Kiittämättömyyttä

Muistaakseni olen maininnut pahamaineisesta esseestä, jonka palautus oli tässä pari viikkoa sitten. Hikoilin paperille kaikkiaan yksitoista sivua ihan jostain muusta kuin mistä yleensä tykkään kirjoittaa ja paikoin ajattelin tekstin olevan jopa ihan luettavaa. Olin täysin vakuuttunut pudottaessani valmiin työn opettajan postilaatikkoon, että näen sen nivaskan vielä ja saan sen korjattavaksi ja uudelleen palautettavaksi. Toisin kuitenkin kävi. Saimme tänään nähdä esseemme, joihin opettaja oli korjauksien ja kommenttien lisäksi kirjoittanut arvosanan. En odottanut paljoa, mutta nähdessäni numeron ja sulateltuani sitä hetken olin sittenkin pettynyt. Kolmonen. Blaah, turvallinen, tavallinen kolmonen.
Voisi tietysti ajatella, että nyt olisi paikallaan olla tyytyväinen, ettei essee tullut korjattavaksi, mutta kun ei...

Pettymysten päivää ei helpottanut, että saimme myös vilasta omia HOIT:in kokeitamme. Voin sanoa, että riemu ei ollut ylimmillään kun kuulin, että vitosen pisteraja oli 29. Mun pisteethän olivat, mitäs muutakaan, kuin 28 ½.
Tämä viikko meneekin leppoisasti nenä kirjassa, torstaina on nimittäin lääkehoidon tentti. Aihe on tolkuttoman kiinnostava, mutta toisaalta aika vaikea. Aluekkaan ei ole tähän astisista lyhyin.

Ihan vaan pakoillakseni illan velvollisuuksiani, laitampa taas kyselyn kaikkia riemastuttamaan. Kertokaanhan siis ihmeessä arvon lukijat, onko näennäinen anonymiteettini yhä voimassa, vai tuntevatko/tunnistavatko kaikki mut?

Kaikkea paitsi asiaa

Oon nyt sitten saanut ensimmäisen arvosanani sairaanhoitajaopiskelijana kurssista "hoitotyö päivittäisten toimintojen tukemisessa". Numeroksi napsahti nelonen. Oon oikeen tyytyväinen. Vieläkin tyytyväisempi oon sitten kun voin netistä katsoa Hops:istani (=Henkilökohtainen Opinto Suunnitelma), että 210 opintopisteestä suoritettuna on jo kolme.

Viikonlopun vietin yltäpäältä kurassa mökillä. Tarkoituksena oli auttaa vanhempia maalaamaan keittiön katto ja muuta sellaista, mutta loppujen lopuksi mä en maalannut nimeksikään ja kattelin vierestä kun avokki rehki katon rajassa. Ainakin toinen meistä osallistui. Itse otin hommakseni viiden koiramme ulkoiluttamisen. Yleensähän ne on koko päivän pihalla, makailevat nurmikolla ja haukahtelevat satunnaisille ohi kulkijoille laiskasti. Vanhimmat hurtat eivät ole pihalla vapaaehtoisesti tuskin yhtään. Niimpä nappasin remmin käteeni, täytin taskuni koiran nameilla ja johdin koko revohkan kunnon pellon kautta metsään -lenkille. Se yksi ainoa talutin oli kätevä, koska laiskaakin laiskempi esikoiskoiramme ei suostunut arvoisia tassujaan vapaaehtoisesti kuraisella pellolla sotkemaan. Niimpä neljä hurttaa juoksenteli ympärilläni ja viides laahusti sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena remmi kaulassaan perässä. Sama toistui kolmisen kertaa päivässä. Koko viikonlopun kestäneen kidutukden järkeen veikkaisin koirien heräilevän siinä tiistai-keskiviikkona.

Tänään sain yövieraan. Mökin pihalla heivasimme mäyräkoirat väärän sitikan perään, sen jonka nokka kääntyi kohti Tamperetta, ja painuimme omallamme avokin kanssa Turkuun. Yövieraani viipyy vain yhden yön ja palaa jo huomenna kotiin. Tämän illan aikana olen jo saanut esitellä sekä armaan asuinalueeni että kouluni ja illalla pyörähdimme myös Kauppatorilla. Ikänsä Tampereella asunut miehekkeeni teki nopeasti samat havainnot kuin itse tammikuussa, Hesburger on joka kulmalla, yöelämä on olematonta ja liikenne Tampereeseen verrattuna on uskomattoman huomaavaista. Turisti oli lentää persiilleen, kun suojatiellä auto ei heittänytkään kuralätäkön sisältöä päällemme vaan antoi meidän mennä rauhassa yli.
Huomenna koluamme keskustan tarkemmin. Todennäköisesti Hansakortteli saa tästäkin palkkapäivästä osansa.

Tynkä viikko

Pääsiäinenkin sitten oli ja meni. Lomani venähti tahtomattani keskiviikkoon asti, sain nimittäin heti flunssan kun uskalsin nenäni tuikata ihmisten ilmoille savuiseen baari-ilmaan. Lauantaina säädyttömän pitkästä aikaa maksoin kymmenen euroa kahdesta siideristä Tampereen yöelämässä ja sunnuntaina en herännyt sokerilitkun aiheuttamaan kuvotukseen vaan nousevaan kuumeeseen. Sairastin itselleni tyypillisesti poskiontelontulehduksen ja epätyypillisesti toivuin vasta neljä päivää sairastettuani. Mähän en niin kauaa yleensä kipeänä ole, kolmantena päivänä olen yleensä jo täydessä terässä.

Tänään palasin siis Turkuun. Tampereen rautatie-asemalla törmäsin pariin lukiokaveriin ja tunsin itseni suunnilleen kolmen millin mittaiseksi. Uskomatonta, miten joidenkin ihmisten seura saa mussa aikaan pakene-täältä-heti -reaktion. Onneksi tällä kertaa tunsin syvintä ylpeyttä ainakin yhdestä asiasta; sain kysyttäessä vastata, että musta tulee sairaanhoitaja. Tulevan juristin naamalta näkyi pienen pieni ylemmyyden pilkahdus ja voisin vaikka vannoa hänen laskeneen mielessään kuinka monta tuhatta euroa hän tulee mua enempi tienaamaan tulevaisuudessa. Omahyväisesti ajattelin, että siinähän laskeskelee, mutta mun ei ainakaan tarvitse miettiä, että saanko töitä kun valmistun. Ilmeisesti sen verta olen ihmisenä kasvanut, että enää ei jaksa kiinnostaa mitä joku kaukainen ihminen menneisyydestä ajattelee mun ammatinvalinnastani, koska musta tulee jotain, mitä mä haluan olla. Epäilisin sitä paitsi, että äänestäni kuultaa kauas orastava ammattiylpeys. Eipähän tarvitse kenenkään arvoisan yliopisto-opiskelijan miettiä olenko lähtenyt alalle kun en muuta keksinyt. Pah, välitänpäs sittenkin mitä muut ajattelee. Peruutan sanani kasvusta ihmisenä.

Huomenna palaan opiskelijan arkeeni ryminällä: silloin ilahduttavat aseptiikan ja mikrobiologian tentit. Opiskelu motivaatio on pysynyt huipussaan, edes paikoittainen vihamielisyys nimeltämainitsemattomien opiskelijoiden suunnalta luokkaamme kohtaan ei ole lannistanut, lähinnä päin vastoin. Ehkä vielä jossain vaiheessa saan aikaan sen lupaamani vuodatuksen; Turku amk, äshoot vastaan teehoot.

Lomalomalomaa!

Oikein arvattu, loma on alkanut. Tarkemmin sanottuna eilen. Saan siis juhlistaa pääsiäistä kokonaista viiden vapaapäivän ajan. Mun pääsiäiseeni eivät kylläkään kuulu erityinen hiljaisuus, kärsimys, muistelot, palmun lehdet tai ristinmerkit. Itse juhlistan pääsiäistä kunnon pakanan tapaan: kasvatan rairuohoa, kiikutan narsisseja parvekkeelle, mutustan säädyttömän määrän suklaamunia ja pöllin tuntemattomien ihmisten Facebookeista pääsiäismunia. Perjantaina en meinaa katsoa Passion of the Christia vaan tavalliseen tapaan asettaudun sohvannurkkaan mummoilemaan ilta yhdeksältä kun Tartu mikkiin alkaa.

Kouluasioita en aio ajatellakkaan, en vaikka ensi viikolla onkin aseptiikan ja mikrobiologian tentit.

Miten ikinä aiottekaan pyhänne viettää; hyvää pääsiäistä kaikille!

Nobody Never & We as a Nurses

Tänään alkoivat taas uudet luennot, aiheesta Nursing Science. Jo alkuun olin skeptinen, ja muutaman minuutin sisään olin vakuuttunut, että epäileväisyyteni aiheellisuudesta. Luennothan pidetään englanksi, tosin syy jäi jotakuinkin epämääräiseksi. Ilmeisesti näiden, onneksi vain kuuden tunnin aikana, pyritään terottamaan meille englanninkielen tärkeyttä ja tarjota kertausta.

Kymmenen minuutin jälkeen olin valmis kynsimään silmät päästäni ja nakertamaan ranteeni poikki, ihan vaan että saisin muuta ajateltavaa. Vääriä prepositioita, verbit taivutettu pöyristyttävän väärin, artikkeleita monikoiden edessä, kaksois-negaatioita. Diat, samoin kuin puhe, oli paikoin niin väärin kirjoitettu ja lausuttu, että luentoa oli vaikea ymmärtää. Eihän siinä mitään, kaikki eivät ole hyviä englannissa, enkä halua ketään henkilökohtaisesti arvostella, mutta miksi, oi miksi, tälläinen opettaja laitetaan meille puhumaan englantia, kun hän ei sitä selvästi hallitse??? Uskoisin jokaisen mut tuntevan nyökyttelevän päätään tottuneesti, kun sanon tälläisen olevan pahimman luokan kidutusta mulle. Yleensähän mulla on ihan normaalin mittainen pinna (paitsi ehkä liikenteessä), mutta mä en siedä kuunnella kun joku, jonka pitäisi opettaa jotain, puhuu niin väärin. Mä olisin mielummin katsellut kahden tunnin ajan *kissanpennun potkimista, kun kuunnellut sitä kimiräikköstä. Ensimmäistä kertaa koskaan harkitsin millään englantiin liittyvällä tunnilla linnoittautuvani takapenkkiin napit korvissa kuuntelemaan Kotiteollisuutta.

Iltapäivällä selvisin uroteosta nimeltä taitokoe. Caseni, joista en muuten yrityksistäni huolimatta päässyt eroon edes koulun ja alan vaihdoksella, oli siirtää erittäin huonokuntoinen mamma sängystä toiseen. Tehtävä oli helppo ja olin suunnitellut selvästi miten aion siirron hoitaa. Kuitenkin kun oma vuoroni tuli, astuin luokan eteen ja pääni tyhjeni. Korvat menivät tukkoon ja näkö hämärtyi. Onneksi tämä ei ilmeisesti näkynyt ulospäin ja aloinkin toimiin ihan reippaasti. Muuten mielestäni homma meni ihan hyvin, mutta tajusin itsekin, etten käyttänyt tarpeeksi voimaa vetäessäni potilaan poikkilakanan avulla sängystä toiseen. Riittävästi kuitenkin, ettei luokkakaverini tipahtanut lattialle tai jäänyt ihan reunalle killumaan. Nyt tekisin paljonkin toisin.

Mutta pääasia oli, että pääsinpähän läpi. Lähiaikoina ovat ilmeisesti tiedossa HOIT:in teoriakokeiden arvosanat. Mahdotonta arvioida, mitä sieltä on tulossa. Spekuloin asiaa kun tiedän enemmän. Ellen sitten saa jotain niin aliarvioista arvosanaa, etten sitä kehtaa täällä julkilausua..

*No animals were hurt when writing this text

Tuloksia

Nyt on sitten äänestys päättynyt. Kuuden päivän aikana blogissa vieraili noin 200 eri kävijää, joista ruhtiaalliset 10 henkeä antoivat äänensä. Äänestyksen tulos oli varsin selvä, lukijat haluavat lukea myös musta ja elämästäni, eivät vain koulunkäynnistäni. Kymmenestä äänestäjästä vain yksi oli sitä mieltä, että mun ei pidä ollenkaan kirjoittaa koulun ulkopuolisista asioista, kun taas vastaavasti yksi henkilö halusi lukea musta ja elämästäni paljon enemmän. Loput kahdeksan halusivat "jonkin verran muuta maailman menoa." Sehän sopii, niin olen ajatellutkin, että keskityn siihen kouluun ensisijaisesti, mutta voisin silloin tällöin avautua muistakin asioista. Bra. Kiitos äänestäneille!

Tämä viikko on ollu aika pyöritystä; torstaina hoitotyön kirjallinen koe ja huomenna matikan koe ja TEDI:n esseen palautus. Onneksi kohta on mokomat ohi. Maanantain ensi viikolla tosin aloittaa taitokoe, johon en osaa oikein valmistautua.. Uskon hallitsevani aiheen, potilassiirrot, mutta en tiedä ollenkaan mitä odottaa, kun ei ole ennen moiseen myllyyn joutunut. Ties vaikka menen ihan solmuun enkä osaa nimeäni kertoa.

Mutta ensi viikolla tai jo viikonloppuna palaan sorvin ääreen entistä ahkerampana ja inspiraatiota puhkuen. Sitten saatte tarkemman sepostuksen viime aikojen tapahtumista, saattaapi olla, että repäisen ja valaisen hiukan koulussamme vallitsevaa ilmiötä kahden ilmeisesti täysin eri arvoisen ryhmän välillä. Ehkä joku jo arvaa, kuinkas muutenkaan kuin terkkarit vastaan sairaanhoitajat ja toisin päin. Vastakkain asettelun aika ei ole ohi!

Ressiä, ressiä

Tällä viikolla ei meitä opiskelijoita päästetä helpolla. Kokeet hoitotyöstä ja matematiikasta kuristavat kaulalla, muistuttaen kaikesta, mitä en ole vielä lukenut. Matematiikka se vasta ahdistaakin, eikä syyttä. Jokaisen tunnin jälkeen olen poistunut luokasta pää pyörällä; miten vähän mä muistankaan perusmatematiikasta. Miksei kukaan lukiossa vinkannut derivaattojen ja konsentraatiolaskujen lomassa, että hei, niitä perusjuttuja ei saa unohtaa!? Ei kauheasti lämmitä, että osaa ja ymmärtää laskun periaatteessa, mutta ei osaa laskea sitä, koska edetäkseen täytyisi hallita jotain niin yksinkertaista kuin jakokulma.

Viikko huipentuu perjantaiseen esseen palautukseen. Tehtävänä on siis kirjoittaa 8-10 sivuinen essee, jossa käsitellään ryhmässä toimintaa, oppimista, hoitotyön asiantuntijaksi kasvamista ja hoitotyön arvopohjaa, sekä keskeisiä käsitteitä. Jes. Tehtävähän annettiin toki jo tammikuussa, ja aloitinkin reippaana sen tekemisen. Vaan kappas, niinhän siinä kävi, että kirjoitin kerta rykäyksellä kolme sivua ja annoin hyvin mielin esseen painua unholaan, olinhan sentään aloittanut. Tiedosto on saanut odottaa avaamistaan aina tähän päivään saakka, kun paniikki on päässyt paisumaan kuin pullataikina ja kun pakko on ajanut seinää vasten. Nyt sitä ei voi enää pakoilla, se on toimittava. Pääsen siis sukeltamaan ah niin ihanien standardien maailmaan kirjailemaan tekstiä, joka haukotuttaa jo kirjoittajaansa.

Yet Another Week Ahead

Taas on uusi viikko edessä. Tällä kertaa ei ihan niin helppo, edessä on nimittäin kaksi koetta ja esseen palautus. Tässä vaiheessa aion keskittyä teeskentelemään, että mitään ennallamainitun suuntaistakaan ei ole tapahtumassa.
Viikonloppu sujahti ohi, ja tänään lähtö kohti Varsinais-Suomea ei ollut helppo. Ainainen junalla matkustaminen alkaa jossain vaiheessa nyppiä, puhumattakaan loputtomasta pakkaamisesta. Koulu kyllä maistuu, mutta kyllä sitä vaan kummasti haikailee niitä aikoja, kun sai asua omassa kotona ja suhauttaa pyörällä tai autolla kouluun.

Nyt uppoan kotihoidon kiintoisaan maailmaan ja valmistaudun huomiseen tutoriaalin purkuun. Palaan siis asiaan huomenna enemmin ja paremmin.
Hyvää viikkoa kaikille!

Paljon melua nukeista

Mainitsin jo aikoja sitten, että sovimme ryhmässä opettajan kanssa, että pesemme labrassa nuken, emme toisiamme. Kerroin myös, että toiset joutuvat pesemään ryhmänsä neljä jäsentä. Kun uutinen meidän pesuistamme kantautui toisten ryhmäläisten korviin, ilmassa oli katkeruutta. Ymmärrän sen totta kai, enpä olisi suuresti itsekään ilahtunut uutisesta, jos itsellä on edessä keikistely bikineissä. En siis halua ketään luokkalaistamme mitenkään kalapaliikista moittia, mutta tämän toisen ryhmän opettajan reaktio vetää nenun vähän ruttuun. Meidän koulussamme kuulemma ei, siis ei, pestä nukkea. Tästä syystä oli nuori opettajamme saanut tiukkasanaista palautetta asiasta ja niin joutuivat kaksi ihmistä ryhmästämme eilen harjoittelukappaleiksi. Kumpaakaan ei onneksi asia mitenkään haitannut Ilmeisesti fuskasimme siltikin koulun säännöissä, toinen pestävä (poika) otti vain paidan pois ja toinen (tyttö) antoi pestä vain kasvonsa ja käsivartensa. Odotan innolla huomista ja dramaattista asian jälkipyykkiä, toisella ryhmällä kun pesut olivat tänään.

Tänään alkoivat huippu mielenkiintoiset luennot; LÄHO:sta, eli lääkehoidosta. Hassua vaan, että LÄHO on meillä alkanut jo muistaakseni tammikuussa, ja näillä tunneilla olemme siis laskeneet lääkelaskuja, mutta tunnit eivät ole olleet varsinaista matematiikkaa. Jotenkin tuntuu typerältä, että jos opinnot pitää jakaa näin kahteen osaan, niin mikseivät osaset voi toimia jotenkin käsi kädessä, noin suurin piirtein samaan aikaan, kuten vaikkapa HOIT:issa labrojen ja luentojen osalla. Ehkäpä viisaammillani on asiaan käypä selitys, tyydynkin siis osaani ja nautin luennoista minkä pystyn ja yritän pää sauhuten laskea minkä osaan.

Talvi on muuten saapunut Turkuun todenteolla. Pääsin tänään aikaisin koulusta ja maisemat olivat todella näkemisen arvoisia. Pieni pistely poskissa kertoi asteiden olevan nollan alapuolella ja aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi maassa oli hienoa ja sen virheettömän valkean peiton rikkoivat lukuisat suksien ja pulkkien jäljet. Edes Turun ainainen tuuli ei voinut pilata hienoa kotimatkan tunnelmaa.

Tuulesta puheen ollen, se juttu mikä vedetään päähän kun korvat palelee, älkää vaan tamperelaiset Turussa oleilijat menkö sanomaan sitä pipaksi. Jollette siis halua joutua armottoman naururemahduksen keskelle tai vähintäänkin selittämään ilmiselvää asiaa. Tähän päivään mennessä mulle ei ole selvinnyt sanalle neutraalimpaa synonyymiä. Ei kai kukaan oikeasti käytä sanoja "hattu" tai "lakki"?

Monikulttuurisuuden ankea kokemus

Tänään labratunneilla aiheena olivat pesut. Pesimme kaksi luokkalaistamme, tosin toisen vain puoliksi. Nukke toimi auliisti esimerkkinä intiimipesuissa. Olen ennenkin huomannut, eritoten tietysti tänään, miten kovin vaikea toisen ihmisen koskettaminen voi olla. Itselläni ei toistaiseksi suurempia ongelmia ole ollut, mutta olen ollut sellaistenkin ihmisten parina, jotka eivät hipaisua enempää voi toiseen koskea. Esimerkiksi viime viikolla ollessani "hyvin heikkokuntoinen potilas," eräs ryhmämme tyttö ei kyllä olisi mua saanut sängystä liikkeelle, jollen olisi auttanut. Hän ei kerta kaikkiaan uskaltanut ottaa kunnolla kiinni tai tulla edes riitävän lähelle. Tämä tyttö ei todellakaan ole ainoa. Jännä nähdä, miten heidän ja meidän kaikkien muiden, itseni mukaan lukien, taito koskea kehittyy. Koskea niin, että työ tulee tehtyä hyvin ja tehokkaasti. Koskea niin, että potilas tuntee olevansa turvassa, hyvissä käsissä.

Pesimme tänään myös muutaman luokkalaisen hiukset sängyssä. Se oli hauskaa. Aihe kirvoitti keskustelua erityisesti shamppoista, hoitoaineista, fööneistä ja muusta hiustenhoidosta. Koska pestävämme oli miespuolinen, saimme valaista häntä mm. silikoonin haitoista, samoin kuin ponnarin aiheuttamista vaurioista. Ensi viikolla pääsemme ronkkimaan toistemme purukalustoja, mikä on kyllä sellainen aihe, ettei ehkä innosta niin innokkaaseen sanan vaihtoon kuin tänään. Ainakaan mun puoleltani.

Unohdinpa mainita, että englanti alkoi viime viikolla. Opettaja vaikuttaa mukavalta ja pätevältä, harmillista sen sijaan on, että mitään kieliopin suuntaistakaan emme tunneilla tule tekemään. Tänään puhuimme kulttuurista. Jo tuhanteen kertaan mainitsemassani koulussa opiskelin kansainvälisellä linjalla, joten koko monikulttuurinen ympäristö on mulle jo niin kulahtanut aihe, etten jaksaisi puhua asiasta enää ikinä. Mulle se on pelkkää sana helinää, turhaa kaunistelua. Oman kokemukseni mukaan monet tulevat Suomeen opiskelemaan "kiinnostuneina kulttuuristamme, " mutta todellisuudessa muutaman viikon maassaolon jälkeen paikalliset saavat kuunnella nurinaa milloin ruoasta, milloin säästä. Suomessa ihmiset ovat vääränlaisia ja opetus ei vastaa odotuksia. Monet tulevat tänne katsomaan, mitä täällä tehdään väärin ja aletaan toimimaan omalla tyylillään, edes yrittämättä sopeutua maan tapoihin. Eivät tietenkään kaikki.

Anteeksi kielteinen asenteeni, olen varmasti niin väärässä kuin vain ihminen voi olla, mutta tämä on mun kokemukseni. Älkää ymmärtäkö väärin, mulla ei ole mitään ulkomaalaisia vastaan, mutta tyhjän päiväinen lässynlässyn siitä kuinka ihanaa ja mielenkiintoista on työskennellä monikulttuurisessa yhteisössä, ihmetellen toistemme tapoja muka puolueettomasti, nostaa karvat pystyyn.
Siksi, juuri siksi en hakenut englanninkieliselle sairaanhoitaja-puolelle.

Poll

Eilen kirjoitettuani niin paljon asian vierestä tulin ajatelleeksi armaita lukijoitani. Miten on, haluaisitteko mun kirjoittavan vain ja ainoastaan opiskelusta, vai kiinnostaisiko teitä lukea myös muusta elämästäni?
Antakaahan siis ääniä. Itse voisin kyllä hyvin kirjoittaa asioista koulun ulkopuoleltakin, mutta koska tämä blogi on nimenomaan opiskelublogi, aion keskittyä tiiviisti opintoihini. Mutta sana on siis vapaa.
Nyt sain siis myös oivan tilaisuuden kokeilla bloggerin tätäkin toimintoa. Jei!

(PeeÄs: Äänestys löytyy tekstin oikealta puolelta, arkiston alapuolelta.)

Burn Out at Nineteen

Jo tässä vaiheessa on luokallamme tiettyjä ihmisiä, joiden uumoillaan lopettavan koulun kesken. Osasta supistaan hiljakseltaan, erään, ykkös ehdokkaan, valmistumismahdollisuuksista puhutaan yleisesti. Tämä tietysti on helppoa, henkilö kun tuskin koskaan on koulussa. Alusta alkaen on ollut selvää, että tällä kokoonpanolla ei varmasti olla enää kolmen ja puolen vuoden päästä. Ihmisiä katoaa koulusta vaihtojen, siirtojen ja lopettamisien myötä. Kyse on enemmänkin siitä, kuka ensimmäisenä katoaa. Edellisessä koulussani se taisin olla minä, joka ensimmäisenä otti ja lähti.

Tasan vuosi ja kaksi päivää sitten käynnistin viimeistä kertaa sitikkani ja ajoin pois loskanpeittämältä parkkipaikalta, nimeltämainitsemattoman opinahjon pihasta. Tiesin lähteväni viimeisen kerran, mutta en katsonut taakseni, en hyvästellyt ketään tai mitään. Lähdin vähin äänin, mutta en ollut helpottunut. Pyristeltyäni koulussa puoli vuotta odottaen sisäisen tradenomin heräämistä, kuihtuen sisältä odotusten litistäessä mut alleen, luovutin.

Tämä blogi on ehkä turhan yleinen foorumi sairauskertomukselleni kerronpa vain sairastuneeni vaikeasti tuona aikana. Väsyin väsymistäni, vajosin pimeään rotkoon ja aina kun uskoin osuneeni pohjaan, putosin syvemmälle. Sairaana, burn-outin partaalla yritin kiskoa itseni puolen vuoden ajan kouluun, jota inhosin. Lopulta olin menettänyt kiinnostukseni kaikkeen; harrastuksiini, lähimmäisiini, siihen, ettei enää kiinnostanut. Annoin periksi koulun ja elämän suhteen, koska millään ei ollut mitää tarkoitusta, ei mitään väliä. Sinä samaisena iltana tein jotain, en suinkaan päähänpistosta, joka oli maksaa mulle mun henkeni.

Näin ei kuitenkaan päässyt käymään, sen sijaan sain elämälleni uuden suunnan, uuden mahdollisuuden. Aloitin puhtaalta pöydältä, jätin taakseni ihmisten odotukset ja omat tavoitteeni. Kuuntelin hetken itseäni, mitä mä todella tahdon. Näin lähti alulle urani hoitotyössä.

Vuosi myöhemmin tapahtumista on jo kyllin kauan, että osaan jo hieman tarkastella elämäni pimeintä aikaa. Tuo aika oli varmasti vaikein ajanjakso elämässäni, mutta silti en vaihtaisi sitä pois. Se teki musta ainakin pikkuisen vahvemman. Muutama kirjoitus sitten kirjoitin kutsumuksesta ja kiinnostuksesta. Nyt ymmärrän, miten tärkeää on tuntea intohimoa ja kiinnostusta esimerkiksi tulevaa alaansa kohtaan, sillä niin se vaan iskee, työuupumus nuoreen opiskelijaankin. Olen pohjattoman onnellinen saadessani olla täällä yhä, jatkaa unelmieni tavoittelua ja oman elämäni rakentamista. En voi koskaan kyllin kiittää niitä ihmisiä, jotka nostivat mut silloin pystyyn. Olen heille elämäni velkaa.

Yhdyskunta ihollasi

Viime viikolla tutustuimme näkymättömän todellisuuden puistattavaan maailmaan. Opettaja esitteli meille ylpeänä erilaisia bakteereita ja viruksia, miten ne tarttuvat ja mitä ne aiheuttavat. Maailmani laajeni huimasti, kun torstaina meille puhuttiin biofilmistä. Biofilmi tarkoittaa bakteerien yhdyskuntaa, jossa jokaisella bakteerilla on oma tehtävänsä; toiset hankkivat ruokaa, toiset huolehtivat jätteen poistosta yms. Vavisuttavin informaatio-murunen kaikista oli kuitenkin tieto siitä, että bakteerit kommunikoivat keskenään. Puistattavaa ajattellakin.

Otimme myös näytteet sormiemme bakteerikannasta. Näyte tehtiin agar-agarilla hyytelöitettyyn lampaanvereen. Sormet dipattiin verimaljaan ennen ja jälkeen desinfektion. Näyteet viettivät yönsä 35 asteisessa kaapissa, joista ne seuraavana päivänä otettiin tarkasteluun. Näky oli ihastuttava, punaisen hyytelön pinnalla kasvoi reilun sentin läpi mitaltaan olevia bakteeri pesäkkeitä, valkoisia, ruskeita, keltaisia, vihreitä ja kaikkia siltä väliltä. Valkoiset pisteet (stafylococcus epidermidis), ovat ihmisen normaalia pysyvää bakteeristoa. Esimerkiksi keltaiset sen sijaan, nimeltään stafylococcus aureus, ovat potentiaalisia taudinaiheuttajia.
Itselläni desinfioinnin jälkeiseltä puolelta löytyi 24 pistettä, joka oli kohtalainen tulos. En siis osaakaan desinfioida käsiäni oikein. Luokallamme oli toki myös yksi, jolla pisteitä ei pystytty laskemaan, joten en nyt sentään huonoinkaan ollut...

Kaiken kaikkiaan motivoi kummasti pesemään käsiä useammin ja huolellisemmin tietää, missä ja millaisissa oloissa bakteereja elää. Ikuistin myös oman verimaljani kamerakännykälläni, ihan vaan muistaakseni tuon kauniin näyn. Ehkäpä lisään sen tännekin teidän kaikkien iloksi.