni antanut tilaa oikealta kolmion takaa tulleelle.
Seuraavana aamuna lipuessani loppumattoman jonon jatkeena kohti koulua, raivon partaalla esitän tyyntä; Myllysilta ei häiritse koulumatkaani mitenkään. Päivän mittaan puren tosissani huulta, estääkseni itseäni osallistumasta lukemattomiin aihetta koskeviin valituskuoroihin tai puimasta erinäisiä tapoja kiertää se yksi typerä silta.

Pala arkea

2010-03-17T00:03:00.000+02:00

Kello soittaa viiden jälkeen. Koulu alkaa vartin yli kahdeksan, mutta ahdistun valtavasti, jollen ole koululla puolta tuntia aiemmin. Kiirehdin siis jo 7:11 bussiin, joka on koululla alle vartissa. Tunneilla jako on selvä; mää istun ton vieressä ja noi kaks yhessä, ja noi kolme on tuol nurkassa supattamassa. Toi on toisella puolella luokkaa kun toi toinen, koska niillä on sanaton yhteisymmärrys siitä, että kumpaakin nyppii toisen naama.Vaihtelevan innostavat opettajat pitävät vaihtelevan kiinnostavia luentoja, joita osa kuuntelee, osa ei. Takapenkki supattaa, etupenkki sähähtää, muut pyörittelevät silmiään. Puolilta päivin luokka liikahtelee levottomana kuin lapsi jouluaattona. Päivä kulminoituu lounaaseen, jonne ruinataan aina ennen kuin siellä on kilometrin mittaiset jonot. Muiden rynniessä alakertaan mantelikalalle, itse siirryn kahvioon ylihinnoitellu sämpylälle tai taaperran läheiseen Saleen. Syötyäni ravintolassa ensimmäisenä keväänä sipulipiirakkaa, olen uskaltautunut ruokalaan vain varmoina uunimakkara tai makaronilaatikko -päivinä. Pupellan sämpyläni tai salaattini kahviossa muutaman satunnaisen luokkalaisen kanssa, joka sinä päivänä ei ole kelpuuttanut ruokalan antimia. Kahvion ydinporukkaan kuuluu vain neljä nirsoilijaa.
Tunneille palaa loppupäivän sisällöstä riippuen vaihteleva kokoonpano luokkalaisia, joista pääasiallisesti enemmistö kuitenkin jaksaa istua nekin tunnit, joilla ei ole IHAN pakko olla.

Iltapäivällä en kiirehdi bussipysäkille, koska mikään ei ole niin vastenmielistä, kuin tunkea bussiin, joka on jo Koivulassa tupaten täynnä, ja jonka huonoa suomea puhuva maahanmuuttaja-kuski ahtaa täyteen vaikka kuinka takapenkki likistyisi. Ja niin ne tekevät suomalaiskuskitkin, koskaan en ole ollut bussissa, joka ei olisi ottanut jokaista kättään heiluttavaa kyytiin. Ottaen huomioon, että kyseinen bussi menee 10 minuutin välein, pidän ryysimistä kokolailla turhana. Loppu iltapäivän vietän yleensä myös luokallani olevan parhaan kaverini kanssa roikkuen milloin minun luonani, milloin Turun erinäisissä putiikeissa, muuten vaan kaupungilla tai liian usein Raision Ikeassa. Ikea muuten tarjoilee usein viikon ainoa lämpimän ruoan; tiistaisin kymmenen lihapullaa ja ranskalaiset ovat puoleen hintaan. Tavallisesti ostan mikrovalmista, jota pupellan kyllästymiseen asti, kunnes viikonloppuna jaksan taas tehdä ruokaa, koska syöjiä on kaksi. Niinä harvoina kertoina kun Turussa olen tehnyt ruokaa, en ole sitä väkisinkään saanut syötyä kaikkea ja puolet menee torstai-iltana siivotessa roskiin.

Illalla kyttään telkkaria, möllötän koneella, joskus erehdyn jopa ulkoilemaan. Odotan, että Frasier alkaa, jonka jälkeen menen nukkumaan.
Torstai on viikon paras päivä, ei vain televisio-ohjelmien puolesta, vaan koska se tietää aina perjantain tuloa. Silloin tiskaan viikon astiat, kerään pyykit ja muut tavarat kotiin viemisiksi ja valmistaudun viikonloppuun. Perjantai-aamuna raijjaan itseni ja kassit koululle, koska viimeisten tuntien jälkeen kirmataan aina kiitolaukkaa ensimmäiseen junaan kohti kotia. Joskus ollaan autolla, mikä pitää aina hyödyntää viimeisen päälle, tavaran siirto satoja kilometrejä on huomattavasti mukavampaa oman auton takakontissa kuin junien ja bussien käytävillä. Sama rumba alkaa uudestaan sunnuntaina, jolloin tavallisimmin palaan Turkuun sillä viimeisellä junalla, mikä mahdollistaa kämpälle pääsemisen julkisten kulkuvälineiden turvin.

Onnekseni tämän kaiken, koulun, reissaamisen sekä Turun ihanuuden ja kamaluuden minulla on jakamassa kaverini, koska yksin olisin jo kauan sitten hakenut sitä siirtoa.

Sisältää tuotesijoittelua

2010-03-15T20:31:00.007+02:00

Perinteisen pitkän harjoittelun jälkeenkään en päässyt koulunpenkkejä kuluttamaan, vaan jatkoimme toisella harjoittelulla.Viides lukukausi jatkui yritystoiminnan harjoittelulla. Koulullamme toimii klinikka, jossa opiskelijat tarjoavat erilaisia enemmän ja vähemmän terveyteen liittyviä palveluita. Kaikki tuotto kuulemma menee klinikan pyörittämiseen, mikä sinänsä varmaan onkin ihan mahdollista, mutta epäilijöitäkin löytyy. Klinikalta saa mm. jalkahoidon 20 €/tunti jonka yhteydessä säärikarvojen poisto 15 €, tikkien poiston 5 €, rasvaprosentin mittauksen
3 € tai lääkeruiskeen annon 5 €. Kaksikymppisellä saa myös terveystarkastutksen, johon kuuluu:

-Verenpaine ja pulssi
-Verensokeri
-Hemoglobiini
-Kokonaiskolesteroli
-Rasvaprosentti
-Näön- ja kuulon mittaus
-Terveysohjaus

Myös erinäistä kerhotoimintaa järjestetään: valittavina on kaksi erilaista laihdutusryhmää, ensiapukurssi ala-asteikäisille, tietokone ja kännykkä tutuksi -kurssi ja terveyskoulu lapsille, kukin 30 euroa/10 kertaa/henkilö. Teemme myös kotikäyntyntejä, joilla mm. ulkoilutamme vanhuksia.

Jottei teksti vallan lipsahtaisi mainoksen puolelle, on pakko tuoda esiin muutama keskustelua, ehkä jopa närää herättänyt kohta.
1. Me emme ole jalkahoitajia, eikä meille ole opetettu jalkahoitoa. Esimerkiksi diabeetikon jalkojen ronkkimisen jättäisin mieluusti hommaan koulutetulle, haavojen ym. välttämiseksi. Lisää daibeetikon jalkojen hoidosta voit lukea täältä.
2. Tuntuu väärältä ottaa mummoilta verenpaineen mittauksesta euro, kun terveyskeskuksissa sen voi tehdä ilmaiseksi.
3.Minulla ei ole lupaa antaa lääkeruisketta Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirissä, eikä varmaan ole 20 vuotta sitten hoitotyöstä poistuneilla opettajillakaan. Meilläpäin lääke kuin lääke vaatii käsittelijältään jonkinlaisen lääkeluvan.
4. Miten opiskelija osaa antaa riittävää terveysohjausta? Sairaanhoitajalle tärkeä taito jota on hyvä harjoitella, mutta kun ohjausta ei seuraa opettaja, onko se silloin oikeasti luotettavaa?

Onneksi, tämä harjoittelu on sentään tavallista lyhyempi, vain neljä viikkoa. Toistaiseksi on kyllä ollut ihan mukavaa, mutta painaessaan Omronin ON-nappia, miettii hiljaa mielessään, että ihanko tosissaan me opitaan tässä jotain kokonaan uutta?

Viiden viikon hiljaisuus

2010-01-18T15:29:00.006+02:00

Kun kahden vuoden jälkeen unohtaa bloginsa salasanan, voi sanoa, että loma on onnistunut. Viiden viikon aikana en jaksanut ajatellakaan koulua tai edes blogia ja Tulevan Sairaanhoitajan 2-vuotissynttäritkin hujahti ohi ilman, että allekirjoittanut edes muisti koko asiaa. Huomasin, etten ole käväissyt edes ilmoittamassa, että sain kuin sainkin paikan Tampereelta, urologiselta osastolta, jolla olen viettänyt nyt viikon. Ikäväkseni ainakaan toistaiseksi tunnelmani kirurgiaa kohtaan eivät ole muuttuneet, ei nappaa vieläkään. Olin tosi onnellinen, että pääsin urologiselle osastolle, koska urologia oli yksi niistä harvoista aiheista, jotka kirurgian kokonaisuudessa kiinnosti.
Osasto on aika pieni, alle 20 sairaansijaa, potilaista 90% on miehiä. Tähän mennessä vastaan on tullut lähinnä eturauhasen tai rakon höyläyksiä ja munuaisen tai kivesten poistoja. Juurikin sitä mitä osasin odottaa. Silti olen haeskellut lisämotivaatiota ryöjätä itseni osastolle, jossa välillä on suorastaan tylsää. Koska potilaita on vähän ja joista suurin osa on hyväkuntoisia ja omatoimisia, välillä tuntuu, että voisin kyllä mennä kotiinkin roikkumaan Facebookissa. Toisaalta, kaipa se on parempi, että on hiljaista, kuin että saisi juosta pää kolmantena jalkana. Kun aamulla kello soittaa ennen puolta kuutta ja tekee mieli jäädä nukkumaan, muistutan itseäni siitä, että ainakin saan olla kotona, eikä tarvitse lähteä Turkuun.

Vuodenvaihteen jälkeen elämäni mullistui myös sillä tavalla, että avomies lähti armeijaan ja jätti kodin ja koirat Piihosen hoitoon. Lukuisat ihmiset kertoivat minulle, kuinka kamalaa se on jättää mies kasarmille ja ajella itse kotiin ja kuinka ikävä sitten on kun joutuu olemaan erossa. Meille tilanne on kuitenkin kokolailla samanlaista kuin viimeiset kaksi vuotta. Tavallaan tämä on mukavampaakin, koska välimatkamme on nyt paljon lyhyempi kuin minun ollessani Turussa, jonne ei ihan joka ilta viitsi hurautella morjestamaan.

Alkaneen lukuvuoden aloitti riemastuttavalla tavalla puheet opinnäytetyöstä. Aihe, joka meille määrättiin, ei varsinaisesti herättänyt riemunkiljahduksia keskuudessamme, mutta olisi se kai pahempikin voinut olla. Ensi kuun alkuun pitäisi vielä rykäistä jokin viiden sivun esikirjoitelma opinnäytetyöstä, vaikka pää lyö täysin tyhjää. Olisin tarvinnut pehmeämmän laskun alkuvuodelle, eihän tollasia tehtäviä antaa alle kuukauden tekoajalla. Ainakaan viiden viikon joululoman jälkeen.

Nyt yritän potkia itseni uudelle vuosikymmenelle ja muistaa myös armaita lukijoitani. Kirjoittelu tulee olemaan hermoja raastavaa, koska nettini on luvattoman hidas ja saa käyttäjänsä suoranaisen raivon partaalle.Pelkkä etusivun avaaminen kestää lähestulkoon 10 minuuttia. Kun tuijotan paikallaan jumittavaa palkkia alareunassa, voisin välillä viskaista Mokkulan ikkunasta ja unohtaa koko jutun. Malttia tullaan siis tarvitsemaan, niin kirjoittajalta kuin lukijaltakin.

Loppukiri

2009-11-29T23:52:00.006+02:00

Viimeistä viikkoa viedään. Ensi viikko tietää neljää koetta ja yhtä monta koulupäivää. Vielä pitäisi siis selvittää kirurgisen potilaan hoitotyö, kirurgia, perioperatiivinen hoitotyö ja anestesiologia. Huomiseen, kirurgian hoitotyö -osuuteen sain aikaiseksi kahlata muistiinpanot ja selailin yhtä tenttimateriaaliksi nimettyä kirjaa. Kirurgiasta olen lukenut myös muistiinpanot, peri ja anestesiologia odottavat vielä täysin koskemattomina.
Harvemmin on motivaatio näin alhaalla. Jos edes kiinostaisi, mutta kun ei. Tämä on se aihe, josta voin sanoa varmuudella; en suuntaudu!
Huomenna on kokeen lisäksi toisenkinlainen koitos. Kirurgian paikat Pirkanmaalla nimittäin aukeavat myös muualla opiskeleville. Toivottavasti Jobsteppiin on jäänyt edes yksi pieni Piihosen mentävä lovi, koska ajatus harjoittelun suorittamisesta opiskelupaikkakunnalla on paitsi vastenmielinen, myös mahdoton.

Vaikea kuvitella, että viikon päästä tämä kaikki on jo takana ja elän huoletonta lomanaikaista elämää.

Syksyn kuvasatoa, osa 2

2009-11-24T23:25:00.007+02:00

Eilen aloitin satsilla perioperatiiviseen hoitotyöhön liittyvillä kuvilla. Tänään jatkan hermojeni raastamista lasten hoitotyön merkeissä. Bloggerin tapa viskellä kuvia ympäri tekstialuetta ja sitten vaihtaa paikkaa vielä kirjoittamisen ja julkaisemisen välissä imee luovuuteni totaalisen olemattomiin, joten suonette anteeksi kuivat kuvatekstit. Pysyn informatiivisen lyhytsanaisena, mutta toivottavasti nautitte edes postauksen visuaalisesta puolesta.

Lasten hoitotyö:

Keskoskaappi.

Vauvojen hoitotarvikkeita; harja, tuffereita, mittanauha ja kivikautisen vanhoja talkkeja.

Pienen pieni nenä-mahaletku ja tutti.

Vaaka pienten lasten punnitsemiseen.

Potilaat itse.

Syksyn kuvasatoa, osa 1

2009-11-24T22:59:00.011+02:00

Tuleva Sairaanhoitaja on kunnostautunut kuvaamisessa ja räpsinyt kännykällään kuvia kaikesta oleellisesta ja ei-niin-oleellisesta. Tässä parhaimmistoa (eli suht julkaisukelpoista) kuvitusta tältä syksyltä, perioperatiivisen ja lapsen hoitotyön labratunneilta. Koska kuvien saaminen kännykästä koneelle ja nättiin järjestykseen tekstin seassa vaatii allekirjoittaneelta ennennäkemätöntä pitkämielisyyttä, malttia ja taitoa, jaettakoon kuvakollaasi kahteen osaan. Tässä siis ensimmäinen.
Ollos hyvä, napsauta isommaksi.

Perioperatiivinen:

Anestesiakone.

Imulaite.

Anestesiassa käytettäviä lääkkeitä. Lääkkeet vedetään lääkärille valmiiksi ruiskuun ja ruiskuun liimataan tarra, jotta tiedetään mitä missäkin ruiskussa on.

Steriilit hanskat ja takki.

Ommeltarvikkeita, erilaisia neuloja ja lankoja.

Potilas itse.

Kirurgiaa, anestesiologiaa, lapsia ja naisia

2009-11-19T17:18:00.004+02:00

Kiirettä pitää. Koulua on tänä syksynä jäljellä kaksi viikkoa. Tämän kahden viikon aikana pitäisi selvitä ensin luennoista, sitten vielä kokeista. Ensi viikolla kirurgian luennot viihdyttävät meitä illat, olemme nimittäin kahtena iltana koulussa puoli kahdeksaan illalla, kahtena muuna iltana varttia vaille seitsemään. Päivälläkään ei pääse löysäilemään, viikolle on varattu kaksi koetta, kirjallisen työn palautus ja suullinen esitys.
Seuraavalla viikolla huitaisemme alta pois loput neljä koetta, joiden lukuaikataulusta minulla ei ole hajuakaan. Kun koulussa istuu iltaa myöten, ei oikein jaksa ihan yölläkään kokeeseen lukea. Taitaa olla parasta asennoitua siihen, että joku/jotkut menevät uusintaan.

Tuntuu olevan jonkinlainen universaalitotuus, että AMK:in ryysisviikot kasaantuvat syksylle. Tätä en kuitenkaan ollut osannut odottaa. Pääasiallisesti loppuvuosi käsittää kirurgiaa, niin lääketiteellisestä kuin hoitotieteellisestä näkökulmasta. Preoperatiivisesta siirrytään intraoperatiiviseen ja sieltä postoperatiiviseen. Välillä kuunnellaan tiivistahtisia lääkäriluentoja niin kivunhoidosta ja puuduttamisesta kuin milloin mistäkin leikkauksista. Välissä jutellaan kirurgisen potilaan sosiaaliturvapolitiikasta.

Myös kaikki lapsiin liittyvä opetus on ilmeisesti tiivistetty iloksemme tälle syksylle. Aikaisemmin syksyllä käymämme potilasryhmä naiset, on myös teemana gynekologian ja naistentautien muodossa.

Asiaa on niin paljon, että tuntuu, että valtaosa valuu korvien välistä samalla hetkellä kun astun luentosalista ulos. Onneksi vuoden päättää jo 4.12 alkava joululoma, jota saamme viettää miltei tammikuun puoleen väliin. Kirurgian harjoitteluun menemme jälleen seitsemäksi viikoksi 11.1.10 alkaen. Epäselvää on, koska itse palaan Turkuun. Koulu ei tapansa mukaan minulle harjoittelupaikkaa edes yritä järjestää ulkopaikkakunnalta, vaikka Turun paikat ovat niin vähissä, että moni on yhä kokonaan ilman. Yritän nyt itse kuumeisesti etsiä kaikki Tampereen seudun yksityiset kirurgian vuodeosastot, ihan varmuuden vuoksi, jos JobStepissä ei ole enää kuun lopussa minulle mitään jäljellä.

Stressitaso on jo niin korkealla, ettei enää jaksa edes välittää. Kun vaan jotenkin selviäisi joulukuun ensimmäisen viikon loppuun.

Tuloksia

2009-10-26T20:30:00.002+02:00

Pitkästä aikaa kasaamassani kyselyssä utelin tällä kertaa, joko muut tietävät, mihin suuntautuvat. Kysely oli vapaa kaikille tutkinnosta tai sen vaiheesta riippumatta. Kyselyyn vastasi tällä kertaa 19 viitseliästä. Kysymys kuului yksinkertaisesti: Joko tiedät mihin suuntaudut? Näin te vastasitte:

Jep, olen tiennyt alusta asti. Vastaajia 6, 31% kaikista vastaajista

Joo. Kai. Olen melkein varma. Vastaajia 4, 21% kaikista vastaajista.

Olen kahden vaiheilla. Vastaajia 2, 10% kaikista vastaajista.

Tiedän, mihin en ainakaan suuntaudu. Vastaajia 7, 36% kaikista vastaajista.

Tästä voinen päätellä, että täpärä enemmmistö on samoilla linjoilla kanssani.
Aika moni oli näemmä hyvin selvillä tulevasta suuntautumisestaan. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että saamieni kommenttien perusteella moni vaihtoehdon valinneista on kätilöopiskelija.

Ei siis mitään hätää. Kyllä tässä ehtii.
Kuriositeettina totean, että olen vastikään ohittanut opiskelujeni puolivälin. Iik.

Ihana onnistumisen tunne

2009-10-22T00:06:00.004+03:00

Pari päivää sitten kerroin LANA:n kokeesta. Satuinpa käymään muuten vaan Winha Willessä vilaisemassa suorituksiani ja huomasin yllätyksekseni, että olin saanut LANAsta arvosanan. En uskaltanut mennä katsomaan mikä se oli. Mahassani väänsi, koska en kuvitellut pärjänneeni kokeessa erityisen hyvin. Näin sieluni silmin tutun ja turvallisen kolmosen. Kolmosen, joka tällä kertaa herättäisi yhtä voimakkaita tunteita kuin väljähtänyt Pepsi tai kädenlämpöinen tiskivesi. Vaan ei, arvosanan kohdalla vähäeleisesti nökötti numero 5. Räpyttelin hetken ennen kuin annoin itseni olla iloinen. 5 on aina mukava numero saada, mutta tämän nimenomaisen aiheen kohdalla se lämmitti syksyn harmaata päivää kummasti.

Muistutus myös äänestyksestä, vielä ehditte antamaan äänenne!

Eksyneitä, osa 3

2009-10-21T22:46:00.012+03:00

Ajattelin pitkästä aikaa tempaista jälleen tekstin eksyneistä. Vanhat lukijat tietävät idean, uusille tiedoksi; Google analytics osaa kertoa ilokseni paljon tietoa blogissani vierailleista kävijöistä, mm. millä hakusanoilla blogiin on eksytty. Alla olen siis listannut muutamia.
Esteettinen silmäni ei sietänyt pieniä alkukirjaimia, mutta muuten lainaukset ovat editoimattomina siinä muodossa kuin hakija ne on alunperin naputellut.

Joskus olisi kiva tietää, mitä kaikki nämä ihmiset ovat oikeastaan etsineet (ja löytäneet).

Näin minusta tulee sairaanhoitaja
Mikset tekisi aiheesta blogia?

Nääs tampere sanasto
Tällä pääset jo pitkälle.

Olen saanut käsityksen sairaanhoitajan työstä
Good for you.

Saako lähihoitajalla olla stetoskooppi
Kukas sen kieltäisi?
Itsekin omistan. Tosin, omien, kavereiden ja koirien sydän-, keuhko- ja suoliäänien kuuntelu vanhenee aika äkkiä..

Suonet esiin
Silittele, taputtele ja toivo parasta.

Miksi haluan sairaanhoitajaksi, miksi haen sairaan hoitajaksi
Ei Googlekaan ihan kaikkea tiedä.

Hoitaja käski ottaa housut pois
Viimeksi se oli terveydenhoitaja..

Ei pbl opiskelua sairaanhoitajaksi
Sitähän me kaikki toivoisimme.

Sairaanhoitajien työvuorot, kuinka monta viikonloppua töitä
Monta!

Mitä tekee sairaanhoitaja kun potilas lähtee kotiin
Huokaisee tyytyväisenä.

Vaativaa matematiikkaa

2009-10-20T17:23:00.009+03:00

Syksy paahtaa kovaa vauhtia eteenpäin, ja lukukauden aiheista takana on jo lempparini, lasta odottavan naisen hoitotyö. LANA:sta kerkesin jo tenttimäänkin, eilen. Kokeessa oli kaksi esseetä, ensimmäisen kirjoitin raskaus ajan diabeteksestä ja toisen synnytyksen kivunlievitys menetelmistä. Kokeessa oli toki myös lääkelasku.

Olin lukenut kokeeseen mielestäni ihan hyvin, koko alueen (joka oli piiiitkä) ja luennot, joilla olin kuunnellut hyvin. Nähtyäni kokeen huokaisin helpotuksesta; molemmista aiheista osasin kertoa aika hyvin. Juttu venähtikin kahdelle konseptille ja ihan koe-ajan viime minuuteille. Aiemmassa elämässäni ennen AMK:ia kirjoitin aina pitkästi, mutta nykyisin en niinkään, joten palasin lukionaikaisiin tapoihini. Sisällöstä en niin varma ole, voi olla, että teksti on ihan tyhjänpäiväistä, mutta vastasin ainakin kysymykseen. Lääkelasku oli suorastaan huvittavan helppo:

Potilaalle on määrätty tiputettavan 500 ml Ringeriä. Supistuksia voimistamaan lääkäri määräsi 30 ky oksitosiinia (Syntocin). Syntocinin vahvuus on 5 ky/ ml.
Yksi ampulla = 1ml.
Kuinka monta ampullaa tarvitset lääkettä?

Tuijotin muutaman tovin laskua. Kyllä, se todella on niin helppo.
Vastaus: 6 ampullaa

Kuva täältä.

Äänestys

2009-10-13T15:15:00.005+03:00

Päätinpä ura-pohdintojeni jälkitunnelmissa rykäistä kokoon vielä pienen kyselyn. Haluaisin tietää onko kaikilla muilla selvät sävelet ja suunnitelmat selvillä, vai onko hämmentyneitä kenties muita. Kertokaahan siis, joko tiedätte mihin suuntaudutte?
Koittakaa siis löytää vaihtoehdoista kuvaavin, ja kirjailkaahan postauksen kommenteihin ajatuksianne aiheesta.
Äänestyksen löydät sivun oikeasta reunasta blogiarkiston alta.

P.s Ei ole väliä kauanko olet opiskellut, oletko tuleva sairaanhoitaja tai kenties lähihoitaja, tai vielä vasta alasta haaveileva!

Ura pohdintaa

2009-10-13T14:42:00.003+03:00

Syksyn kolmas viikko on jo kovaa vauhtia käynnissä, vaikka tuntuukin, että opettelen vieläkin takaisin koulussa käyntiin. Sunnuntaina havahduin, että tällä viikolla meillä on jo ensimmäinen koe, ruotsi. Ensimmäiseksi kokeeksi ihan hyvä, en nimittäin ole ko. kurssiin kamalasti panostanut. Luotan pääseväni kokeesta läpi suht hyvällä ruotsin pohjallani ja koska kokeessa saa olla sanakirja mukana, ei tarvitse vaivautua edes opettelemaan sanastoa. Tuntuu ihan ylivoimaiselta ajatukselta, että nyt pitäisi päntätä jotain. Tai pitäisihän sitä, ensi maanantaina luvassa on lasta odottavan naisen hoitotyön (LANA) koe.

LANA on ollut tähän mennessä mielenkiintoisin aihe koulussa. Luennoilla olen muistanut, miksi alunperin halusin.
Minähän halusin kätilöksi, enkä sairaanhoitajaksi alkuunkaan. Hakuprosessin aikana ajattelin, että sairaanhoitajan ammattikin olisi ihan kiva, mutta en tuntenut sitä kohtaan sellaista paloa kuin kätilön ammattia. Päästyäni sairaanhoitajaksi ja koulussa muutaman kuukauden palloiltuani, huomasin haluavani sairaanhoitajaksi oikeasti. Unohdin ajatuksen kätilöydestä miltei kokonaan.
Nyt en pääse asiasta yli enkä ympäri, haluan kätilöksi. Tuntuu, että sairaanhoitajan ammatti olisi vain se toiseksi paras. Olen nauttinut hoitajan työstä ja nähnyt yhä kirkkaammin, miten paljon haluan sairaanhoitajaksi. Joka ainoa päivä olen ollut onnellinen, että olen tuleva sairaanhoitaja, koska pääsen tulevaisuudessa tekemään työtä, josta nautin.
Mutta silti. Jos hyvin käy, opiskeluaikani venähtää sittenkin vuodella, enkä menekään sisätautisten pariin sairaanhoitajana, vaan pallomahaisten naisten sekaan kätilönä.

Takaisin teoriaan

2009-10-04T23:29:00.002+03:00

Koulu alkoi viime maanantaina. Ensimmäinen viikko meni kaverin vuodesohvalla, sillä asunnon sain vasta 1.10. Torstaina muutin siis jo kolmatta kertaa Turussa. Koulussa ehdimme aloittamaan lasten hoitotyötä, lasta odottavan naisen hoitotyötä, kirurgisen potilaan hoitotyötä ja ruotsia. Niin ja Nursing Scienceä.
Puoli vuotta oltuani pois koulusta, ei oikein osaa vielä sopeutua lukujärjestykseen ja aloillaan istumiseen.
Jospa huomisesta lähtien sitä aloittaisi opiskelemaan

Yritän koota ajatukseni ensi viikon aikana ja saada aikaan kunnon postauksen, tällä erää en nimittäin tämän enempään pysty.

Älä ruoki harhaa

2009-08-29T08:42:00.007+03:00

Lauantaina psykiatrisen sairaalan osastolla katsotaan elokuvaa. Kymmenkunta potilasta ja kolme hoitajaa katselevat, kun raskaana oleva teini miettii antaisiko lapsensa adoptoitavaksi vai tekisikö abortin. Kiitetty elokuva-elämys jää jokseenkin vaillinaiseksi paitsi popcornin ja kylmän Pepsin puuttesta, mutta myös koska vieressäni istuva katselija selittää, kuinka hän agentti-aikoinaan CIA:ssa oli paljon amerikkalaisia. Toinen kiikkuu hiljakseltaan keinutuolissa ja mutisee hiljaa tekstitystä ääneen. Jokunen osaa nauraa oikeissa kohdissa, toiset tuijottavat hiljaa eteensä. Suurin osa katsojista karsiutuu ensi minuuteilla, skarpeimmat jäävät katsomaan.

Kahdelta on kahvi- ja lääketauko. Lääkehuoneen takana odottaa joukko kärsimättömiä ihmisiä. He tulevat sisään yksi kerrallaan, kun annetaan lupa. Toiset laskevat lääkkeensä huolellisesti, toiset kulauttavat kipollisen värillisiä pillereitä huolettomasti veden kanssa alas. Useimpien lääkkeenottoa on vahdittava tarkasti ja mieluusti puhutettava, jotta nähdään, onko lääkkeet oikeasti menneet alas. Erään naispotilaan kanssa käydään sama kekustelu joka lääkkeiden jaolla: "Minä en voi syödä lääkkeitä, ne ovat myrkytettyjä." "Eivät ole Eeva*, niitä pidetään täällä lukkojen takana, ei kukaan niitä kukaan myrkyttämään pääse."
Kahvilla äkäinen potilas hakkaa kahvikuppiaan pöytään. "Tulkaa jo jumaliste antamaan! Ei täällä koko päivää jaksa jonottaa!" Opiskelijaa muistutetaan joka suunnalta, kuinka ei saa muuttua tuollaiseksi kuin nuo muut hoitajat, jotka ei anna kahvia vaan juovat ne itse.

Ennen elokuvan jatkumista hiljainen naispotilas tulee kanslian ovelle sanomaan, ettei uskalla enää mennä katsomaan elokuvaa. Tarkemmin asiaa tiedustellessa, nainen kertoo pienellä äänellä, että pelkää kahvilla möykänneen naisen olevan aggressiivinen. Hoitaja lähtee potilaan kanssa yhdessä katsomaan elokuvaa, matkalla vakuutellen, että kaikki on ihan turvallista.
Edellisen potilaan lähdettyä, seuraava odottaa jo kanslian oven suussa kärsivällisesti. "Minä menen nyt järveen. Tämä elämä on nyt tullut päätökseen, ei täällä ole enää mitään." Mies toteaa leveästi hymyillen. Aiemmin viikolla hän on ostanut luontaistuotekaupasta potenssilääkettä.

Kansliaakin enemmän trafiikkia on tupakkahuoneessa. Jotkut potilaista polttaisivat tauotta niin kauan kuin tupakkahuone on auki, siksi heidän tupakkansa ovat lukkojen takana ja heille on sovittu tietty määrä, jonka he saavat tiettyyn aikaan päivästä. Yleensä tupakat saadaan päivän mittaan viidessä-kuudessa osassa. Kaikenlainen kaupankäynti on osaston säännöissä kielletty, silti kuulee, kuinka potilaat ovat toisilleen useita askeja tupakkaa velkaa. Sairaalan pihamailla tupakka on arvokkaampaa kuin yksikään jalometalli.

Kolmelta kotiin lähtiessäni päivähuoneessa istuu kymmenisen potilasta, jotka eivät elokuvaa halua katsoa. Yksi haluaa puhua omahoitajalle, toinen lääkärille. Kolmas tahtoo tarvittavan Temestan ja neljäs kehottaa varomaan miinoja parkkipaikalla. Jokunen muistaa nimeni ja kysyy koska tulen taas töihin. Lupaan tulla taas maanantaina, jos silloin mentäisiin vaikka uimaan.

*Nimi muutettu.

Syksyn alku

2009-08-09T21:20:00.003+03:00

Lomaa en ole ehtinyt viettää vielä kahta viikkoakaan, kun jo pitää orientoitua seuraavaan asiaan. Sydän ja sisätauti-asioista siirrytään tyystin toiselle alalle, psykiatriaan. Harjoittelu alkaa huomenna, enkä vieläkään voi kehua motivaationi olevan kovin korkealla. Tällä hetkellä loma maistuisi vielä ainakin viikon verran, mutta kun harjoittelu tulee tällä tavalla yllättäen (tämä päivämäärähän oli sovittu siis jo silloin keväällä..) kiinnostus kouluasioita kohtaa on vieläkin alhaisempi.

Toisaalta mukava palata opiskelijan rooliin raskaan kesän jälkeen. Lohduttavaa ajatella, että psykiarisella kuntoutusosastolla tilanteet ovat ehkä vähän vähemmän akuutteja. On myös kiva keskittyä välillä ihmisen pään sisältöön kuin ajatella pääasiallisesti niitä somaattisia ongelmia. No mutta, sainpa nostettua motivaatiotani hieman.

Paras varmaan vaan napata Imovane huuleen, painaa pää tyynyyn ja unta odottaessa sisäistää mantra:

"Jee, harjotteluun, seitsemän viikkoa, paljon opittavaa, uusi aihealue, lyhyt ajomatka, vielä ei tarvi lähteä Turkuun, tuttu sairaala. Jee, harjotteluun, seitsemän viikkoa, paljon opittavaa.."

Kesän päätös

2009-07-30T03:23:00.003+03:00

Kesän on lopullaan, ja työvuorolista osaa kertoa, että minulla on vihon viimeinen työpäivä. Tai työyö tässä tapauksessa. Tätä päivää ja sen mukanaan tuomaa lomaa on odotettu, mutta nyt, kun kotiin lähtö on kolmen tunnin päässä, iskee pakokauhu. Neljän kuukauden ajan olen ajanut kolmenkymmenen kilometrin työmatkan, pääasiallisesti hyvillä mielin. Tässä ajassa on tapahtunut paljon niin työpaikalla kuin kotonakin. Tuntuu vaikealta ajatella aikaa ennen huhtikuun alkua, aikaa, jolloin en tiennyt vielä mitään sydänosaston päivärytmistä tai en ollut vielä soittanut ambulanssia sisarelleni tai haudannut kahta koiraani. Kun viimeksi olin koulussa, olin melkein kuin eri ihminen. Tämä aika osastolla on opettanut niin paljon enemmän kuin osasin odottaa.

Matka vanhainkodista sydänosastolle on tavattoman pitkä. Jälkikäteen ajattelen, että olisin päässyt paljon helpommalla hakeutumalla vanhusten pariin täksi kesäksi. Haaste ei tuntunut niin suurelta vielä harjoittelu aikana, mutta oikeasti töissä oleminen, vastuun kantaminen, on ollut vaikeampaa kuin odotin. Joka ainoa päivä olen ihmetellyt milloin minkäkinlaista sydänkäyrää ja miettinyt, mitä ihmettä tuokin tarkoittaa. Joka ainoalla raportilla vastaan on tullut jokin sairaus, jota en tunnista tai ainakaan osaa hoitaa. Joka ainoan työpäivän jälkeen olen ajanut kotiin miettien, teinkö työni hyvin ja oikein. Niinhän sitä sanotaan, että on tyhmää jos ei kysy, mutta joskus sitä mielummin on tyhmä kuin menettää viimeisetkin omanarvontuntonsa rippeet. Jokaista raporttia ei viitsi pitkittää kymmenellä minuutilla kyselemällä mitä mikin katkos ekg:ssa tarkoittaa, tai miten dilatoivaa cardiomyopatiaa hoidetaan.

Kesän päätteeksi tulee väistämättä mieleen myös ensi kesä ja uusi haaste. Ensi kesänä opintopisteitä minulla pitäisi olla jo niin paljon, että voin sijaistaa sairaanhoitajaa. Tällä hetkellä tälle osastolle palaaminen sairaanhoitajana saa vatsan vääntämään. Niin monesti olen ollut kiitollinen, etten ole ollut se henkilö, jolta kysytään, mitä kenellekin tiputetaan, annetaanko morkkua, paljonko insuliinia pistetään tai pistetäänkö lisä-annos Furesista. Minun ei ole tarvinnut päättää, koska soitetaan päivystäjälle, kytketäänkö potilas telemetriaan vai viedäänkö sydänvalvontaa. Minun ei ole tarvinnut päättää laitetaanko CPAP:ia tai arvioida monellekko litralle happi laitetaan COPD-potilaalle. Minun ei ole tarvinnut mennä lääkärinkierrolle eikä tilata labroja. En olisi uskonut, kuinka moni asia on sairaanhoitajan päätösvallassa. Lääkäri saattaa antaa ohjeen; tarvittaessa Furesis ampulla jos virtsaa tulee huonosti tai Morphin 2 mg tuskaisuuteen. Sairaanhoitaja ratkaisee, mikä on "vähän" ja koska potilas on "tuskainen". Akuutissa tilanteessa sairaanhoitaja laittaa CPAP:in tai siirtää valvontaan, eikä jokaisesta hyperglykemiasta konsultoida päivystävää lääkäriä.
Neljä kuukautta olen katsonut vierestä kun toiset tekevät päätökset ja keskittynyt toteuttamaan niitä.

Lähihoitajan työ osastolla on ollut juuri muiden päätösten toteuttamista, vaikka jotkin asiat ovatkin minun itseni harkittavissa. Kesän aikana olen arvioinut, kannattaako ottaa ylimääräinen verensokeri, EKG, tai pitäisikö laittaa turvapeitto. Useasti olen arvioinut, onko potilas sen kuntoinen, että hän pääsee itse vessaan tai olen ehdottanut potilaalle tiputuksen aloittamista, koska potilas syö huonosti. Ilman näitä pieniä asioita huonokuntoinen kaatuisi vessareissulla ja murtaisi lonkkansa tai potilas menisi hypoon, sydäntapahtuma jäisi huomaamatta tai potilas kuivuisi. Vaikka mielestäni en koskaan ole lähihoitajia aliarvioinut, olen osastolla oppinut arvostamaan heitä entistäkin enemmän.

Ehkä vuoden päästä olen jo niin paljon viisaampi, että kykenen harkitsemaan paluuta kaikin puolin ihanalle, mielenkiintoiselle ja haastavalle osastolle, sairaanhoitajana.

Joka tapauksessa, olen onnellinen ja ylpeä, että otin haasteen tänä kesänä vastaan.

Median uhrit

2009-07-01T13:34:00.004+03:00

Vähän aikaa sitten uhosin, kuinka saisin kesäksi lääkeluvat. No, sainhan minä ja toisaalta en. En saanutkaan lupaa kuin pistää lihakseen ja subcutikseen. Ei siinä mitään, onpahan muutama asia vähemmän mistä murehtia.

Tänään pistin ensimmäistä kertaa insuliinia luvan kanssa, ilman valvontaa. Tarkistin, että kynä on oikea. Tarkistin, että määräys on oikea. Tarkistin, että potilas on oikea. Sitten aloitin tarkistelun uudestaan. Ja uudestaan. Päässäni kaikui INSULIINIMURHAAJA, INSULIINIMURHAAJA! Edellisyönä sekava mummo oli huutanut myrkyttäjähoitajaa niin, että koko kerros raikui.
Kävellessäni potilaan luo tunsin katseiden kääntyvän. Kannoin kynää kuin ladattua asetta. Potilaan ovella kokosin itseni. Kynä: oikea. Määräys: oikein. Potilas: oikein. Tuikkasin 8 mm neulan potilaan sub cutikseen. Kertasin annoksen vielä potilaallekin. Potilas hymähti tottuneesti, annoin lääkkeen kuten tarkoitus oli. Kävelin pois silmissäni vilkkui Seiskan otsikot uudesta insuliinimurhaajasta.
Mennessäni itse syömään, kävelin potilaan avoimen oven ohi. Potilas voi hyvin. Vasta silloin sain mieleni rauhoittumaan. Kun palasin lounaalta vatsa täynnä, jatkoin töitäni kuten tavallista, enkä enää edes muistanut kytätä "uhriani".

Hiljaista

2009-06-12T10:13:00.003+03:00

Perjantai ei ole vielä puolessa päivässä, kun aurinko jo paistaa kuumasti avoimesta ikkunasta. Tuuletin pyörii tasaisesti kehräten. Istun kyynärvarteeni nojaten ja katselen ohi lipuvia pilviä.
Työpäiväni ajankulu on pysähtynyt. Kaikki on tehty, edes kaappeja ei ole täytettävänä. Osastonhoitaja kiertää jokaisen luona pyytämässä ketä tahansa jäämään pitkään päivään, illassa on vajetta. Tuijotan kelloa, joka ei etene ja kieltäydyn kun pyyntö osuu minun kohdalleni. Kieltäydyn, kuten järjestäen kaikki muutkin. Kuka tälläisenä päivänä haluaisi töissä istua? Tuijota ikkunasta ja kuulen, kuinka osastonhoitaja kiittelee vuolaasti. Joku on suostunut.
Uppoan ajatuksiini ja odotan kello kahtatoista, että olisi edes joku syötettävä.

"Potilaat ovat sairaita."

2009-06-09T08:05:00.003+03:00

Totesi ohjaava opettajamme, kun luokkalaiseni kysyi millainen paikka osasto, jolle hän menee harjoitteluun, on. Niin, edellinen on vasta takana ja jo puhutaan seuraavasta. Elokuussa aloitan mielenterveyden harjoittelun läheisessä sairaallassa. Ihan innoissani minä sinne menen, vaikka en harjoittelua odotakaan ihan niin paljon kuin tätä edellistä.

Palkallista työtä teen nyt toista viikkoa. Työ on mukavaa, potilaat lähinnä sydänpotilaita, mutta muuten hyvinkin erilaisia. Jokainen päivä on myös ihan erilainen kuin edellinen. Potilaita tulee lisää ja lähtee päivän mittaan useita, joskus taas osasto on täynnä ja kukaan ei tunnu olevan menossa minnekään. Välillä potilaita on moduulissa neljä, yksi kutakin hoitajaa kohti ja kiirettä on silti, välillä huoneet pursuvat ylipaikkoja myöten, mutta saattaa olla, että iltapäivä menee peukaloita pyöritellessä.

Viime viikolla suoritin myös lääkelupatentin. Voin siis ihan luvalla pistää lääkettä lihakseen, ihon alle, jakaa lääkkeitä ja korkata antibiootteja. Kokeessa oli lasku osuus ja teoria osuus. Laskut sain ensikerralla läpi, teoria kokeen tein uudestaan. Ei ehkä olisi kannattanut mennä kokeeseen ihan takki auki -asenteella, ei se ollut yhtään niin helppo kuin olin ajatellut. Pääasia kai kuitenkin on, että läpi meni.

Ihana kamala harjoittelu

2009-05-20T10:13:00.004+03:00

Kohta on koko harjoittelu ohi ja vaikka kuinka lupailin, ei kirjoituksia kuulunut. Tämä reilu kuukausi on ollut opettavainen ja rankka. Harjoittelupaikka on kiva, henkilökunta on mukavaa ja työilmapiiri on loistava. Oppimista ei voi välttää, sydänosastolla tapahtuu joka päivä jotain uutta. Tietyt rutiinit ovat jo selkärangassa, esimerkiksi EKG:n otan niin monta kertaa joka päivä, että uskoisin onnistuvani siinä vaikka silmät kiinni. Myös suurempia toimenpiteitä on tullut tutuksi, kuten rytminsiirto. Itsehän en siinä pääse mitään tekemään, mutta sen olen kuitenkin useampaan kertaan nähnyt. Ohjaajanikin on ollut loistava ja aina kun hän ei ole ollut paikalla, olen saanut asianmukaista ohjausta niin sairaanhoitajilta kuin perushoitajiltakin kesää silmällä pitäen.

Rankaksi harjoittelu ajan on tehnyt ikävät yksityiselämän tapahtumat, kuten sisareni sairaalaan joutuminen ja rakkaan koirani kuolema. Kaiken kukkuraksi huonot ranteeni kiukuttelivat jälleen ja jouduin viikon sairaslomalle jännetuppitulehduksen takia. Jotten liian helpolla pääsisi, lääkärit epäilevät nivelreumaa, joka pitäisi nyt erinäisin kuvauksin tutkia. Kun ilmoitin koululle poissa-oloistani, minulle kerrottiin, että tunnit tulee korvata harjoittelun aikana, ei kesällä kun olen täällä töissä. Kokonaisen viikon poissa-olo tuntien korvaaminen onkin ihan helppo juttu, kun harjoittelua on jäljellä puolitoista viikkoa.

En tiedä miten niiden tuntien kanssa teen, mutta päätin rutistaa tämän loppuajan ja nauttia asemastani opiskelijana. Kesäkuun alusta olenkin sitten perushoitaja ja oikeasti töissä.

Pistostapaturma

2009-04-07T22:15:00.004+03:00

Olen ollut harjoittelussa nyt yhteensä 17 tunnin ajan. Maanantaina yhdeksän ja tänään kahdeksan, iltavuorossa molempina päivinä. Eilen minua opasti avulias perushoitaja, joka näytti paitsi paikkoja, myös perehdytti tulevan kesän työtehtäviini. Tänään seurasin ohjaajaani, jonka mukana tutustuin sairaanhoitajan tehtäviin osastolla. Näitä kahta päivää verraten olen tyytyväinen, että musta tulee sairaanhoitaja eikä lähihoitaja. Työnkuva tuntuu minulle mukavammalta.

Tänään pääsin jakamaan lääkkeitä, letkuttamaan, vetämään liuoksia ruiskuun ja pistämään. Pistämään paitsi potilaita, myös itseäni. Pistettyäni ensimmäisen napapiikin, tuikkasin itseäni likaisella neulalla sormeen. Ihanaa, ensimmäinen työtapaturmani siis.. Huomenna sitten työterveyteen soittelemaan.

Harjoittelua edeltävä paniikki

2009-04-05T21:42:00.004+03:00

Huomenna se alkaa: harjoittelu. Paniikin kasaantuessa yritän koota tarvittavat tavarat ja muistella AISI:n oppeja. Muistan oppimani erilaisista sydänperäisistä taudeista, kuten sydämen vajaatoiminta, sepelvaltimotauti, keuhkoödeema sekä angina pectoriksen molemmat muodot, unohtamatta sydäninfarktia. Tietämättä yhtään millaisia potilaita osastolla hoidetaan, yritän muistaa jokaisen taudin oireet, hoidon ja käytettävät lääkkeet.

Juoksen ympäri asuntoa kädessäni työkengät, etsien viittä euroa työvaatteille tarkoitettua kaapin panttia varten. Raavin kasaan jonkinlaiset eväät ja esitän rauhallista.

Illalla katson vielä Olipa kerran elämän sydän-jakson ja yritän mennä ajoissa nukkumaan.

Huomenna herään todennäköisesti vielä pahemmassa paniikissa kauan ennen kellon soittoa. Puolilta päivin istun sairaalan aulassa, esittäen rauhallista, vaikka jännittäisi niin, ettei henki kulje.

Vielä yksi

2009-04-02T17:32:00.004+03:00

Tänä keväänä ennen harjoittelua edessä on vielä yksi tentti; aikuisen sisätautihoitotyö, AISI. Aisi on ollut todella mukava opintokokonaisuus, ja harvinaista kyllä, musta tuntuu, että mulle on todella opetettu jotain. Ei tarvitse lukea kaikkea kirjasta kuin uutta tietoa, vaan oikeasti osaa ja muistaa jotain. Tästä on kiittäminen kahta AISIn loistavaa opettajaa, jotka todella osasivat asiansa ja osasivat opettaa. Ei edes ahdista niin pahasti huominen tentti, ja se, että luettavaa riittää, kun tuntuu, että labroista, luennoista, jopa tutoriaaleista on jäänyt niin paljon käteen. Surullista kyllä, tälläistä tunnetta en ole vielä kertaakaan kokenut koko hurjan pitkän AMK-urani aikana.

Tänään pitää vielä saada kamat pakattua ja tiskit tiskattua, jotta voin huomenna istua autoon ja huristella rauhallisin mielin kohti kotia ja harjoittelua. Turkuun palaan pääsiäisenä tyhjentämään kämppäni ja sen jälkeen vielä toukokuun lopussa harjoittelua koskevaan palautekeskusteluun. Mitähän väliä munkaan palautteellani on, kun kukaan ei tiedä yhtään mitään paikasta, jonne olen menossa. Muutenkin ulkopaikkakunnille harjoitteluun meneviä on kohdeltu kuin toisen luokan kansalaisia. Eilisessä infossakaan paikoista ei osattu sanoa yhtään mitään.

Mun harjoittelua koskeva palautteeni tulee olemaan, että kaikkia opiskelijoita tulisi kohdella koulun puolesta samanarvoisesti- myös meitä ei-turkulaisia.

Muutoksen tiellä

2009-03-31T22:32:00.003+03:00

Muutama viikko sitten kerroin aloittaneeni uuden kirjan, Kaarina Davisin Rankka kutsumus – Sairaanhoitajan päiväkirja.

Luin kirjan ja päällimmäisenä jäi tunne, että siinä meni muutama tunti elämästäni, joita en koskaan saa takaisin. Kirja ei mielestäni ole mitenkään mukaansa tempaava, ei edes hirveän kiinnostava. Kirjoittajan päiväkirjamaiset muistot työpäivistään olivat sinänsä ihan mukavia, mutta kun koko kirjaa värittää suoranainen valituksen tuntu, ei kirjaan voi tarttua innolla.

En voi mitenkään verrata omaa kokemustani kokeneen sairaanhoitajan kokemuksiin, mutta kuitenkin useammassakin kohdassa ajattelin, että jos osastolla asiat ovat todella noin surkeasti, jokaisella osastolla ei varmasti ole.

Kirjaa lukiessa tuli tunne, että sairaanhoitajat ovat yli-ihmisiä, sisar hento valkoisia, Florence Nightingaleja, mutta sairaaloiden hierarkia ja armoton byrokratia eivät kerta kaikkiaan anna hoitajien tehdä kaikkea haluamaansa. Hoitaja-rukat ovat niin kilttejä ja nöyriä, että heitä pompotetaan säälimättä heidän terveytensä kustannuksella. Mikä tietysti on totta, mutta tilanne ei varmasti parane valittamalla. Ehkä asenteeni keltanokkana on eri, mutta minulle ainakin on selvää, että joskus on sanottava ei. Yhteenkään tuplavuoroon en ole jäänyt, ruokataukoni olen pitänyt ja kotiin olen lähtenyt kun vuoro on loppu. Vaikuttaa varmaan itsekkäältä, mutta oman käsitykseni mukaan asiat eivät muutu, niin kauan kun hoitajat suostuvat venymään epäinhimillisyyksiin asti.

Totta varmasti on, että kiireen ansioista jää tekemättä paljon asioita, joita hoitaja tahtoisi tehdä, kuten kuunnella, tukea, pitää kädestä. Uskon kuitenkin naiivisti, että potilaat saavat pääasiallisesti hyvää hoitoa ja olemassa on hoitajia, jotka onnistuvat paitsi hoitamaan potilastaan fyysisesti, myös olemaan läsnä. Tämän olen itse nähnyt, omin silmin. Kaikkea ei voida tehdä, eikä keritä, mutta paljon hyvää saadaan kuitenkin aikaan.

Joskus osastoilla itse työskennellessä tulee tunne, että kiirekiirekiire on mantra, jota hoetaan vanhasta tottumuksesta ja koska muutkin niin tekevät. Ainakaan osastoilla, joilla itse olen työskennellyt, en nähnyt sellaista kiirettä, mistä hoitajat ovat puhuneet. Tilanne ei tietenkään joka paikassa ole näin auvoinen, mutta jälleen uskoisin vaihtamalla paranevan. Varsinkin vanhusten parista töitä löytyy varmasti kohtuullisen helposti sairaanhoitajalle. Päälimmäisenä mieleen jäikin kysymys, miksi Davis otti kantaakseen koko osaston, miksi hän ei ottanut, lähtenyt ja katsonut onko muualla samanlaista. Miksi hänen piti kituuttaa hyvinvointinsa kustannuksella niin kauan, ennen kuin tajusi, että tämä työ ei ole häntä varten? Tuleeko sitä niin sokeaksi vai tuntuuko alan vaihto luovuttamiselta?

Kirja on mielestäni realistinen ja sinänsä on hyvä, että joku ottaa rohkean askeleen ja kirjoittaa kokemuksistaan, mutta minuun kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. Jatkuva valitus tuntuu niin hyödyttömältä ja raskaalta, enkä näe kirjan vaikuttavan tilanteeseen juurikaan. Ehkä jokunen maallikko, jopa joku päättäjistä lukee kirjan ja toteaa, että ikävää on, mutta tapahtuuko koskaan mitään?

Mielestäni muutos lähtee meistä hoitajista, kuten Tahdon asiakin osoitti. Optimistisesti uskon, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa ja viedä alaa positiiviseen suuntaan. Voiko asia olla niin yksinkertainen, että hoitajat ottavat hyvinvointinsa omiin käsiinsä ja oppivat sanomaan EI?

Kertokaahan armaat lukijat omia ajatuksianne ja mahdollisia kommentteja ko. kirjasta.

Hyvin luettu

2009-03-31T21:29:00.005+03:00

Tänään tulin Turkuun suoraan kokeeseen. Ajatellen, että viime viikolla koulu loppui jo torstaina ja maanantaina ei ollut koulua, lukuaikaa oli yllin kyllin. Suuren pettymyksen tuottanut AIMI (=aikuisen mielenterveys ja päihdetyö) ei innostanut edes kokeeseen lukemaan. Hävetttää myöntää, mutta luennot tulostin maanantai-iltana, joita sitten laiskasti selailin matkalla Turkuun, tänä aamuna. Kokeessa oli ensin kahden tunnin pari tentti, ns. Case-osio, jossa suunnittelimme erään potilaan hoidon. Tätä seurasi kahden tunnin yksilötentti ja lääkelaskut. Ainakin lääkelaskut olivat harvinaisen helpot, toisin kuin itse koe sitten. Tai vaikeahan se oli tällä lukemisella, olen varma, että kaikki ahkerasti opiskelleet pitivät koetta läpihuutojuttuna.

Uskoisin pääseväni läpi, mutta tulokset ovat varmasti työskentelyni mukaiset. Tyhmää, että kurssi oli mielestäni niin epäonnistunut, että ei edes haittaa, vaikka arvosana ei kakkosta parempi olisikaan. Jos nyt edes kakkosen saisi.
Yksittäistä syytä pettymykselle on vaikea sanoa. Uskoisin kuitenkin, että mukaansatempaavat opettajat olisivat voineet pelastaa opintokokonaisuuden. Todennäköisesti vika oli varmasti suurimmaksi osaksi minussa itsessäni. Kun ei napannut niin ei napannut.

Kuva täältä.

Lopun alkua

2009-03-24T18:42:00.004+02:00

Eilen päättyi pikakurssi psykiatriaa ja psykofarmakologiaa. Tunteja oli 12, mutta ne ryysittiin läpi kolmen päivän aikana. Luennoitsijanamme oli sama lääkäri kuin sisätaudeissa ja farmakologiassa. Voin varmuudella sanoa, että luennoitsijan on yksi parhaista koko koulun aikana meillä olleista. Ihanaa olla luennoilla, joiden opettaja osaa asiansa, saa oppilaat mukaan ja tunneilla on jopa hauskaa. Onneksi samainen lääkäri luennoi meille myös syksyllä ainakin lastentaudeista. Harmi, että lähestulkoonkaan kaikki opettajat eivät ole läheskään tuota luokkaa.

Lähestyvä huhtikuu hirvittää yhä enemmän. Enää vajaat kaksi viikkoa järjestää kaikki niin, että voin hyvin mielin painua kotiin ja keskittyä sisätauteihin toukokuun loppuun asti. Edessä on sitä paitsi vielä psykiatrian & psykofarmakologian tentti torstaina ja ensi viikolla pitää selvittää myös mielenterveys ja päihdetyön tentti ja kevään viimeisenä varsinaisena koulupäivänä sisätautien tentti. Lukumotivaatio on onneksi ainakin keskiviikon tenttiin vielä hyvä. Alue ei ole mahdottoman isokaan, joten uskoisin selviäväni. Koe on jälleen monivalintakoe, jossa väärissä vastauksista ei mene miinuksia. Motivaatiota lisää myös se, että sain saman opettajan sisätauti-kurssista nelosen.

Kun vaan jaksaisi loppuun asti tehdä hommia ja vieläpä niin, ettei mielellään olisi aivan poikki harjoittelun alkaessa.

Tentin jälkeen

2009-03-19T22:07:00.002+02:00

Keskiviikkona selvitin sisätautien ja farmakologian tentin. Tentti koostui oikein/väärin -väittämistä, mutta tällä kertaa ei onneksi vääristä vastauksista vähennetty pisteitä.

Vaikken lukenut kokeeseen mitenkään mahdottoman paljon, tuntuu, että yksi ainoa koe väsytti mut ihan täysin. Keskiviikkoiltaa sävytti tyhjä tunne, että pitäisi tehdä jotain. Lukea jotain. Tänään nukuin neljän tunnin päikkärit silkasta uupumuksesta. Miten voikaan yksi koe vetää ihan piippuun? Onneksi huomenna alkaa viikonloppu.

Meillä on enää kahdeksan päivää koulua. Enää ensi viikko, maanantaista torstaihin ja sitä seuraava viikko, jolloin on enää kolme päivää. En taida olla henkisesti valmis harjoitteluun. Kivahan sinne on mennä, mutta tuntuu oudolta, että en mene kouluun puoleen vuoteen. Jollen ole maininnut, mielenterveyden harjoitteluhan alkaa kesäloman päätteksi elokuun puolessa välissä, joten koulua on vasta lokakuussa.

Luullakseni luvassa on paitsi opettavainen, myös raskas puoli vuotta. Mitenköhän sitä jaksaa?

Sisätaudit ja farmakologia

2009-03-16T20:06:00.005+02:00

Keksiviikkona meillä on tentti otsikossakin näkyvästä aiheesta. Luettavaa riittää ja lääkkeitä on triljoona opeteltavana.
Tänään pääsin koulusta jo kymmeneltä, kahden tunnin koulupäivän jälkeen. Kotona levittäydyin sängylle kirjojen, muistiinpanojen ja luentotulosteiden kanssa. Aikaisemmin aamulla olin ostanut koulumme kirjakaupasta erittäin hyödylliseksi osoittautuneen opuksen; Lääkehoidon ABC. Kirjassa kerrotaan asiat riittävän yksinkertaisesti, joten se on hyvä perusteos.

Paahdettuani kahteen asti nukahdin uupuneena ja heräsin vasta viideltä. Jatkoin opiskelemalla sydänlääkkeitä, niiden vaikutusmekanismeja ja haittavaikutuksia. Maanantaipäivänä ei energiaa riittänyt seitsemää pidemmälle, jolloin oli pakko päästä välillä pihalle. Ulkonahan totta kai satoi, mutta painoin onnellisena eteenpäin ajatellen, että eipähän tarvitse kyhjöttää sisällä kirja kädessä.

Kuva täältä.

Elokuva-ilta

2009-03-11T23:39:00.004+02:00

Aikuisten mielenterveys- ja päihdetyössä saimme tehtäväksi katsoa elökuvan Kaunis mieli. Tarkoituksenin oli katsoa elokuva viikonloppuna, mutta lähi-Makuunistamme elokuvaa ei löytynyt, joten lykkäsin ongelman tälle viikolle. Tehtävän palautus on huomenna ja tänään iltapäivällä havahduin ajatukseen, etten edelleenkään ole katsonut elokuvaa. Nähtyäni sen aiemmin harkitsin paniikissa luottavani muistiin, mutta tunnollisena opiskelijana päätin kaivaa elokuvan käsiini vielä tänään. Löysin elokuvan Filmtownista ja yhdeltätoista illalla kirjoitin elokuvaan liittyvää kirjallista tehtävää. Kokonaisuudessaan neljän tunnin urakan jälkeen olen valmis ja rätti väsynyt. Nyt tämä kaunis mieli painuu pehkuihin, eikä nouse huomenna ainakaan ennen kahdeksaa.

Hyvä elokuva muuten, suosittelen.

Kesätyöhysteria

2009-03-10T21:42:00.005+02:00

Tähän aikaan vuodesta alan viimeistään ahdistua siitä, mitä teen kesällä. Viime vuonna ahdistus oli hieman lievempi, olinhan aloittanut opinnot alalla, jolla on suuri puute työtekijöistä. Uskoin löytäväni kesätöitä helposti. Verraten etsinnät kävivätkin kivuttomammin kuin yleensä, mutta puoli vuotta opiskellut käännytettiin kokemuksen puutteesta johtuen useasti pois. Saatuani paikan vanhainkodissa, olin helpottunut ja tyytyväinen.

Tänä vuonna selvisin tyystin ilman etsintöjä: harjoittelupaikasta, jonne olen huhtikuussa menossa kysyttiin heti töihin. Olin henkisesti valmistautunut vanhainkotiin palaamiseen, joten ilahduin ajatuksesta, että viettäisin kesän sydänosastolla. Onneksi ehdin harjoittelun aikana saamaan kunnon perehdytyksen, joten ei tarvitse mennä töihin ihan ummikkona.

Peruttu

2009-03-05T08:50:00.004+02:00

Tänä aamuna raahauduin kouluun kahdeksaan. Tunnin oli määrä alkaa varttia yli kahdeksan, kuten aina. Kaksikymmentä yli kahdeksan luokkalaisemme ilmoitti opettajaa edelleen odottavalle luokallemme, että tunnit on peruttu. Myös iltapäivän mielenterveyden luennot olivat peruttu, joten päivämme päättyy kahta tuntia aiemmin. Ihan hyvä, pääsen aikaisemmalla junalla kotiin, mutta ehkä se hieman ärsytti tulla kouluun liian aikaisin. Opettaja ilmoitti, että tunnit korvataan kirjallisella tehtävällä, jota ei kuitenkaan löydy mistään, mihin sen oli määrä tulla.
Nyt istun ATK-luokassa tyhjän panttina.
Olisi tämän ajan voinut käyttää nukkuenkin.

2. vuosipäivä

2009-03-03T21:14:00.003+02:00

Tänään tuli kaksi vuotta viimeisestä päivästäni edellisessä elämässäni. Elämässäni, jota elin muiden odotusten mukaisesti, täysin eksyneenä. Olin ajautunut yhdeksäntoista vuotiaana kauas omista unelmistani, joiden toteuttamisesta olin vielä muutamaa kuukautta aiemmin ollut aivan varma.

Ennen päätymistäni liiketalouden opintoihin, halusin englanninopettajaksi. Koko lukioajan käsitykseni vain vahvistui ja uskoin todella meneväni yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa pikimmiten lukion jälkeen. Kävin jopa valmennuskurssin, joka sittemmin osoittautui varsin kalliiksi ja suorastaan turhanpäiväiseksi kokemukseksi.

Olin aina tasaisen hyvä englanninkielessä, mutta lukiossa kovalla työllä saavutin entistä paremmat taidot ja otin asian vakavissani. Rakastin englantia, eikä ole liioittelua, että luin vapaa-ajallani mieluiten joko englannin kielioppia tai sanakirjaa. Kokeista sain vähintään yhdeksikköjä ja kirjoitin erinomaisia aineita. Opettaja odotti minulta Laudaturia, kuten varmaan kaikki muutkin. Olin nimittäin se henkilö, jota lähestyttiin läksyjen tai esseiden korjausten muodossa, ja minähän autoin mielelläni. Enemmän kuin kukaan muu, minä itse odotin itseltäni täydellistä suoritusta. Kaikessa englantiin liittyvässä. Itkin lukemattomia kertoja kasin kuunteluita ja 9 1/2:n sanakokeita koulussa. Kerran taisin lähteä kesken koulupäivän kotiin suremaan mielestäni huonoa kuuntelukokeen numeroa.

Kaiken jälkeen englanninopettajan ammatti tuntui luonnolliselta jatkeelta. Mitä sitten tapahtui sen muutaman ratkaisevan kuukauden aikana, joka heitti minut kauas unelmastani onnettominpaan aikaan elämässäni ja lopulta opintoihini sairaanhoitajaksi? En vieläkään tiedä. Lukion loppupuolella tapasin nykyisen kihlattuni ja maailmani mullistui. Ehkä heräsin ajattelemasta, että ehkä elämässä on muutakin kuin englanti. Keväällä menin valmennuskurssille, joka oli ensimmäinen englantiin liittyvä asia vuosiin, josta EN nauttinut. Ehkä tajusin, että englannin opettaminen ei välttämättä ole maailman ihaninta työtä.
Pääsykokeisiin mennessä en enää halunnut opettajaksi lainkaan. Ajattelin, että haluan pitää rakkaan harrastuksen, harrastuksena.

Pian ajauduinkin tradenomiksi opiskelemaan, josta varsinainen helvetti sitten alkoikin. Seuraava mysteeri on, miten päädyin sairaanhoitajaksi, ammattiin, johon vannoin, etten ikinä lähtisi? Parannuttuani ja saatuani elämäni järjestykseen tunsin voimakasta viehtymystä sairaalamaailmaan. Jo äitini maatessa sairaalassa ihailin sairaalan ympäristöä ja erityisesti siellä työskentelevien ihmisten tietoja ja taitoja. Ajattelin, että mahtaa olla hienoa tietää niin paljon juuri terveyteen liittyvistä asioista. Huhtikuussa 2007 tutustuin terveydenhuoltoalan eri ammatteihin ja harkitsin lähteväni lähihoitajaksi. Vanhempani suhtautuivat asiaan nihkeästi, enkä itsekään ollut varma, halusinko ammattikouluun valmistuttuani juuri vuotta aiemmin ylioppilaaksi. Seuraavaksi löysin kätilön ammatin, johon ihastuin heti. Äitini innostui myös, joka vahvisti valintaani. Minusta tulisi kätilö.

Ja niin, haettuani kaksi kertaa, pääsin toisella yrittämällä kouluun. Tosin ammattinimike on eri kuin suunnittelin ja koulu tyystin väärällä puolella Suomea, mutta otin paikan innoissani vastaan. Pitkälle viime kevääseen, kun opiskelin ensimmäistä lukukautta, en ollut kamalan innoissani sairaanhoitajan työstä. Taustalla piili ajatus, että haluan yhä vain kätilöksi. Pian asenteeni muuttui, ja erityisesti ensimmäisen alan työkokemuksen aikana tunsin kutsumusta sairaanhoitajaksi.

Nopeassa ajassa rakastuin alaan, jota en koskaan edes harkinnut ja vielä nopeammin ymmärsin, miten oikean valinnan olin tehnyt. Tuntuu uskomattomalta, miten pienessä ajassa kaikki tapahtui. En milloinkaan lukioaikoinani kuvitellut tuntevani sellaista intohimoa mitään muuta ammattia kohtaan, kuin eglannnin opettamista kohtaan tunsin.

Nyt, muutaman vuoden vanhempana, toivottavasti viisaampana ja yhä kätilöksi haluavana, olen joka päivä suunnattoman onnellinen, että minusta tulee sairaanhoitaja.

Lukemista

2009-03-03T12:50:00.004+02:00

Eilisillan vietin nenä kirjassa. Tosin, tällä kertaa vapaaehtoisesti. Investoin nimittäin kahdeksan euroa kirjaan: Rankka kutsumus- Sairaanhoitajan päiväkirja. Olen nyt sivulla 70, enkä osaa vielä sanoa mitä mieltä olen kirjasta. Raportoin kunhan saan opuksen päätökseen. Tässä vielä linkki kustantajan esittelyyn kirjasta.

Aikuisen mielenterveys- ja päihdetyö

2009-02-24T21:06:00.003+02:00

Tänään alkoi uusi iso kokonaisuus, kuten otsikosta näkyy. Opettaja kysyi tunnilla, kuinka moni on harkinnut suuntautuvansa mielenterveys- ja päihdetyöhön sairaanhoitajana, ja suuri osa luokastamme nosti käden. Itse en ole missään vaiheessa edes harkinnut aiheeseen suuntautumista, liekö syynä ex-sairaanhoitaja sisareni kertomukset työstään mielenterveysongelmaisten kanssa. Toisaalta olen saanut huomata, että sisareni käsitys sairaanhoitajan työstä osaa olla hyvinkin hänen oman asenteensa värittämä, joten tarinat epäkiitollisesta suuntautumisvalinnasta saattavat olla vain sisareni kauhukokemuksia. Tehtyään työtä alle vuoden, sisareni lopetti, eikä sen jälkeen ole sairaalamaailmaan palannut. Olen useasti kuullut potilaiden olevan vaarallisia, työpaikkojen tunnelman olevan vähintäänkin kaamea ja esimiesten suorastaan käyttävän hoitajarukkaa hyväkseen.

Kertomukset huonosti palkatusta työstä pelotti minut edes harkitsemasta alaa vuosiin. Vihdoin, kun sain ajateltua asiaa omin aivoineni, päädyin, uskomatonta kyllä, itsekin sairaanhoitajaksi.
Edelleen, en vieläkään ole erityisen kiinnostunut mielenterveys- ja päihdetyöstä. On vaikea luopua ennakkokäsityksistään, vaikka kuinka yrittää mennä luennoille ja harjoitteluun avoimin mielin. Ennakkokäsityksistä nimenomaan osaston viihtyisyydestä ja työn mukavuudesta, potilaita kohtaan en itsestäni toistaiseksi tunnista ennakkokäsityksiä, joita varmaan kuitenkin olemassa onkin.

Syksyllä menemme suoraan kesälomalta juuri mielenterveyden harjoitteluun. Toistaiseksi innostukseni harjoittelua kohtaan ei kovinkaan korkealla ole, varsinkaan huhtikuulla odottavaan sisätautien harjoitteluun verrattuna. Nyt toivon löytäväni innostuksen mielenterveys- ja päihdetyötä kohtaan vielä tämän kevään aikana tapahtuvien luentojen, verkkotehtävien ja seminaarien aikana. Tässä vaiheessa päihdetyö vaikuttaa ihan kiinnotavalta, mutta mielenterveys ei nappaa oikein ollenkaan. Kumpaakaan en silti osaa kuvitella työssäni tekeväni.

Saa nähdä, tempaisevatko mielenterveyden- ja päihdetyön luennot minut mukaansa ja tulen tänne parin kuukauden päästä perumaan puheeni. Toivottavasti.

Suoraan asiaan

2009-02-23T19:30:00.005+02:00

Tänään palasin reilun viikon kestäneeltä lomaltani ja koulussa ei minkäänlaista pehmeää laskua opiskelijoille suotu. Aamulla pääsimme heti sisätautien maailmaan keuhkoembolian ja keuhkoahtauman myötä. Päivä jatkui neljän tunnin rupeamalla sisätautien ja farmakologian lääkäriluennoilla. Epäilin hieman, että tunneista suuri osa vietettäisiin hämmentynnyksen ilmapiirissä, ymmärtämättä mitä luennoilla puhuttaisiin. Onnekseni sain todeta olevani väärässä, koska tämän päivän luennot olivat paitsi hyvinkin ymmärrettäviä, myös äärimmäisen kiinnostavia. Puhuessamme mm. aivo- ja sydäninfarkteista, ateroskleroosista ja verenpainetaudista tuli tunne, että olemme vihdoin päässeet asiaan.

Totta kai opiskelujen alussa käydyt jutut olivat yhtä tärkeitä, mutta nyt vasta, toisena vuonna päästään konkreettisesti sairauksiin ja niiden hoitoon. Tuntuu, että nyt ihan tosissaan täytyy lukea, että pystyy sisäistämään tämän kaiken. Harmi vaan, että juuri ostamani yli 60:n euron Sisätautien, kirurgisten sairauksien ja syöpätautien hoitotyö -kirja, ei ole lääketieteellisiltä tiedoiltaan riittävä tällä kurssilla. Jostain pitäisi nyt siis hommata Sisätaudit niminen kirja, yli 50 euroa. Voisihan sen jättää ostamatta, yrittää pärjätä ilman tai lainata, mutta mahdollista suuntautumista silmällä pitäen kirja voisi olla hyvä hankkia. Kai se on vaan raaskittava, vaikka ajattelin säästää varojani huomenna alkavan mielenterveyden opintojen kirjallisuuteen. Pöh, on se kallista.

Hiihtoloma

2009-02-12T19:28:00.005+02:00

Poikkeuksellisen kevyeltä tuntuneen alkukevään opinnot keskeytti eilen alkanut loma. Virallinen hiihtoloma alkaa oikeasti vasta maanantaina, mutta lukujärjestyksen mukaisesti tämän viikon tunnit loppuivat siis jo eilen. Nyt aion lomailla reilun viikon kaikessa rauhassa kaukana koulusta. Niin, ja vaikka ladut löytyvät alle sadan metrin päästä pihastamme, en aio katsoa suksiin päinkään.

Hyvää lomaa siis kaikille kanssalomalaisille!

P.s.
Hyvä uutinen on unohtunut kertoa; olen nimittäin saanut harjoittelupaikan haluamastani paikasta, läheltä kotoa. Osasto, jolle huhtikuun alussa menen on ehkä vielä mukavampi kuin se, jolle aikaisemmin minun piti mennä. Vaihdoin neurologisen osaston sydänosastoon.

Tissitiistai

2009-02-03T19:44:00.010+02:00

Kauhulla odotettu Tissitiistai sarasti viattomana, kuten mikä tahansa päivä. Makasin sängyssä ja mietin, ehtisinkö vielä liittymään johonkin uskontoon, johon vedoten voisin jättää itseni paljastelun väliin. Ajatus houkutteli, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja nousin ylös. Tuntia myöhemmin kävelin bussipysäkille ja katselin ihmisiä, jotka tyhjä ilme kasvoillaan laahustivat töihin tai kuka minnekin. Vastentahtoisesti ajattelin odottavaa koitosta, joka mielessäni paisunut jo suhteettomiin mittoihin.

Mukana EKG:n otossa oli parikymmentä lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijoita. Koko suuri joukko niin lääkäri- kuin sairaanhoitajaopiskelijoita jaettiin pienempiin ryhmiin. Kolme ryhmää keskittyi EKG:hen ja yksi keuhkojen ja sydämen auskultointiin ja verenpaineen mittaamiseen. Omaksi kohtalokseni koitui ensimmäisenä EKG. Ryhmässä jakauduimme vielä kolmen hengen ryhmiin, joissa pyrittiin sekoittamaan lääketieteen ja sairaanhoidon opiskelijoita. Omassa ryhmässäni oli luokkalaiseni ja minun lisäkseni lääkäriopiskelija.

Lääkäriopiskelija joutui ensimmäisenä yläosattomissa sängylle. Mietin mielessäni, että kyllä varmaan peitolla saisi itseään hieman peittää, mutta en kehdannut kysyä meitä ohjanneelta 5. lukukauden sh-opiskelijalta. Ennen omaa paljasteluani otin kaveriltani EKG:n, jonka vaikeimmaksi osuudeksi osoittautui lätkien oikeiden paikkojen löytyminen. Kylkiluiden laskemisessa vaadittiin varsin paljon voimaa, mikä aiheutti potilaalleni huomattavaa kipua. On yllättävän hankalaa laskea kylkiluita ja yrittää samalla olla mahdollisimman hellä. Löysin kuitenkin oikeat paikat tutorimme ohjauksella. Inhoittavin vaihe oli hiekkapaperilla ihon pyyhkiminen, koska itse satun santapaperia syvästi kammoksumaan.

Saatuani onnistuneesti EKG:n kaveriltani, otti lääkäriopiskelija minun EKG:ni. Tunsin itseni typeräksi maatessani sängyllä tissit paljaana, ajatelessani ensimmäisiä asioita, joita meille on opetettu; potilaasta paljastetaan niin vähän kuin mahdollista kerrallaan. Tässä tapauksessa mulla olisi siis pitänyt olla peitto päälläni, jota sitten siirrettäisiin aina juuri sen verran, että tarvittavat kohdat olivat näkyvissä. Tyydyin kohtalooni ja makasin paidattomana, kuten aikaisemmatkin ryhmäläiseni.

Seuraavaksi siirryimme verenpaineen mittaukseen, jonka uskoin hallitsevani. Syksyn harjoittelussa vietin lukemattomia hetkiä manuaalisen verenpainemittarin kanssa mitaten omia arvojani. Parinani oli hammaslääketieteen opiskelija, joka ei ennen ollut ottanut verenpainetta, joten mittasin ensin häneltä. Kuulin äänet hyvin ja olin luottavainen, että sain oikean tuloksen. Seuraavaksi opastin pariani, jolle stetarit ja elohopeamittari olivat täysin vieraita. Omat tunarointini olivat vielä vähintäänkin tuoreessa muistissa, joten toisen opastaminen oli helppoa. Pystyin rehellisesti sanomaan, että minäkään en kuullut yhtään mitään ensimmäisillä kerroillani. Verenpaineen mittaaminen on yllättävän vaativaa manuaalisesti.

Verenpaineen jälkeen siirryimme kuuntelemaan toistemme keuhkoja ja sydäntä. Sydämen kaikkien neljän läpän kuuntelu tuntui aluksi hankalalta, mutta kun tunnusteli samalla sykettä, äänet oli helppo kuulla. Parini oli myös kipeä, joten sain kuulla hieman erilaisia keuhkojen ääniä. Toisella puolella äänet kuulostivat selkeiltä ja normaaleilta, mutta toisella puolella kuului selvää ritinää.

Iltapäivällä kaiken tämän jälkeen, otimme tosiltamme vielä verikokeita. Itse annoin käteni rei'itettäväksi neljään kertaan, mutta musta ei kerta kaikkiaan saatu verta tulemaan. Itse sain pariltani yhden putken, jonka jälkeen potilasta alkoi pyörryttää niin paljon, että jalat oli nostettava ylös. Olin kuitenkin onnistunut saamaan yhden putken ja osasin vaihtaa uuden, joten en enää kokeillut uudelleen.

Kaiken kaikkiaan kiva päivä, vaikka paidattomana heiluminen ei ollutkaan tähän astisen koulutukseni koho kohtia..

EKG-kuva täältä.

Sydämen auskultaatio -kuva täällä.

Verenpaineen mittaus -kuva täällä.

Verikoekuva täältä.

Pissapurkkeja ja verta

2009-01-28T19:57:00.006+02:00

Pitkästä aikaa koulussa tehtiin jotain kivaa. Koulumme valmistuva bioanalyytikko-luokka opetti meitä ottamaan sormenpäästä verinäytteen, josta sai mitata oman GGT:n (mittaa maksaentsyymejä) tai kolestrolin. Itse halusin tutkia kolestrolitasoni, joka onneksi osoittautui ihanteelliseksi.

Aamun luennoilla, meille annettiin myös purkit virtsanäytettä varten. Tartuin omaani, vaikka en ollut varma aikoisiko kukaan muu tutkia labratunneilla omaa virtsaansa. Suurin osa aikoikin ja vain pari ihmistä sai bioanalyytikoilta jonkun toisen näytteen tutkittavaksi. Tunneilla oli hauskaa ja oli vähintäänkin kaivattua vaihtelua saada opetusta joiltakin muilta, kuin työhönsä kyllästyneiltä opettajilta, jotka ovat jo kauan sitten vieraantuneet todellisuudesta. Jokainen meitä opettanut opiskelija oli huomattavasti parempi kuin jotkut vuosia opettaneet opettajamme.
Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että bioanalyytikko on varmaan tosi mielenkiintoinen ammatti ja kiva työ.

Ensi viikolla pääsemme ottamaan toisiltamme EKG:n. Toimenpide edellyttää, että "potilas" on yläosattomissa, joten päivä nimettiin nopeasti Tissitiistaiksi, jona se luokallamme leikkisesti tunnetaan. Osa odottaa tutkimuksia tyynenä, osa, minut mukaan lukien, on jossain innostuksen ja hätäännyksen välimaastossa. Onhan se aika jännää heilua puolialastomana muutaman luokkalaisensa ja yhden tai kahden lääketieteen opiskelijan edessä. Aika näyttää, millaiseksi tiistain suuri koitos loppujen lopuksi osoittautuu.

Ihana JobStep

2009-01-19T18:49:00.007+02:00

Vasta pääsin valittamasta, kuinka koulussamme on mahdotonta suorittaa harjoittelunsa lähellä kotikuntaansa ennen viimeistä lukuvuotta ja nyt jo saan perua puheeni, onneksi. Tänään nimittäin kaksituntisella oppitunnillamme JobStepistä, meille kerrottiin jo ensi syksyn harjoittelun olevan mahdollinen muualla suoritettava. Päätin heti kokeilla, millaisia paikkoja nyt keväällä olevaan sisätautijaksoon on tarjolla. En uskonut silmiäni, kun luin, että viereisen kunnan aluesairaalan sisätautien poliklinikalla on yhä tilaa. Kysyin opettajalta, onko minun mahdollista varata paikat itselleni ja niin kuulemma oli. Mun on siis hyvinkin mahdoillista päästä harjoitteluun lyhyen ajomatkan päästä kotoa.

En voi tajuta, miten viikko sitten tämä olisi ollut täysin mahdotonta, ja nyt asiassa ei enää nähdä ongelmaa. Jos vaan olisin tiennyt, olisin suunnannut kengänkärkeni heti tämän harjoittelupaikoista vastaavan tädin puheille, en tuutoropettajani, joka ei suoraan sanoen taida tietää mistään mitään.

Eilen raahautuessani junalla Turkuun, en olisi uskonut, että alle 24 tunnin päästä olisin näin täynnä intoa. Kaikki motivaatio on palannut ja opiskelu tuntuu taas kivalta. Aamuisia tunteja JobStepistä odotin skeptisin mielin, mutta toistaiseksi olen vain onnellinen, että moinen systeemi on olemassa. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta mulla on edes mahdollisuus päästä kotiin, jo huhtikuun alussa.

Niskasta kiinni

2009-01-18T23:26:00.003+02:00

Loma oli niin pitkä, eikä koulu ole oikein vieläkään alkanut, että on vaikea saada itseään motivoitua. Tälläkin viikolla koulua on vain kolme päivää, mutta sekin tuntuu ylivoimaiselta. Kotona makaaminen jää niin helposti päälle, ettei enää edes tajua, että nyt pitäisi taas opiskella. Olisikohan sittenkin pitänyt viettää edes osa lomastaan töissä, että osaisi taas arvostaa kouluun paluuta kuten syksyllä pitkän kesän jälkeen. Ehkä ei heti ensimmäisinä päivinä alkaisi laskemaan viikkoja hiihtolomiin ja pääsiäisen pyhiin.

Viikot ovat sitäpaitsi niin vajaita, että hirvittää, että miten kiirettä kohta on. Sisätautien harjoittelu alkaa huhtikuussa, joten lukukauden 20 jäljelle jäävää opintopistettä niputetaan kolmeen kuukauteen. Ajatuskin väsyttää, vaikkei se niin kovalta tahdilta kuulostakaan. Ihan kuin olisi loman tarpeessa jo nyt.

Harjoittelu-jupinaa

2009-01-16T14:24:00.004+02:00

Ennen lomalle lähtöämme meille ilmoitettiin kevään tulevat harjoittelupaikat. Siis ilmoitettiin, niitä ei arvottu, ei toivottu, eikä surullisen kuuluisaa JobSteppiä ole vielä edes mainittu. Itselläni kävi ihan hyvä tuuri, opettaja oli valinnut mulle paikan Turun kaupunginsairaalasta. Olin tyytyväinen paikkaani, varsinkin nähdessäni millaisia paikkoja jotkut muut luokkalaisemme olivat saaneet. Ensinnäkin, TYKS:in paikat piti mennä niille, joilla on aikaisempi tutkinto alalta. Luokkalaiseni, jolla on reilusti eniten kokemusta alalta ja aikaisempi tutkimus sai paikan kunnallissairaalasta. Vaikka hän itse oli tyytyväinen paikkaansa, ihmettelin mielessäni mitä varten ainakin viisi ihmistä, joilla ei ole aikaisempaa tutkintoa pääsi yliopistolliseen sairaalaan ja tutkinnon omaava kunnallissairaalaan.

Suurin kohu syntyi erään luokkalaisen saaneesta paikasta, joka kuuleman mukaan on juuri sellainen mummujen kääntely paikka, johon kukaan ei varmaan halua. Luonnollisesti tämä harmitti tyttöä, jolle paikka oli määrätty, eikä kukaan tietenkään halunnut vaihtaa.

Itsehän olin toivonut pääseväni Tampereelle, mutta olin kokolailla varma, että sellaista tuuria mulla ei tulisi käymään. Eikä käynytkään.

Keskiviikkoisilla tutor-opettajan tunneilla puhuttiin vastaavasti tulevan syksyn mielenterveyden harjoittelusta. Viittasin kysyäkseni onko mulla mitään toivoa päästä lähemmäs kotia harjoitteluun, esim. Tampereelle, johon opettaja vastasi yksiselitteisesti; "ei, ei tässä vaiheessa." Ai kun kiva. Jos kerran vain kaksi viimeistä harjoittelua voidaan suorittaa muuaalla kuin Turussa, vaikka ulkomailla, olisiko siitä voinut kertoa jo viime vuonna? Hakiessamme ensimmäiseen ja toiseen harjoitteluun, opettaja kehotti kokeilemaan. Olisi ollut ihan kiva kuulla jo silloin viime keväänä, että on turha edes haaveilla pääsevänsä harjoitteluun lähelle kotia.

Hyviä uutisia seurasivat mahdollisesti vieläkin paremmat uutiset; syksyllä kesäloma loppuisi jo elokuussa syyskuun sijaan, kun harjoittelumme alkaisi jo elokuun alussa. Olin jo ehtinyt suunnitella pitäväni elokuun lomaa. Olimme sopineet avomiehen kanssa, että hän ottaisi loman samaiselle kuulle ja äiti oli puhunut perheen yhteisestä lomamatkasta, juuri elokuussa. Ei se mitään, aina sitä mielummin kouluun menee kuin etelänlomalle.

Koulun ja loman rajamailla

2009-01-15T14:11:00.004+02:00

Viime vuonna lähdin koululta ajatuksissani paitsi kaipaamani loma, myös päivä, jolloin palaisin. Koulun piti alkaa 12. päivä tammikuuta, mikä sopi mulle paremmin kuin hyvin. 6. tammikuuta sain kuitenkin soiton koulukaveriltani, joka soitti kysyäkseen, mitä aion tehdä torstain kanssa. "Millä menet Turkuun?" Hämmästyksissäni vastasin, että en millään, eihän meillä ole koulua. Ikävä kyllä, lukujärjestykseen oli ilmestynyt sitten viime katsomiseni puolentoista tunnin edestä kliinistä fysiologiaa. Eihän siinä mitään, olihan sitä jo lomailtu ja aihekin oli kiinnostava, mutta jotenkin 165 kilometrsin matka suuntaansa puolentoista tunnin takia ei houkutelllut. Kaverini oli lähestynyt opettajaa sähköpostilla ja kysynyt olivatko tunnit pakollisia. Opettaja ei tietenkään ollut vastannut, joten sovimme suuntaavamme Turkuun mun kyydilläni. Koululla huomasimme kolmanneksen luokkalaisistamme jääneen kotiin, eikä opettaja tuntunut edes noteeraavan odotettua pienempää osanottoa. Mikäs siinä, olihan se mukava ajella Turkuun kun bensakin on lähestulkoon ilmaista.

Seuraavan kerran koulua oli eilen, 14. päivä. Suurin osa päivästä oli jälleen "itsenäistä opiskelua" ja huomisestakin, siis tästä päivästä, kerrottiin sen verran, että osa tunneista olisi taas itsenäistä opiskelua, joten varsinaisia tunteja oli vain kaksi. Katsoimme kaverini kanssa toisiimme ja sanaakaan sanomatta tiesimme mitä tekisimme.

Neljä tuntia myöhemmin, istuin omalla sohvallani, mussutin Fazerin sinistä, omatunto puhtaana, vaikka kahden tunnin edestä lintsari olinkin.

Ai niin, kliinisen fysiologian opettaja vastasi kaksi päivää varsinaisten tuntien jälkeen, että ei, ei ne tunnit olleet pakollisia.

1 v.

2008-12-17T19:58:00.004+02:00

Puurrettuani lukuisia tunteja, ressattuani sitäkin enemmän, tänään oli anatomian uusinta. Koe oli odotetusti vaikea, enkä osaa edes arvailla lopputulosta. Kävi miten kävi, koe on kuitenkin ohi ja voin keskittyä suraavaan, HOIM:iin. Tänä iltana mua odottaakin tolkuton määrä opiskeltavaa, vaikka ajatukset siintävätkin jo huomenna alkavassa joululomassa. Voipi olla, että päätän lukukauteni vastaamalla kysymyksiin tunneilla oppimani mukaan. Nyt on pää niin kerta kaikkisen tyhjä, ettei ihan oikeasti pysty enää.

Koko syksy on ollut tajuttoman rankka. Keväällä tuutorit varoittelivat syksystä, mutta en silti osannut ottaa puheita niiden vaatimalla vakavuudella. Ajattelin, ettei syksy voi oikeasti kauheasti kevättä pahempi olla. Koko lukukausihan käsittäisi vain neljä kuukautta.

Neljän kuukauden aikana olen oppinut älyttömästi uutta. Musta on tuntunut, että oon oppinut sellasta tietoa ja sellaisia taitoja, jotka on tosi tärkeitä. Esimerkiksi ensiapu kurssin jalkeen tuntuu, että voisin jopa osata auttaa hädässä olevaa. Samoin HOIM:issa on opittu paljon käytännön taitoja, jotka ovat paitsi tärkeitä, myös mielenkiintoisia. Anatomian tietoni ovat syventyneet huomattavasti, vaikkakin uusinnan kautta. Lukiossa viimeksi harjaantuneet ruotsin taitoni saivat kaivattua kertausta ja kirotusta terveyden edistämisen kurssistakin oli kieltämättä hyötyä. Tietotekniikan kurssilla opin käyttämään Exceliä ja keväällä saamani mikrobiologian pohja sai täydennystä. Syys-lokakuussa suoritin myös ensimmäisen ohjatun harjoitteluni.

Neljän pitkän kuukauden aikana olen ollut ehkä stressaantuneempi kuin pitkään aikaan. Jo syyskuussa, pari viikkoa koulun alun jälkeen mietin, miten tulisin selviämään syksystä. Jotenkin kahlasin tähän asti ja vieläpä ihan kunnialla. Huomenna kolmen aikaan olen jo kotona, kaukana koulusta, keskittymässä jouluun ja kaikkeen muuhun mukavaan. En ajattele mitään kouluun liittyvääkään, enkä ainakaan mene töihin. Loman jälkeen palaan levänneenä ihan vain ajaakseni itseni kevään aikana jälleen hermoraunion partaalle.

Tasan vuosi sitten kirjoitin iltamyöhään ensimmäisen tekstin "Alku" ja julkaisin sen kaikkien luettavaksi. Kirjoittamisesta tuli tapa, jolla muistan vielä vuosien päästä miten ensimmäinen taitokoe sujui tai mitä pidin englannin opettajasta. Vuoden mittaan olen saanut kuulla ja lukea, että teksteistäni on iloa myös lukijoilleen, mikä on lämmittänyt allekirjoittaneen sydäntä sanoinkuvaamattoman paljon. Haluan kiittää kaikkia vanhoja ja uusia lukijoitani Tulevan Sairaanhoitajan ensimmäisestä vuodesta. Olette tehneet kirjoittamisesta mielekästä ja auttaneet jaksamaan kun pihalla on ollut pimeää ja koulussa raskasta.

Toivon kaikille erittäin rentouttavaa joulua ja riehakasta uuttavuotta, Piihonen nimittäin hiljentyy nyt joulun viettoon ja palaa ensi vuonna vuotta vanhempana toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelijana.

Ohi on

2008-12-15T21:55:00.002+02:00

Taitokokeet nimittäin. Opiskelussani sairaanhoitajaksi olen päässyt siihen odotettuun pisteeseen, että taitokokeita ei enää pidetä. Kaiken kaikkiaan taitokokeita taisi olla neljä, kaksi nyt syksyllä ja kaksi keväällä.

Taitokokeiden pois jääminen ei paljon harmita, itse en ainakaan ole nauttinut koetilanteista ollenkaan. Kieltämättä taitokoe on kyllä ollut erinomainen oppimisen kannalta, mutta silti.. Ei tule ikävä.

Tällä viikolla pitää jälleen kiirettä. Tämän päiväisiä taidon näytteitä seuraavat huominen ruotsin koe, keskiviikkoinen anatomia ja torstaina lukukausi huipentuu valtavan laajaan Hoim:in kirjalliseen kokeeseen. Onneksi torstaina jätän Turun taakseni ja vietän hyvin ansaittua lomaa. Tammikuussa palaan kouluun ja voin ylpeydellä todeta olevani toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija.

Motivaation huipulla

2008-12-10T20:45:00.005+02:00

Varmaan jokainen opiskelija on joskus istunut sohvalle kirjan kanssa ja päättänyt lukea nyt siihen tenttiin. Tenttiin, jolla ei oikeastaan ole niin väliä, ja jonka aihe ei kiinnosta sitten yhtään.

Niin tälläkin kertaa. Innokkaana opiskelija on päättänyt jo eilen, että huomenna sitten, kun aikaa kerran on, luen ainakin kerran sen alueen. Sitten ainakin osaa ja vois saada jopa ihan hyvän numeron. Hän asettuu sohvalle, sulkee television ja laittaa kännykän äänettömälle. Nyt on hyvä keskittyä.

Kymmenen minuuttia istuttuaan opiskelija edennyt jo niin paljon, että tietää minne viikonloppuna menee ja mitä ruokaa tekee loppuviikosta. Ajatuksistaan hän havahtuu silloin tällöin lukemaan samaa lausetta, jota ei ensimmäiselläkään kerralla ymmärtänyt. Päättäväisenä opiskelija kunnostautuu hakemalla lukemisen iloksi namia ja aloittaa nyt ihan oikeasti lukemaan.

Muutamassa minuutissa namit on syöty ja lukija naputtelee iloisena puhelimeensa opiskelijakaverinsa numeroa; "jos vaikka yhdessä voitaisiin pohdiskella kappaletta." Puolen tunnin jälkeen on keskusteltu kaikesta taivaan ja maan välillä ja tentti kirja lojuu onnettomana sohvalla.

Puhelun jälkeen opiskelija on jo laskenut tavoitteitaan tentistä, kyllähän se kolmonenkin riittää. Motivaation rippeillään uupunut opiskelija hakee alleviivaustussin, ajatellen hiljaa mielessään, että lukemisesta jäisi edes jokin näkyvä todistus.

Tunnin samaa kappaletta tuijotettuaan, päähän ei ole jäänyt yhtään mitään, mutta ylpeys ei anna periksi. Opiskelija rykäisee raivolla kokonaista viisi sivua ja on niin ylpeä tekosistaan, että palkitsee itsensä katsomalla "vaikka jonkun kivan sitcomin", jota opiskelija ei normaalisti siedä laisinkaan. Puolen tunnin ohjelman jälkeen onkin jo oikeastaan niin myöhä, ettei enää kannata lukea. Tenttiin on sitä paitsi vielä neljä päivää, siihen ehtii kyllä lukemaan.

Kolmen päivän päästä opiskelija istuu jälleen sohvalla, tuijottaa samaa kappaletta, ajatellen sitä 178 sivun aluetta, jota ei sitten kuitenkaan aikaisemmin lukenut. Viimeisenä iltana odotukset arvosanasta ovat korkeintaan kakkosen luokkaa, jos nyt ylipäätään kuvittelee pääsevänsä läpi. Vaikka paniikki on hillitön, ainakin yksi opiskelija hiippailee koneelle ja kirjoittaa tärkeänä blogiinsa. Tentti kirja lojuu entistä onnetomanpana sohvalla ja tulee avatuksi seuraavan kerran illalla, kun oikeasti on niin myöhä, että pitäisi mennä nukkumaan.

Vaivan palkka

2008-12-03T18:59:00.003+02:00

Tämän päiväisillä labratunneilla käytiin läpi eilen urheasti väkertämäni nestehoidon tehtävä. Lähestulkoon kolmen tunnin ponnistelujen jälkeen, oli aivan varma, että vaivannäköni palkittaisiin tuskaisella tunteella, kun huomaisin miten väärin tehtävän olen mennyt tekemään. Edes ajatus siitä, että muutkin olivat tuskastelleet tehtävän parissa ei lieventänyt ahdistustani. Tunsin itseni totaaliseksi ääliöksi, kun en tiennyt kuinka monessa osassa Ringer-Acetat kannattaa tiputtaa, tai saako viisi prosenttiseen Glucagoniin lisätä NaCl konsentraattia. Edes armas Pharmaca Fennica ei etsijälle tarjonnut vastauksia.

Luokassa mua nauratti jo valmiiksi suunnitelmani Tuuve-mamman nestehoidosta, mutta sitä mukaan kun tehtävän käsittelyssä edettiin, sain huomata, että tehtäväni ei ollutkaan lainkaan niin väärin tehty kuin olin ajatellut. Tosin, ne konsentraatit, sekä KCl että NaCl, olivat väärin. Niin, ja opettaja totesi mulle hieman huvittuneena, että Intralipidiä ei kannata tiputtaa puoli yhteentoista asti illalla. Olisihan sitä itsekin olisi voinut ajatella, että potilaasta tuskin on kiva "syödä" niin myöhään illalla..

Koulun jälkeen jäimme pienessä ryhmässä harjoittelemaan infuusioautomaatin käyttöä lähestyvää taitokoetta varten. Puolentoista tunnin taistelun jälkeen olimme käyttäneet mm. kymmenkunta neulaa, kaksi leukua, ruiskuja ja yhden lääkemuutostarran. Onnistuimme kaikki saamaan koneen toimimaan, mutta ennen lähtöämme pyyhimme puolisen litraa "lääkettä" lattialta, jota siihen letkuttamisen tuloksena lentänyt. Luulisi kuitenkin, että harjoittelu näkyy sitten taitokokeessa, jos vaikka Onnetar soisi mulle sen aiheen.

Tehtävää tehtävän perään

2008-12-02T11:45:00.002+02:00

Tänään vietän vapaa päivää, jota ilahduttavat niin tutoriaalitehtävä, kirjallinen pikkuessee ja HOIM:ista saatu nestehoitotehtävä. Viimeksi mainittu on lievästi ilmaistuna vaikea ja se on kuulemani mukaan tuottanut päänvaivaa mun lisäkseni monelle muullekin. Tehtävässä on annettu potilas, josta on kerrottu perustiedot, sekä lista nesteistä, jotka rouvalle tulee tiputtaa. Mun tehtäväni on selvittää miten, missä vaiheessa ja millä nopeudella kukin liuos tiputetaan. Onneksi opettaja sanoi kuitenkin, että yritys on tehtävässä tärkein, eikä hän kerää tehtäviä meiltä, katsoo vaan, että tehtävää on edes yritetty tehdä. Jos vaikka kohta saisi yrityksen aluilleen, tehtävä käydään läpi nimittäin huomenna.

Huomenna on samoin Terveyden edistämisen -esseen palautus. Jälleen kerran. Kumpa saisi koko TEDI:n jo alta pois, ressaa kun joka viikko on milloin minkäkin esseen deadline.
Tutoriaali sen sijaan käsittelee verensiirtoa. Siihen ei toivottavasti ole kamalan vaikea löytää tietoa.

Hmph. Kai se on vaan pakko alkaa hommiin.

Kanylointi

2008-11-19T19:16:00.008+02:00

Tänään koitti odotettu ja pelätty päivä; HOIM:issa harjoiteltiin nimittäin kanylointia oikeaan ihmiseen. Viime viikolla harjoittelimme tekniikkaa jo muoviseen, suoraan sanoen varsin karmivaan, irtokäteen. Parhailla käsillä oli toimivat suonet, jotka vaihtelevalla ponnekkuudella pulppusivat vaalean punaista "verta."

Jännityksen, innon ja pelon sekainen joukko valkopukuisia hoitajakokelaita istuutui labraluokan ulkopuolelle odottamaan vuoroaan. Koska opettajan oli nähtävä jokainen suoritus ja toiminta oli hidasta, odottelun välttämiseksi labraryhmä oli jaettu kahteen ryhmään. Itse olin siinä viimeisemmässä odottamassa, lähinnä innoissani. Olen ollut kuusi vuotias, kun mut on viimeksi kanyloitu, joten en muistanut miltä toimenpide tuntuu. Hyvä niin, en siis pelännyt tilannetta valmiiksi. Ainakaan kauheasti.

Kun pääsimme luokkaan, edellisen ryhmän oppilaat jakoivat ristiriitaisia kokemuksiaan. Toiset sanoivat kaiken menneen hyvin, toiset valittivat kovaa kipua. Päätin kuitenkin olla jännittämättä ja lupauduimmekin kaverini kanssa ensimmäisiksi yrittäjiksi. Kaverini, joka on ennenkin on kanyloinut, kanyloi mut ensin. Tunne oli, vähintäänkin epämiellyttävä, mutta tuskastumisen sijaan päätin keskittyä kuvaamiseen, joten homma onnistui hyvin. Jo ensimmäisellä kerralla kaverini sai kanyylin suoneen, mandriinin kanyylin päähän ja teipit paikalleen.
Verikokeesta tuttu ilmiö esiintyi jälleen, kädestäni vuoti aika paljon verta joten onnistuin siis tahtomattani tuhrimaan yhden asentotyynyn tyynyliinan vereen. Vähin äänin livautimme lakanan pyykkiin ja kaverini asettui sängylle odottamaan vuoroaan.

Lähihoitajakoulussa epäonnistuneita kanylointeja kokenut kaverini pelkäsi kanylointia kuollakseen, mutta suostui kuitenkin koekaniinikseni. Opettajan saavuttua paikalle, aloin valmistelemaan toimenpidettä asettamalla staassin paikalleen. Samassa suoni, johon olin suunnitellut neulan ujuttaa, katosi näkyvistä. Yhdessä opettajan kanssa houkuttelimme suonta esiin silittelemällä ja taputtelemalla kättä. Suoni suostuikin näyttäytymään, mutta siinä vaiheessa, kun kanyyli oli valmiina pistettäväksi, suoni katosi jälleen. Näin suonen vaimeasti ihon läpi ja päätin koittaa. Kaverini valitti tuskaansa kun työnsin neulan ihon läpi. Kammioon ei tullut verta, joten olin pistänyt ohi. Yritin uudestaan ja tällä kertaa kanyylin kammioon tulvi tummaa, punaista verta. Olin huudahtaa innosta, mutta hillitsin itseni ja tyydyin työntämään kanyylin suoneen. Asetin mandriinin paikoilleen, mutten kaverini pyynnöstä teipannut sitä.

Olimme parini kanssa ainoat, jotka siinä vaiheessa olivat onnistuneet ja koska ilmeni, että kahdella luokkalaisellani oli kerrassaan niin huonot suonet, ettei niihin kanyloiminen onnistunut, tarjouduin auttamaan. Omia suoniani oli kehuttu hyviksi, joten päätin antaa toisen luokkalaiseni kokeilla. Neulan työntyessä ihooni, huuliltani karkasi tahaton parahdus. Neula ei ollut mennyt suoneen ja asiaa tutkittiin neulaa kääntelemällä. Hetken olin niin tuskissani, että ajattelin pyytää ottamaan neulan pois, mutten halunnut pahoittaa luokkalaiseni mieltä ja yritin näyttää rauhalliselta. Neula otettiin kuitenkin pois ja kädestäni pakeni veripisara. Tällä perusteella opettaja päätti, että neula oli ollut suonessa. Äsken kokeneeni tunne siitä, kuinka neula oikeasti oli suonessa oli huomattavasti miellyttämpi kuin tuore pistos kämmenselässäni, joten olin hiljaa mielessäni eri mieltä.

Päivästä muistoksi jäi kaksi reikää ja kipeä käsi. Kaikesta huolimatta, tykkäsin tunneista ja olisin valmis vastakin antamaan käteni harjoituskappaleeksi. Myös kanyloitavani oli tyytyväinen suoritukseeni ja sanoi, ettei ehkä ensi kerralla enää pelkää toimenpidettä niin paljon. Mahdollista on tietysti sekin, että myös hän päätti säästellä kanyloijansa tunteita.
Seuraavaksi kanyloimaan pääsen todennäköisesti keväällä, sisuksien harjoittelussa.

Kuvat: Ensimmäisessä tekokädet ja lopuissa kolmessa oma käteni kanyloitavana.

Kaunis Turku

2008-11-18T23:14:00.016+02:00

Tänään, ainakin illalla, on ollut ihan kamala syysmyrsky, ja kun illalla yhdeksän aikaan lähdin hakemaan syötävää, tossuni olivat läpimärät jo sadan metrin jälkeen ja ihana Marimekon sateenvarjoni lepatti iloisesti väärinpäin. Siitä huolimatta, kymmenen tuhannen lukijan kunniaksi, kävelin urhoollisesti kamerakännykkä kädessäni napsimaan kuvia Turun upeista jouluvalaistuksista. Leikitään, että kuvat ovat tosi hyviä, eivätkä ollenkaan heilahtaneita. "Epäonnistuneen" sijasta suosisin termiä "taiteellinen."

Turun yliopistonkatua koristavat kolme tai neljä telttamaista valotornia ja viereiset talot ovat koristeltu niin ikään valoilla. Stockmannin seinä on satojen tuikkujen peitossa ja baarien ja liikkeiden ikkunoita koristavat valot. Hansan katoksesta roikkuvat vihreät jouluvalot. Kadun varrella olevien puskien ympärille on kiedottu valoja ja kaikenkaikkiaan kotimatkaani valaisevat tuhannet pienet valot.

Seisoin sateessa, jalat nilkkoihin asti märkinä, katse kohti taivasta ja tuijotin lumoavia valoja yläpuolellani. Yritin sulkea pois ohikulkijoiden ihmettelevät katseet, jäätävän tuulen ja piiskaavan sateen. En antanut sinertävien sormieni haitata kun yritin räpsiä onnistunutta kuvaa näystäni.

Hetken siinä seistyäni ja ihmeteltyäni, nälkä ja litimärät jalkani vaativat minua jatkamaan matkaa. Räpsin nopeasti neljä kuvaa ja käännyin kohti lähikebabia. Kävellessäni ajattelin paitsi tunnottomia varpaitani, myös sitä, että en vielä tähän mennessä ole nähnyt Turkua mitenkään erityisen kauniina. Hetken murto-osan, siinä läpimärkänä seistessäni, tunsin jonkinlaista ylpeyttä Turusta.

Uhreja ja auttajia

2008-11-18T15:03:00.004+02:00

Viime viikon torstaina oli ensiavun tilanneharjoitukset. Ryhmämme jaettiin kahteen ryhmään, jotka jaettiin jälleen neljän hengen pikkuryhmiin. Pikkuryhmissä tehtävämme oli suunnitella ja toteuttaa tilanne, jossa oppimiamme ensiaputaitoja voisi kokeilla käytännössä. Omalle ryhmälleni oli sattunut traaginen auto-onnettomuus, jossa oma roolihahmoni oli vähiten hengenhädässä. Olin ollut törmäyksen sattuessa auton takapenkillä, turvavöissä ja kolauksesta olin selvinnyt pelkällä ruhjeella päässä ja nenäverenvuodolla. Olin hysteerinen ja vaadin hyvin kuuluvasti ansaitsemaani hoitoa.

Toisen ryhmän pikkuryhmät tulivat vuoronperää tilanteeseen ja heidän tuli selvittää mitä oli tapahtunut ja auttaa uhreja mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi jokaisesta "uhri-ryhmästä" esitti hätäkeskusta (tarkkailija), johon auttajat soittivat. Tilanteessa oli tasan kahdeksan minuuttia aikaa toimia, jonka jälkeen ambulanssi tuli paikalle ja ensihoitajille tuli antaa raportti tilanteesta.

Tänään oli siis meidän vuoromme toimia auttajina. Tilanteita oli kolme erilaista ja ne sisälsivät mm. anafylaktisen sokin, epilepsiakohtauksen, kaksi elvytystilannetta, avomurtumia, puukotuksen, useita pienempiä ruhjeita ja haavoja, vahvan humalatilan, huumeruiskun, kaksi henkilöautoa ja hysteerisen äidin. Tilanteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia ja toimiminen oli hauskaa, vaikka tarkkailija ja opettaja huohottivatkin kokoajan niskassa. Jokaisen kahdeksan minuutin jälkeen jäi tunne, että voi kun voisi mennä ja tehdä uudestaan- paljon paremmin.

Kun kaikki kolme tilannetta oli suoritettu, kokonnuttiin luokkaan keskustelemaan lähinnä pelastajien suorituksista. Itse sain kuulla, että olin tappanut 6-vuotiaan lapsipotilaani painelemalla häntä liian hiljaa. Opettajat katsoivat tämän tarpeelliseksi takertumisen aiheeksi, vaikka pelastajien joukossa oli mm. ihmisiä, jotka eivät tajunneet kääntää tajuntonta mutta hengittävää kylkiasentoon tai eivät suostuneet lainkaan puhaltamaan potilaan suuhun. Ei myöskään haitannut, että potilailta ei kokeiltu pulssia tai että verenvuotoja ei tyrehdytetty.

Sillä, että itse osasin puhaltaa lapsen suuhun viisi kertaa ja jatkaa sitten 30:2 -tahdilla elvytystä ei ollut väliä, eikä sillä, että painoin potilasta yhdellä kädellä ohjeenmukaisesta kohdasta, mutta se oli kohtalokas virhe, että painoin liian vähän. Rintakehän olisi kuulunut painua 2/3 alaspäin, mun suorituksessani se painuin opettajan mielestä vain puoleen väliin. Onneksi ei ollenkaan ärsyttänyt, kun opettaja koko luokan edessä esitti miten muka olin potilasta painellut ja antoi ymmmärtää, että suunnilleen pikkuisin tökkässyt lapsen rintakehää. Tajuan kyllä, miten tärkeää oikeanlainen painelu on, mutta miten paljon asiallisemmin senkin asian olisi taas saanut ilmaistua.

Toisaalta, moneen muuhunkin suoritukseen takerruttiin kynsin ja hampain ja uskoisin, että joka toinen auttaja lähti tänään kotiin p*skan maku suussaan. Tosi kiva oppimistilanne ja vieläkin kivempi palaute.
"Leikkimieltä ja rakentavaa palautetta.."

Lintsari

2008-11-17T23:46:00.003+02:00

Viime torstaina tein tietoisen valinnan ja päätin lintsata koulusta. Perjantaina olisi ollut puolitoista tuntia anatomiaa, mutta jätin viimeiset tunnin väliin ja painelin hyvällä omalla tunnolla kotiin jo torstaina. Painavasta kassistani en keksinyt muuta Turkuun jätettävää, kuin anatomian kirjan (koe tänä perjantaina), joten koko pitkä viikonloppu kului kaiken muun kuin kouluasioiden parissa. Turkuun palasin vasta äsken, siis maanantaina, koska onnekseni myös tämä päivä oli vapaa.
Nyt pitkän viikonlopun jälkeen, ei ollenkaan hotsittaisi palata kouluun. Huomenna ollaankin koulussa oikein ryminällä; huomenna on nimittäin ensiavun tilanneharjoitukset. Siitä kuitenkin vasta huomenna, nyt äkkiä nukkumaan, että jaksan huomenna virkeänä pelastaa leikisti ihmishenkiä.

Aikuinen nainen ja Levoton Tuhkimo

2008-11-12T15:55:00.005+02:00

Eilisiltana juhlistin koulukaverini synttäreitä ensin syömisen ja juomisen muodossa ja myöhemmin illalla, uskokaa tai älkää, laulamalla karaokea.

Saatuamme vatsat täyteen suunnistimme karaokebaariin, vaikka olinkin vakuuttunut, etten varmasti laula yhtään mitään. Illan edestessä istuin kuitenkin vain parin kappaleen ajan ja muuten lauloin muiden mukana mm. klassikkokappaleissa Ajetaan me tandemilla ja Syksyn sävel, ja hieman epätavallisemmassa karaokekipaleessa kuten Maj Karman Ukkonen. Tiistai-iltana baariin lisäksemme (ja onneksemme) oli eksynyt alle kymmenen muuta.
Olin jo päivällä päättänyt, että jos kappalelistalta löytyy mikä tahansa Kotiteollisuuden kappale, haluan laulaa sen. Etsin kansion läpi pettyneenä, sillä se ei tarjonnut ainuttakaan vaihtoehtoa. Vasta yhden jälkeen yöllä tajusimme baarissa olevan useamman kappaleita sisältävän kansion ja vaihdoimme kappalevaihtoehtomme toisiin. J:n kohdalla kansiossa löytyi kuin löytyikin kappale minulle. Kukaan kavereistani ei pidä Kotiteollisuudesta eikä ainakaan tunne sen kappaleita, joten kukaan ei halunnut kanssani laulamaan. Kahden siiderin ja yhden lonkeron voimalla, hetkellisestä mielijohteesta laitoin nimeni listaan ja ilmoittauduin laulamaan kappaleen.

Tajuttuani mitä tein olin pyörtyä jännityksestä. Kun nimeni kutsuttiin kävelin kuin unessa hakemaan mikrofonin ja ajattelin ilmoittaa, etten laulakaan. Menin kuitenkin "lavalle" seisomaan jännityksestä kuurosokeana. Korvieni humina loppui vasta kun kuulin tutun musiikin. Edessä istuneet hevimiehet, jotka olivat hetkeä aiemmin laulaneet maailmanloppua ennakoivaa hevikappaletta katsoivat kummissaan, kun 160 senttinen tyttö mekossaan lauloikin Kotiteollisuutta. Jännitys katosi ja annoin mennä. Otin armo harppauksen eteenpäin ja lauloin, minkä osasin. Kamalaltahan se kuulosti, mutta hauskaa oli.

Kiitoksena kaikille illasta, tässä se alkuperäinen versio. Jos sanon, Kotiteollisuus.

Sana on vapaa

2008-11-12T15:39:00.004+02:00

Maanantaina kirjoitin luokkahengettäristä, jotka saastuttavat luokkahenkeä. Kommenttilaatikkooni tupsahti jo samana päivänä anonyymi kommentti, jonka mukaan mun tulisi varoa sanojani. Kirjoitin jo oman näkemyksen tekstistä kommentteihin ja toivon saavan mahdollisimman paljon muidenkin lukijoiden mielipiteitä tekstistä. Ylitinkö mielestänne rajan ja menin liian pitkälle? Teinkö jotain väärin, olinko asiaton tai ilkeä? Oliko teksti teistä ihan hyväksyttävä ja kirjoitustyylini kenenkään yksityisyyttä loukkaamaton? Sana on vapaa ja toivon saavani paljon mielipiteitä asiasta.

Luokkahengettäret

2008-11-10T16:56:00.011+02:00

Viime viikon päätti perjantainen taitokoe, jonka suhteen olin itselleni epätavalliseen tapaan onnekas. Opettaja antoi jokaisen valita käsistään väärinpäin olevan lapun, jossa oppilaan tuleva tehtävä olisi. Itse olin kolmanneksi viimeinen lapun valitsija, joten jäljestä olleista papereista oli helppo nähdä läpi. Näin, että kahdessa oli lyhyt kappale tekstiä ja kolmannessa tuttu taulukko.

Valitsin voiton rieumuisana paperin, jolla oli Glasgow'n (juu, Hoitamisen taito oli väärässä, G:llä se kirjoitetaan) taulukko. Tehtäväni oli siis määrittää GCS-taulukkoa käyttäen "potilaani" tajunnantaso. Läpihän tuo meni, vaikka opettaja löysikin huomauttamista, mm. siitä, kuinka tein testin liian nopeasti.

Tekstin loppu poistettu asianomaisten henkilöllisyyden suojaamisesksi, vaikka se mitä ilmeisemmin epätoivoista onkin. 1.12.08

Anna mun jäädä kotiin!

2008-11-09T23:06:00.004+02:00

Viikonloppu hujahtaa ohi huomaamatta, kuten jok'ikinen viikko.
Perjantai menee junassa, ruokakaupassa ja olohuoneen sohvalla. Illalla avokki hakee kepakosta ruokaa koska kumpikaan ei sitten jaksanutkaan laittaa sitä ruokaa. Piihonen taistelee pysyäkseen hereillä katsoakseen ihanaisen Tartu mikkiin:in, mutta nukahtaa jo puolessa välissä. Avokki raahaa Piihosen hammaspesulle ja sänkyyn yhdentoista aikaan.

Lauantaina Piihonen herää yksin, koska avokki on yleensä lauantaisin töissä. Koko päivä menee odotteluun ja päivän kohokohta on päästä illalla Prismaan. Yhdeksän aikaan illalla Piihonen ruskistaa jauhelihaa ja puoli tuntia myöhemmin pariskunta parkkeeraa sohvalle BB:n ja spagetti Bolognesen ääreen.

Joka sunnuntaisen tradition mukaan Piihonen raahaa koko kymmen-jalkaisen laumansa parin kilometrin päähän Äiti- ja Isä-Piihoselle syömään. Loppupäivä istutaan sohvannurkassa ja katsellaan viiden koiran tohloilua. Illan päättää, noloa kyllä, Nelosen 18.30 alkava ohjelma, jonka nimeäminen ylittäisi Piihosen häpeäkynnyksen reilusti. Kahdeksan aikaan nelihenkinen ryhmä suuntaa jalkansa ja tassunsa kohti kotia. Tuntia myöhemmin lähtee juna Turkuun, johon avokki saattaa onnettoman Piihosen. Joka ikinen sunnuntai avokin sydän murtuu hieman enemmän kun Piihonen parahtaa anovasti; Anna mun jäädä kotiin!

Matkija

2008-11-06T20:51:00.003+02:00

HH innoitti mut apinoimaan uuden kivan gadgetin blogiini. Tunnusta siis paheesi ja listaudu lukijakseni. Härvelin löydät blogin oikeasta reunasta alaspäin selaamalla.

Taitokoe

2008-11-06T19:19:00.005+02:00

Huomenna koittaa syksyn ensimmäinen taitokoe. Aiheita kokeessa on vähän, sillä siihen kuuluu vain neljä kokonaisuutta; kuolema, eristys, tajuttomuus ja kipu. Epävirallisesti opettaja kylläkin vinkkasi, ettei vainajan laittoa tule kokeeseen.

Eristykseen kuuluvat erilaiset eristysmuodot ja niiden järjestäminen. Eristysmuotoja ovat verivarotoimet, ilmaeristys, kosketuseristys ja pisaraeristys.

Tajuttomuus käsittää tajunnan tason ja sen tarkkailun, huomioinni ja kirjaamisen. Tason seuranta tapahtunee todennäköisesti Glascow´n kooma-asteikon avulla. Ihanainen hoitamisen taito kirjoittaa hepun nimen c:llä ja Wikipedia tuntee hänet GlasGow´na. Ota siitä nyt sitten selvää. Luultavammin kokeessa tulee myös muistaa Babinskin refleksin testaaminen.

Kivusta kärsivän potilaan hoidossa meidän tulee hallita kivun tunnistaminen ja kirjaaminenja vaikeimpana perfuusori, eli kipupumppu. Hankala vehje, varsinkin kun on käyttänyt sitä kerran. Olen aikalailla varma, kuten ilmeisen moni muukin luokkalaiseni, että mikäli osakseni perfuusori osakseni lankeaa, tulen menemään kokeesta uusintaan. Onneksi koe ilmeisesti kuitenkin tehdään pareittain. Peukkuja saa silti pitää.

Parenteraalinen nestehoito

2008-11-03T22:03:00.009+02:00

Viikon aloittivat labratunnit tiukalla asialla, iv nestehoidolla. Pääsimme siis pitkästä aikaa leikkimään letkuilla, neuloilla ja lagenuloilla. Opettajan höpöttäessä, Piihonen räpsi innoissaan kännykällään kuvia armaiden lukijoidensa iloksi. Illalla Piihonen taisteli vähemmän innoissaan Bluetooth yhteyden kanssa ja toivoo, että joku edes arvostaa vaivannäköä. Klikkaa isommaksi!

Kuvassa siis letku, lääkemuutoslappu ja kolmitiehana. Taustalla käsialanäyte.

Tässä kuvassa desinfiointiaine, viiltävä jäte -astia ja pullo glukoosia. Viiltävä jäte -toosa on totta kai naapurin, sillä niin Piihonen kuin hänen parinsakin unohti ottaa oman.

Viimeisessä kuvassa samaiset välineet ja taustalla tunnusmerkkejä Piihosen bongaajille.

Harjoittelu pähkinänkuoressa

2008-10-28T20:08:00.005+02:00

Maanantaina palasin kouluun, vaikkakin myöhässä (niin se talviaika alko). Palatkaamme kuitenkin vielä hetkeksi edelliseen neljään viikkoon.

Harjoittelu käsitti siis 160 tuntia, joista 150 tapahtui osastolla. Loput 10 tuntia oli varattu kirjallisen työn väsäämiseen. Yhteensä 20 päivän mittaisesta harjoittelusta saamme siis 6 opintopistettä. Itselleni osasto oli nimennyt kaksi ohjaajaa, joista toisen kanssa työskentelin yhteensä kolmen päivän ajan. Työvuorot suunnittelin itse ja teinkin tapani mukaan mahdollisimman paljon aamuvuoroja (7.30-15.00) ja pakottauduin vain kahteen iltavuoroon. Tässä siis palautettani mukaileva sepostus kaikesta, mitä tein/mitä ohjaajani piti mainitsemisen arvoisena.

Perushoito
Harjoittelun aikana työskentelin hyvin itsenäisesti, suoriuduin perushoidosta yksin ja vain harvoin jouduin pyytämään apua. Suihkuttamaan sata asteiseen kylpyhuoneeseen jouduin monta kertaa, jota luonnollisesti seurasi vuoteen petaus.

Lääkehoito
Lääkehoitoa pääsin myös toteuttamaan, jaoin lääkkeet osastolle vuorokaudeksi kolmasti, kerran virheettä. Totta kai jaoin lääkkeet myös tarjottimelta oikealle potilaalle. Mittasin paljon verensokereita ja verenpaineita ja osallistuin myös lääkärikierrolle.

Ravitsemus
Ravitsemusta toteutin pääasiassa syöttämisen muodossa ja ohjauksessa toteutin myös gastrostooma-potilaan ravitsemisen PEG-letkun kautta useasti. Kerran laskin myös potilaan painoindeksin.

Ergonomia
Ergonomian perusasiat olivat hallussa, vaikka joskus keskityin potilaaseen liikaa ja oma työasento jäi toisarvoiseksi.

Apuvälineet
Harjoittelussa käytin myös paljon apuvälineitä, kuten Sarita-nostolaite, liinanosturi ja slaidi.

Raportointi ja kirjaus
Raportoimaan opin myös sähköisesti ja kirjasin Pegasokseen päivittäin. Aluksi koneella tarvitsin apua, mutta loppu harjoittelussa osasin kirjata itsenäisesti. Raportoimaan pääsin niin koko osastolle kuin omalle ryhmällenikin.

Palaute
-Selvästi motivoitunut sairaanhoitajan työhön ja ammattiin
-Potilaan kohtaaminen lämmintä ja välittävää, luontaista ja aitoa
-Omaisen kohtaaminen asiallista ja rauhoittavaa
-Sai työyhteisössä positiivista palautetta omatoimisuudesta, työtoverin kohtaamisessa ja työtehtävien hoitamisessa
-Työskentely suunnitelmallista, aseptinen työjärjestys toteutuu

"Keskusteltuani muiden kanssasi työskennelleiden kanssa, olemme yksimielisesti tulleet tulokseen, että arvosanasi tältä jaksolta on 5."

Ei tuollaiseen palautteeseen mitään oikein osaa sanoa. Tein koko jakson paljon töitä ja tunnen ansainneeni numeron. Melkein voisi olla ihan pikkuisen ylpeä itsestään. Ihan pikkiriikkisen vaan, vaikken sitä kenellekkään myönnäkään.

Pääsykokeet, osa 2

2008-10-23T16:59:00.002+03:00

Lupasin tämän sepostuksen kylläkin jo eiliseksi, mutta taistelin eilen niin kauan KELAn muodollisuuksien parissa, ettei voimia riittänyt väkertämään luettavaa tekstiä. Tässä siis pääsykokeiden toinen osa, suulliset kokeet.

Kirjallisissa testeissä meni noin puolille päivin, jonka jälkeen saimme nähdä loppupäivän aikataulun. Kaikkien sinä päivänä pääsykokeissa olevien nimet olivat jaettu aakkosjärjestyksessä ryhmiin. Näissä ryhmissä järjestettäisiin ryhmätilanne. Tässä, noin viiden henkilön ryhmässä tehtiin ensin ns. palikkatesti. Jokaiselle annettin pino metallisia levyjä, joista piti saada aikaan neliöitä, joiden keskellä on risti. Meille ei tietenkään kerrottu miten neliö kasataan, se piti hoksata itse. Tehtävään annettiin viisi minuuttia aikaa.

Vinkki: Älä katso mitä muut tekevät, siinä vain hätääntyy. Ainakin jos ei millään meinaa tajuta miten metallilevyt saa oikeaan asetelmaan, nousee otsalle hikipisara jo kun näkee, että toiset tekevät jo viidettä neliötä. En tiedä, mutta uskoisin testin ideana on se, että psykologi näkee, miten käyttäydymme ennemmin kuin, että aikaan saa mahdollisimman paljon neliöitä. Lopuksi psykologi kuitenkin kysyi montako neliötä kasasimme ja nämä tiedot hän kirjoitti ylös.

Seuraava osuus oli psykologin haastattelu. Haastatteluun mentiin yksi kerrallaan ja siihen oli varattu aikaa n. kymmenen minuuttia. Haastattelussa kysyttiin mm. miksi haluaisin alalle, miksi musta tulisi hyvä sairaanhoitaja, mitkä ovat heikkouksiani ja minkä luulen olevan mulle vaikeaa sairaanhoitajaksi opiskelussa ja myös myöhemmin valmiina sairaanhoitajana. Vaikein kysymys mulle oli se, kun psykologi kysyi, että jos pääsen koulutukseen, lopetanko senkin kesken, kuten tein tradenomiksi opiskellessani.

Vinkki: Psykologi on todennäköisesti hyvin ilmeetön, eikä hän johdattele tai kommentoi asioita lainkaan. Kysymykset esitetään hyvin suoraan, mikä saattaa olla hämmentävää. Yritä olla oma itsesi, vastaa kysymyksiin avoimesti ja rehellisesti. Mieti valmiiksi, mitä vastaat, uskoisin psykologien kysymysten olevan aika samanmoisia kuin esimerkkini. Vaikka tilanne saattaa olla hyvinkin hiostava, yritä pysyä rauhallisena.

Lopuksi on pakko sanoa, että mulla ainakin kokeessa kesti kuuteen illalla, koska sukunimeni sattui olemaan, kuten tavallista, aakkosjärjestyksen hännillä. Suurin osa ajasta meni odotteluun.

Siinä mun kokemukseni. Toivottavasti tästä oli hyötyä edes jollekin. Onnea kaikille syksyn pääsykokeilijoille ja edelleen, kertokaahan omia kokemuksianne, niin hakijat kuin jo hakeneetkin.

Uskollinen Ilvekselle

2008-10-21T21:58:00.007+03:00

Eilen lupailemani teksti pääsykokeiden suullisesta osuudesta joutuu odottamaan huomiseen. Uskokaa tai älkää, TPS-Jokerit peli vei mut ja 4000 muuta Turkuhalliin. Huomenna kynäilen sitten oikein kunnon jatko-osan pääsykokeista. Nyt odotan lasagnea uunista ja meinaan lahota sohvalle siihen asti, kun jaksan itseni sänkyyn ryöjätä.
Huomiseen.

Anteeksi Tampere, anteeksi Ilves.

Lähde

Äänestystuloksia

2008-10-21T16:34:00.004+03:00

Järkkäsin pitkästä aikaa kasaan äänestyksen koskien uutta blogin ulkoasua. Äänestyksen aihe ei ilmeisesti herättänyt suuria tunteita, äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin huono. Viikon äänestykseen vain kahdeksan, siis kahdeksan, ihmistä jaksoi uhrata aikaansa. Kiitos siis kaikille kahdeksalle. Muille tuima katse ja sormenheristys.
Äänestyksen kysymys ja vastausvaihtoehdot kuuluivat siis seuraavasti:

Mitä pidät Tulevan Sairaanhoitajan uudesta asusta?

Hieno, parempi kuin edellinen. ( 1 ääni, 12% kaikista äänistä)

Kivaa vaihtelua. (5 ääntä, 62% äänistä)

Nooh.. vanhaa on jo ikävä. (0 ääntä, 0% kaikista äänistä)

Menettelee. (2 ääntä, 25% äänistä)

Hirvitys, tuskin tekstiä pystyy lukemaan. (0 ääntä, 0% kaikista äänistä)

Nonni, enemmistö pitää pillereitä mukavana vaihteluna. Kaikki eivät ihastuneet, mutta kukaan ei kuitenkaan ole aivan kauhuissaan. Tai sitten kaikki loput lukijoista pitävät uutta ilmettä viimeisen vaihtoehdon arviosena, mutteivat halua pahoittaa mieltäni. Toivottavasti ei kuitenkaan.
Mikäli kiinnostaa, itse olisin antanut ääneni vaintoehdolle nro. 2.

Pääsykokeet, osa 1

2008-10-20T22:22:00.006+03:00

Kommenttilaatikkooni tupsahtaneen kysymyksen innoittamana, päätin kirjailla ihan kokonaisen tekstin kokemuksestani hoitotyön pääsykokeista. Itsehän olen siis hakenut ensimmäisen kerran sairaanhoitajaksi keväällä 2007 ja toisen kerran kätilöksi syksyllä 2007. Kätilöksi en päässyt, mutta ura urkeni kaukana Varsinais-Suomessa tulevana sairaanhoitajana. Pääsykokeet ovat mallia Tampere.
Seuraavassa siis Piihosen vinkit hoitotyöhön havitteleville, samalla kun kaivelen muistini arkistoista, kuinka se oikeastaan tapahtuikaan.

Pääsykokeet alkoivat jo aamusta ja ensimmäisenä valtava toiveikkaiden lauma ohjattiin luentosaliin. Siellä meille kerrottiin, että seuraavat tunnit ovat varattu kirjallisille kokeille. Luvassa oli ainakin luetunymmärtäminen, matematiikan koe, loogisen ajattelun testi ja jonkinmoinen kirjallinen psykologinen testi.

Matematiikan kokeessa kysyttiin hyvin peruslaskuja, yksikönmuutoksia, jako- ja kertolaskuja, kaikki lääketeemalla. Jollen vallan väärin muista, loogista päättelyä vaativat lukujonot olivat erikseen. Kokeessa ei saanut käyttää laskinta ja sen tekoon annettiin tietty aika, muistaakseni puolituntia.

Vinkki: Tee laskut kiireellä! Ne ovat helppoja, joten älä jää tuhlaamaan aikaa turhalla varmistelulla, silloin et ehdi tekemään edes puolia laskuista ja menetät paljon pisteitä!!

Luetunymmärtämisessä eteemme annettiin kaksipuolinen paperi luettavaksi. Saimme noin 20 minuuttia aikaa lukea tekstin ja tehdä paperiin alleviivauksia. Emme saaneet tehdä muistiinpanoja toiselle paperille. Tekstit kerättiin meiltä pois ja välillä saimme tehdä toisia tehtäviä. Vajaan tunnin päästä saimme tyhjän paperin, johon meidän tuli tehdä referaatti lukemastamme tekstistä.

Vinkki: Tee alleviivauksia ja yritä muistaa tekstin pääasiat. Muistele syy-seuraus -suhteita, tekstin ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja niihin. Kirjoita asiat mieluummin kappaleihin, älä ranskalaisiin viivoihin. Tässäkin on kiire, joten älä tuhlaa aikaasi lausemuotojen miettimiseen.

Kirjallisen psykologisen testin tarkoitus on mulle edelleen täysin hämärän peitossa. Testi oli moni sivuinen ja siinä meidän tuli valita olisimmeko mieluummin esim. kokki vai artenomi. Jos et tiennyt mikä artenomi on, arvaa. Näitä kysymyksiä oli varmaankin viisikymmentä. Samoin testissä kysyttiin myös kummallisia, kompamaisia, psykologisia kysymyksiä, kuten - on kissalle sama kuin luu koiralle. Viivan kohdalle piti valita yksi neljästä vaihtoehdosta, joita olivat esim. a) vesi b) maito c) kala d) hattara.

Vinkki: Älä turhaan vaivaa päätäsi miettimällä, mitä tähän kannattaa vastata. Mä en ainakaan tiedä.

Jatkan huomenna kertomalla suullisista kokeista, muuten tulee niin maratoniteksti, ettei kukaan jaksa loppuun asti lukea. Sillä välin, sana on vapaa kommenttilaatikoissani! Kertokaahan hakijat pääsykoetunnelmistanne.

Väliarviointi

2008-10-14T16:42:00.002+03:00

Eilen tullessani aamuvuoroon ja tavatessani ohjaajani, puhuimme myös tästä päivästä. kuin sivulauseessa ohjaajani mainitsi opettajan tulosta. Kesti hetken ennen kuin tajusin, mistä on kyse. En tiedä näkyikö se ilmeestäni, mutta yritin edes vaikuttaa siltä, että tieto ei olisi mikään uutinen. Huomenna, siis tänään, olisi väliarviointi.

Vietin varsin leppoisan ensimmäisen työvuoron toisen ohjaajani kanssa. Päivän aikana uutta oli ainakin se, kun sain laittaa eräälle potilaalle ruoan tippumaan PEG-letkun kautta. Toimenpide osoittautui odotettua vaikeammaksi, kun letkun suuosaa ei saatukaan liitettyä suoleen menevään letkuun. Huuhdottuani letkun ja loppujen lopuksi myös vaihdettuani sen, en edelleen saanut letkuja yhdistettyä. Ohjaajani kokeili myös, mutta ei onnistunut. Päätimme teipata letkun kiinni ja toivoa parasta. Huomenna saanemme kuulla, toimiko viritys.

Kahdelta iltapäivällä opettajamme saapui juuri sopivasti raportin päätteeksi. En siihen mennessä ollut jännittänyt arviointia, mutta kun näin opettajan, mahani heitti voltin. Väliarvioinnissa olivat mukana minun ja ohjaajani lisäksi toinen sairaanhoitajaopiskelija ja hänen ohjaajansa. Tunnin session aloitti toisen opiskelijan arviointi, jota seurasi omani. Sanoin, että mun mielestäni harjoittelu on mennyt hyvin, olen saanut paljon rutiinia perushoitoon, oppinut paljon lääkehoitoa ja alkanut nähdä potilaan kokonaisuutena. Ohjaajalleni oli toinen ohjaaja tehnyt lapun, jossa oli hänen mielipiteensä tähän astisesta harjoittelusta.

Arvioinnissa luki seuraavaa:

-Kykenee nyt jo itsenäiseen työskentelyyn.
-Muistihäiriöisen potilaan kohtaaminen rauhallista, sydämellistä ja aitoa.
-Aktiivinen ja aidosti kiinnostunut.
-Hakee itse tietoa.
-Kirjaamisessa huomioi oleelliset asiat hoidon jatkuvuuden kannalta.
-Ymmärtää perushoidon merkityksen.
-Kyselee ja kyseenalaistaa.

Ohjaajani lisäsi tähän listaan, että olen ottanut verenpaineita, verensokereita ja että olen laskenut painoindeksin. Loppuun hän huomautti mulle aseptiikasta. Tänään hän sattui nimitäin parahiksi paikalle kun pyyhin hikeä otsaltani 25 asteisessa vessassa "likaisilla" hanskoilla.

Tästä huolimatta on vaikea olla tyytymätön. Odotin jonkin verran positiivista palautetta, mutta en ihan tälläistä. Erityisesti kohta potilaan kohtaamisesta lämmitti. Tästä on vähintäänkin hyvä jatkaa.