x+2=5

Tänään alkoivat sitten ne paljon mainostamani labratunnit. Marssimme jännittyneinä ja odottavaisina luokkaan, suurin osa verhoutuneena kokovalkeaan. Opettaja aloitti tunnin ilmoittavalla tyytyväisyytensä siihen, että meillä oli hoitopuvut ja jatkoi samaan hengenvetoon, ettemme tule tarvitsemaan niitä vielä. Hänen tunneillaan käsittelisimme nimittäin vain lääkelaskuja. Kuinka typeräksi tunsinkaan itseni, vaikka en suinkaan ollut ainoa, joka oli innoissaan kiskonut uuden nuttunsa niskaan. Hämmästyksen lailla luokkamme yli tuntui vyöryvän pettymys. Suurin osa tuntui odottaneen (minun laillani), että pääsisimme tekemään jotain käytännössä, edes vaikka petaamaan sänkyjä. Sen sijaan tyydyimme tuijottelemaan lääkepakkauksien merkintöjä ja miettimään, kuinka paljon missäkin on vaikuttavaa ainetta.

Tänään saimme myös aiemmin tehdyt matematiikan tasotestit takaisin. Valmistauduin jo häpeämään, mutta yllätyksekseni tulos olikin ihan siedettävä. Sain 23 oikein 33:sta. Ei se nyt kamalan hyvin ole, mutta olin henkisesti valmis hakemaan paperin, johon on merkattu punatussilla iso nolla. Hälyttävintä oli mielestäni kuitenkin se, että vaikka pistemääräni ei todellakaan ollut parhaasta päästä, se ei myöskään ollut huonoin. Sain nimittäin aika monta pistettä enemmän kuin eräs lähihoitaja, joka on ollut ja on tälläkin hetkellä töissä sairaalassa. En halua arvostella sen paremmin tämän henkilön ammattitaitoa kuin ammattikoulutuksen tasoakaan, mutta jotenkin pidän moista aika huolestuttavana kun ajattelee, miten perustesti oli kyseessä. Laskut käsittivät muutaman yhtälön ja roomalaisia numeroita, kerto,- jako,-vähennys- ja yhteenlaskuja ja paljon yksikön muutoksia. Seassa oli myös pari prosenttilaskua. Meille on ainakin ensimmäisestä päivästä saakka taottu kupoliin, että lääkelaskut on osattava kunnolla ja oikein, harjoitteluunkaan ei pääse, jos lääkelaskennasta on tullut hylsy (=yksikin virhe kokeessa.) Ehkäpä lähihoitajakoulutuksessa aihe ei ole yhtä kriittinen, mua saa asiasta vapaasti valaista.

Huomiseksi onkin sitten oikein kunnon kotiläksyjä, viime viikolla koin nimittäin sellaisen ihmeen kuin ensimmäisen PBL-menetelmän tutoriaalitunnin. En aio näin pienellä kokemuksella arvostella ko. menetelmää suuntaa enkä toiseen, sen aika on myöhemmin kun osaan asiasta enemmän sanoa. Kuitenkin tehtäväni on kerätä tietoa otsikon "mitä sairaanhoitajaksi opiskelu pitää sisällän?" alle. Oikein harvinaisen tympivää ruveta kalastelemaan tietoa aiheeseen, varsinkin kun luulee jo tietävänsä riittävän hyvin. Vaan ei auta, sinne se vaan on sukellettava, opinto-oppaan ja internetin häkellyttävään maailmaan.

P.S. Kirjoittelu onnistuu nyt paljon paremmin, ihanaisen opiskelijakämppäni ainoa luksus, internet nimittäin toimii nyt!

Verta ja elimiä

Olen vuosia haaveillut meneväni luovuttamaan verta. En ole kuitenkaan mennyt, koska mulle kerrottiin, ettei astmaatikolta oteta verta. Satuin kuitenkin törmäämään Veripalvelun sivuille, josta luin luovuttajan kriteereistä. Ilmeisesti verenluovutus on mahdollinen, jos käyttää hengitettäviä lääkkeitä. Jei! Loistavaa, nyt voin mäkin ojentaa käteni ja rynniä auttamaan. Tehkää tekin samoin!

Luovuttamisesta puheen ollen, allekirjoittakaapa ihmeessä myös elinluovutuskortti, jonka avulla voitte pelastaa ihmishenkiä. Itse olen ikuisesti kiitollinen sille ihmiselle, joka oli tälläisen kirjoittanut ja samana päivänä kun hän menetti omansa, hän lahjoitti elämän, äidilleni. Keväällä 2003 Hyks:in transplantaatio-osastolla päätin, että jos ei muusta, niin edes kiitollisuudesta allekirjoitan mäkin. Ja niin, ala-ikäisenä, tuhersin nimeni keltaiseen korttiin, jota olen tähän päivään saakka kantanut lompakossani. Ehkä joskus kun oma aikani koittaa, saan jatkaa jonkun toisen elämää, antaa jonkun pitää lähimmäisensä. He tarvitsevat elimiäni paljon enemmän, miksi siis veisin ne mukanani hautaan mätänemään?

Hoitopuku

Uutuuttaan hohtava hoitopukuni, johon jo intopinkeänä löin taskuun Sairaanhoitajaliitosta saaneeni kynätaskusysteemin. Enkös näytäkin vakuuttavalta?

Raskasta

Koulunkäyntiä on takana nyt 13 koulupäivää. Vielä en ole kovin suuresti päässyt uupumaan, koululla ei nimittäin turhan paljon ole tarvinnut roikkua. Viime viikolla viidestä päivästä kaksi oli "itsenäistä opiskelua," eli ei varsinaista koulua. Loput päivät, jolloin kontaktitunteja oli, loppuivat viimeistään puolilta päivin ja kokonaisuudessaan taisin kuluttaa koulunpenkkejä kokonaisen 22 tunnin edestä. Iki ihanien TV-shoppien, Voittopottien ja tsättien kyttääminen iltapäivästä toiseen oli paljon raskaampaa kuin koulussa istuminen ja illat odotinkin malttamattomana seuraavaa aamua ja koulupäivää.
Tähän sitä ilmeisesti on amk-maailmassa tultu. Viis oppimistuloksista, kunhan halvalla päästään. En halua kritisoida vain omaa kouluani, se tuntuu olevan joka paikassa sama homma. Tosin, opiskeltuani ammattikorkeassa sen kokonaista puoli vuotta, tiedän kyllä, ettei tahti ihan näin rentona pysy koko aikaa.

On sitä vaan opittukin jotain. Varsinkin anatomiaa on tankattu kiitettävällä tahdilla. Jo ensimmäisen tunnin aikana kävi harvinaisen selväksi, etten muista lukion biologiasta yhtikäs mitään ja katsoin parhaaksi opiskella etukäteen seuraavaa tuntia varten. Olenkin käyttänyt iltapäiviä anatomian parissa ja oppinutkin paljon. Yllätyin iloisesti huomatessani miten mielenkiintoinen aihe anatomia on. Suuria ilonhetkiä syntyy myös latinan kanssa, jota olen yhdeksikön edestä lukiossa lukenut sen yhden ainokaisen kurssin, joka meille aikoinaan tarjottiin. Tunnilla jaoin aina mukavan ahaa-elämyksen vieruskaverini kanssa kun puhe oli lantion luista ja opettaja sanoi lonkkaluun olevan latinaksi os coxae. Palaset yhdistyivät päässäni ja tajusin Tampereen keskussairaalan vieressä olevan tekonivelsairaalan nimen vihdoin; os coxae ->lanne, lonkka->Coxa.

Ensi viikolla alkavat ensimmäiset labratunnit. Heti maanantai aamusta päästään jo tekemään jotain. Veikkaisin, että heti ei ruveta ruiskuilla sohimaan vaan aloitetaan pehmeämmin pesuilla ja muilla. Kivaa silti.
Toivottavasti saan netin käyttööni ensi viikolla niin pääsen raportoimaan tapahtumia tuoreeltaan, eikä tarvitse säästää sanomisiaan aina viikonlopuille.

Turku

Tampereella jokainen uskoo puhuvansa sitä oikeaa, virallista suomea. Me emme puhu murretta, me puhumme tavallisesti. Saapuessani Turkuun pari viikkoa sitten kummallinen pätkäkieli tuli vastaan ensimmäisen tapaamani turkulaisen, taksikuskin, kanssa. Kävi harvinaisen selväksi, että mä puhun murretta, kuljettaja ei meinannut ymmärtää minne olin menossa.
Koulussa turkulaiset ihmettelivät kuorossa "kui mää oon Turkkuseen uskaltanu." Turkulaiset eivät muutenkaan tunnu suhtautuvan kovin leikkimielisesti Tampere-Turku asetelmaan, eräs jopa myönsi ettei uskaltaisi tulla Tampereelle ollenkaan "kun siellä vihataan turkulaisia." Tilannetta ei auttanut, että nauroin kommentille, se ei ollut huumoria. Ikäiseni tyttö katsoi mua haudanvakava ilme kasvoillaan. Vakavoiduin salamana ja koitin sopertaa hämmästyksen lamauttamana, että eihän me, leikkiähän se vaan on.

Ensimmäisen viikon välttelin sanomasta mistä olen. "Tampereelta" aiheutti tukahdetun naurun purskahduksen, yritin sitten miten tahansa tavallisesti sen lausua. Jossain vaiheessa osattiin siirtyä oleelliseen, kumpaa mä kannatan. Tosin turkulaiset puhuu jostain kumman jäkkiksestä tai mistälie, en aluksi tajunnut puheen olevan kiakosta. Korjasin erheen totta kai. Vastauksellani ei ollut merkitystä, sekin huvitti.

Luennoilla pysyn hyvin mukana, mutta jos opettaja innostuu kovasti selittämään jostain, tälläinen turisti putoaa auttamatta kärryiltä. Ei sitä kieltä yksinkertaisesti voi ymmärtää! Jokainen sana pätkittään, tai ainakin puolet jätetään pois. Lyhyet sanat venytetään muodottomiksi ja käytetään kummallisia sanontoja, kuten "kello on kymmentä vajaa." Tämä kaikki yhdistetään välimerkittömäksi ryöpyksi, joka vapautetaan ilmoille kuin happea haukkoen, aivan kuin olisi kiire saada lause äkkiä sanotuksi. Ja se nuotti, se jos joku vasta hauska onkin.

Turun kaupunkikin on kummallinen. Missään ei tunnu olevan niitä kauppoja, mitä meillä on joka kulmalla. Esimerkiksi S-ryhmän kaupat, missä ne on? Samoin mäkkärit, niitäkään ei tahdo löytyä. Hesburger sen sijaan on tungettu joka tavarataloon ja kadunkulmaan. Rollssista ei Turussa olla kuultukaan.

Ihmiset ovat mukavia. Auttavaisia ainakin. Eräskin täti lähti ihan kädestä pitäen näyttämään mulle tulevaa opinahjoani kun eksyin yrittäessäni opetella koulumatkaani. Turkulaiset ovat huumorintajuisia ja rennon oloisia ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan kaikki vastaan avoimesti. Tosin perinteisiä Turku vitsejä ei kannata kertoa, ainakaan koulussa ne eivät ole olleet yleisömenestys, ne tuntuvat huvittavan vain ulkopaikkakuntalaisia. Todellisuudessa näin äkkiseltään Turulla ja Tampereella on paljon samoja piirteitä. Kun sunnuntaisin saapuu junalla Turun asemalle, tulee kotoisa olo, niin kuin Tampereellakin. Katukuvassakin on jotain samaa. Tosin, liikenne on aivan erilainen, Turussa voi ylittää suojatien pelkäämättä jäävänsä auton alle.

Kaiken kaikkiaan viihdyn uudessa kotikaupungissani mainiosti. En ehkä enää edes vaikuta niin nololta turistiltakaan, osaanhan jo ostaa kertalipun bussissa sujuvasti ja jäädä Kauppatorilla pois. Osaan mennä Hansaan Henkka Maukkaan ja tilata kana-aterian Hesessä. Tiedän suunnilleen kummalla puolella jokea milloinkin olen ja tiedän, että Tepsin menestyksestä SM-liigassa ei saa puhua ääneen. Ihan en kuitenkaan turkulaisesta mene, ehksynhän lähes joka kerta Foorumiin, enkä edelleenkään tiedä mikä se karibia on.

Hys!

”Sitoudun noudattamaan salassapitovelvollisuutta sen mukaan kuin siitä on laissa säädetty, mm. laissa potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992), laissa terveydenhuollon ammattihenkilöstä (559/1994) ja laissa viranomaisen toiminnan julkisuudesta (621/1999).

Olen tietoinen, että salassapitovelvollisuus tarkoittaa sitä, etten opiskeluni aikana enkä myöskään sen jälkeen ilmaise salassa pidettäviä tietoja, kuten esimerkiksi potilaan nimi, sairaus sekä potilaan hoitoa tai omaisia koskevat asiat.

Olen tietoinen, että salassapitovelvollisuuden rikkomisesta on rikoslaissa säädetty rangaistus.”

Virallista, juhlallista, vakavaa. Ja historiallista, tätä ei voi olla ikuistamatta. Olen nyt sitten allekirjoituksellani luvannut pitää turpani rullalla ja pysyä hissukseen. Pakollinen muodollisuus, mutta silti jotenkin sellainen, että tekisi mieli kehystää oma kappale ja lyödä seinälle killumaan, muistuttamaan joka päivä siitä hetkestä, kun tajusin, että musta tulee oikeasti sairaanhoitaja.

"Ilmaista"

(Kirjoitettu 16.1.2008)

Hyväksymiskirjeessä kerrotaan opiskelun ammattikorkeakoulussa olevan ilmaista. Niinhän se periaatteessa onkin, ja se on hienoa se. Mutta mites kun useimmilla tunneilla opettajat sanovat, että sen oman oppiaineen kirja on hankittava, ilman ei hengissä selviä. Jos et meinaa hankkia, opettaja katsoo kulmiensa alta ja ilmeestä näkee miten oma arvosana on tämän jälkeen korkeintaan ”hyvä,” koska asenteessa on toivomisen varaa. Labratunneillla vaadittava hoitopukukaan ei ole ilmainen. Itse kävin sellaisen tänään ostamassa. Päädyin kuminauhallisiin housuihin ja kauluksettomaan yläosaan, jossa on ohuet vihreät kirjailut taskuissa. Tämä asu, jota en saa koskaan sairaalassa käyttää, ja jonka läpi alusvaatteet loistavat kuin neonvalot, maksoi mulle 57 euroa. Alennuksineen. Samaisella reissulla kipaisin hakemassa varaamani anatomian kirjan, joka maksoi 46 euroa ja aiemmin koulussa investoin 28 yksikköä samaista valuuttaa lääkelaskennan kirjaan.

Koulussa vaaditaan myös kulunvalvontakortti, joka kantaa kortensa kekoon menojen listassa. Päälle tulee myös lokero, joka tosin oli vapaaehtoinen, mutta mulle välttämätön. Lisäksi saadakseen opiskelija-alennuksen mm. junalla tai bussilla kulkiessa tai vaikkapa koulukirjoja ostellessa, on oltava tietynlainen opiskelijakortti. Tämä läpyskä on halvimmillaan 19 euroa tai 3 ja puolen vuoden ajalle jopa 71 euroa. Omani maksoi armas äitini, kiitos siitä, joten itselleni ei moisesta kuluja syntynyt, mutta marisempa kuitenkin, ihan vaan lämpimikseni.
Turhaa suunsoittoa sinänsä, kun ajattelee, kuinka jossain päin maailmaa lukukausimaksut vievät vanhemmat perikatoon, tai kuinka jossain koulutuksentaso on surkea, tai mahdollisuutta koulunkäyntiin ei ole laisinkaan. Silti se vaan jaksaa kismittää, kun rahat hupenee ja Kela ei jaksa tehdä päätöstään opintotuista. On se niin vaikeaa olla syntynyt kultalusikka suussa.

Viikko 1

(Kirjoitettu 16.1.2008, julkaistu myöhemmin internetin puutteesta johtuen.)

Nyt on hoitotyön opintoja takana tasan yksi viikko. Päivät ovat kuluneet lähinnä opetellessa, miten sitä koulua oikeen käydään ja rappusissa rampaten etsien milloin mitäkin luokkaa, milloin ruokalaa. Edelleen koulurakennus on mulle suuren hämärän peitossa ja kiitettävä osa päivästä kuluu erinäisten karttojen edessä. Onneksi en ole ainoa.

Varsinaisia uusia opiskelijoita on paljon. Sairaanhoitajia yli 70, terveydenhoitajia noin 25 ja sama määrä röntgenhoitajia. Tähän lisäksi sitten vielä ne bioanalyytikot, joiden työnkuvasta en edelleenkään tiedä suunnilleen mitään, samoin kuin en edes tiedä, ketkä meistä keltanokista heitä ovat. Sairaanhoitajat jaettiin kolmeen ryhmään, ja koska opetus tapahtuu kahdessa ryhmässä, oppitunneilla luokkani mukana ovat terveydenhoitajat. Terveydenhoitajat tuntuvatkin olevan ammattiryhmistä kaikkein tunnistettavimpia, aina tietää kuka on tuleva terkkari. Terveydenhoitajat ovat ulkoisesti hillitympiä, rauhallisempia ja aina kummallisella tavalla tyytyväisesti hymyileviä. Terkkarit täyttävät salaattilautasensa täyteen porkkanaraastetta, kuorruttamatta sitä salaatinkastikkeella. He kulkevat yhtenä isona laumana joka paikkaan ja istuvat auditoriumissa eturiviin. Kiinnostavaa olisi tietää, millaisia ominaispiirteitä sairaanhoitajilla on.

Viikon jälkeen yleisvaikutelma luokastani on tosi positiivinen. Verrattuna tradenomi-opiskelijoihin, ero on valtava. Vanhassa koulussani viikon jälkeen olin puhunut alle viiden uuden ihmisen kanssa, saati että olisin tutustunut keneenkään. Täällä luokassa on mukava henki. Uskoisin jutelleeni useimpien kanssa ainakin jotain ja luokalla on jo ihmisiä, joita kutsun ”luokkakavereiksi,” en ”luokkalaisiksi.” Olemme viettäneet aikaa myös koulun ulkopuolella ja ehdimme jo järjestää pienet illanistujaisetkin.
Varsinaista opiskelua on ollut minimaalisen vähän. Tosin, olemme saaneet ensimmäiset oppitunnit jo hoitotyön etiikasta, kasvatustieteistä, anatomiasta ja tietotekniikasta. Meille järjestettiin myös matematiikan tasokoe, jossa jälleen kerran nähtiin, miten säälittävää itsensä huijaamista on kahlata yhdeksän vuotta peruskoulua läpi hokien joka ikisen ongelmatilanteen kohdalla että ” ihan sama, emmä näitä ikinä mihinkään tartte ja laskimet on keksitty.” Ehkä vielä suurempaa itsepetosta on jatkaa lukiossa samalla linjalla.
Niinhän se on, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kohti tuntematonta

Tänään on syntymäpäiväni. Olen käyttänyt sen lähinnä Tampereen kaupoissa, koska totesin viikonloppuna tuijottaessani vaatekaappiani, etten ole ulkoisesti pätevä edustamaan itseäni uudessa koulussani. Käytin sitten osan syntymäpäivälahjaksi saaneista rahoista itseni ehostamiseen. Loput saavat mennä tililleni odottamaan myöhempää käyttöä.

Tämä oli siis viimeinen päiväni kotona ennen kouluun menoa. Nyt alkaa tosissaan jo jännittää. Huomenna hyppään junaan ja lähden kohti toista kotiani kauas kotikaupungistani, ystävistäni, perheestäni. Kauas tutusta lähikaupasta, päivittäisestä ulkoilulenkistä, vakio ruokapaikasta. Toisaalta nyt saan kokeilla siipiäni yksinäni, kokeilla pärjätä oikeasti yksin. Todellisuudessahan lähimmäiset ovat vain puhelun tai hiiren klikkauksen päässä . Olenkin nyt päivittänyt itseni tälle vuosisadalle ja opetellut käyttämään Skypeä. Ensituntuman pohjalta vertaankin sitä rakkaaseen meseen. Aika näyttää kangistunko kaavoihini, vai vaihdanko messengerin todella Skypeen. Joka tapauksessa, yhteydet eivät katkea vaikka välimatka kasvaakin.

Huomiselle on vielä pakattavaa, mun täytyy keksiä mihin tunkaisen muutaman lakanan, vaatteeni, aterimet ja muut tarvittavat. Junan aikataulutkin pitää vielä selvittää.
Toivottavasti jännityksestä huolimatta uni tulee silmään ja saan nukuttua.
Huomenna sitten nähdään, miten kaikki alkaa tästä sujumaan. Pitäkää peukkuja!

Valmiina koetukseen

Tiistaina kävin vanhempieni kanssa katsomassa tulevan puolenvuoden aikasta asumustani. Ihan mukava pieni huone se oli, kyllä siellä luulisi pystyvän tämän aikaa oleilla. Vietiin sinne tavaraa ja sisutettiin se mukavaksi. Niistä muutamasta neliöstä tulee nyt sitten mun toinen koti, mun reviiri. Ihan kuin kotona asuessa se yksi huone käsitti koko maailman. Tosin silloin ovessa ei ollut lukkoa eikä viereisessä huoneessa asunut uppotuntematon.
Itse kaupunkin on täysin käsittämätön mulle. Todennäköisesti menee huhtikuulle, ennenkuin voin lähteä alle kahden kilometrin koulumatkalleni ilman puolen tunnin eksymisvaraa. Ei se matka varmaan oikeasti niin paha ole, mutta mun suuntavaisto...

Torstaina hoitelin asioitani koulua varten. Kävin Kelassa, valokuvassa, Matkahuollossa ja lääkärissä. Kelassa oltiin perinteisen tylyjä, alle kolmekymppinen nainen katsoi kärsivännäköisenä kun kysyin ohjeita opintorahan haku lomakkeeseen. Valokuvasta tuli arvatenkin pöyristyttävän ruma, mutta koska kyseinen viiden minuutin toimitus maksoi 10 euroa, päätin säästää rahani enkä ottanut kuvaa uudestaan, olisihan siitäkin tullut kuitenkin ihan yhtä kamala kuin edeltäjästään. Matkahuollossa nainen oli suunnilleen yhtä ystävällinen kuin Kelassakin, ja totesi tiskin luona typerännäköisenä seistessäni, että mulla on väärä paperi mukana. En siis saanut opiskelija-alennukseen oikeuttavaa korttia.

Lääkäriin kiikutin mukanani paperin, jolla oli listattu kaikki tarvitsemani rokotukset. Vakio lääkäriasemallani ei ollut kaikkia tarvittavia. Lääkärisetä kehotti käymään terveyskeskuksessa kysymässä josko sieltä saisi MPR ja vesirokkorokotusta. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti mulle reseptin vesirokkorokotukseen ja neuvoi kysymään MPR:ää kouluterveydenhuollosta. Tasan 100 euroa köyhempänä, tuntien itseni neulatyynyksi suunnistin lääkäriasemalta apteekkiin. Kysyin farmaseutilta, että tietääkö hän saisiko vesirokkorokotusta terveyskeskuksesta. Nuorehko myyjä katsoi mua huuli pyöreänä ja sopersi jotain, mistä en saanut selvää. Viereisellä kassalla ollut mamma havahtui: "ei saa, tämän minä teidän varmasti. Ei niillä sielä mitään ole." Farmaseutin kanssa katsoimme toisiimme typertyneenä kun mamma pakkasi nitrot laukkuunsa ja paineli baskeri heiluen ulos apteekista. Mähän sitten tyydyin ostamaan sen rokotteen; 70 euroa. Vahviste puolen vuoden päästä samaiset 70 euroa. En tiedä oonko nyt tullut sitten pahemman kerran huijatuksi, mutta ainakin oon nyt suojautunut kaiken maailman tauteja vastaan. Onneksi säästin pennosiani kuitenkin kun sain tämän uuden tietokoneen isältä. Ja uusi puhelinkin on, jossa ei tarvitse puhua kaiuttimeen kuullakseen mitä toinen sanoo. Kyllä nyt kelpaa lähteä opiskelemaan!

Uuttavuotta

Paljon on tapahtunut sitten viime päivityksen. Tauko venyi tahtomattani, kun uudenvuoden aattona armas koiranpentumme halusi lainata tietokonettani ja hyppäsi työpöydälle mun ollessa suihkussa. Toki tapahtui se, mistä isä on mulle vuosi tolkulla varoittanut. Varoitukset olen huoletta sysännyt sivuun ja nauttinut koneella istumisesta niin kuin se on tarkoitettu: Coca-Cola lasin kanssa. Noh, puolivuotias koira ei osaa tälläistä elämystä arvostaa, joten lasi sitten kaatui näppäimistölle.
Tullessani suihkusta noin kymmenen minuuttia myöhemmin, läppäri oli auttamattomasti mennyttä. Sisältä valui pari desiä ruskeaa lempijuomaani ja näyttö pimeni. Imuroinnillakaan ei ollut vaikutusta. Surin hetken ystäväni vierellä ja sanoin hyvästit sille. Kiitin menneestä kahdesta vuodesta ja sanoin etten koskaan unohda sitä. Irroitin piuhat koneesta ja jätin sen elottomana kuivumaan uudenvuoden yli. Surun tunteen vaihdoin salamana v******seen. Viisikiloinen kulki jaloissani korvat luimussa ja kuunteli kiroamistani. Sillä ei ollut mitään käsitystä mitä se oli tehnyt, vaikka selostinkin sille harmistukseni kaikkien tiedostojen häviämisestä ja siitä, kuinka viikon päästä koulussa mulla ei ole tietsikkaa. Koira katsoi takaisin ja sen silmistä näkyi lähinnä keittiön pöydällä odottavan ruokakupin kaipuu, jonka olin aiemmin täyttänyt eilisillä ruoan tähteillä. Turha sitä oli koiraan purkaa turhautumistaan, asialle ei ollut enää mitään tehtävissä. Sympatiaa sain osakseni vanhemmalta koiraltamme, joka pyrki syliin paistattelemaan suosiossa, jota se nyt sai jakamattomana osakseen.

Illalla lähdimme sitten juhlistamaan uuttavuotta kihlattuni sukulaisille. Aikaisemmin oltiin sovittu, että koska yöpaikkamme on 15 kilometrin päässä, toisen meistä on ajettava. Päätös oli varsin helppo, minä saan nauttia alkoholia. Keskustelu meni kutakuinkin seuraavasti:

"Kumpi meistä sitten juo ja kumpi on kuskina?"

"Sulla on ollu viime kuussa kahdet pikkujoulut ja mä oon juonu viimeks kesällä. Mä juon."

Pitkä hiljaisuus, jonka aikana siippani katsoi mua arvioivasti. Tietokoneen menetyksestä johtunut mielentila ei ollut vielä laskenut ja ilmeisesti raivosta punakoiden kasvojen ja korvista nousevan savun johdosta avokki päätteli, että asia oli loppuun käsitelty.
"Okei."

Ilta sujui mukavasti ja varsinainen juhlinta alkoi tämän vuoden puolella lasten mentyä nukkumaan ja ammuttuamme puolisen tuhatta rakettia. Taas tuli huomattua, että kohtuus todellakin kaikessa ja yleisön yleinen mielipide oli, että ensi vuonna naiset menevät ukkojensa mukaan rakettiostoksille, ettei tarvitse taas jäätyä ikuisuuksia pihalla. Illan mittaan pelailtiin, syötiin ja juotiin ja juteltiin. Hauskaa oli ja tämän vuoden aloitin jälleen vähän viisaampana, opin muun muassa, että en tiedä yhtään mitään Disneyn piirretyistä, että rekoissa saa polttaa tupakkaa ja että kun humalassa menee nukkumaan sängyn viereen kannattaa varata vesilasin sijasta kannu.