Kuinka kertoisin

Miten sen sinulle sanoisin, kertoisin, ettet enää kotiisi pääse? Kun kuljet käytävillä, etsien tuttuja kasvoja, omia tavaroita, kuinka voisin sinulle sanoa missä olet. Sydämeeni sattuu, kun sanot ettet tiedä missä olet ja tahdot omaan kotiin. Et enää muista mikä vuosi on tai kuinka kauan olet täällä ollut. Et muista miksi sinut tänne tuotiin, etkä muista vaimosi kuolleen. Rauhoitellakseni sinua istun juttelemaan ja kuuntelen kuinka kerrot kuudetta kertaa mitä teit työksesi ja minä nyökkäilen kiinnostuneena, kysyen samat kysymykset kuin eilen. Silitän poskeasi ja lupaan ajaa partasi. "Koska," kysyt ja vastaan, että huomenna, huomenna sitten. "Tuletko sinä sitten taas tänne?" Vastaan myöntävästi ja hymyilet, tunnen tyytyväisen lämpimän tunteen. Uskaltaisiko sitä kiintymykseksi nimittää? En tiedä tunnetko samoin, mutta kun tartut käteeni ja kiität, en voi olla ajattelematta, että ehkä tunne oli molemminpuolinen.

Viereisessä huoneessa makaat sinä eristyksissä muista. Sinun on todettu olevan MRSA positiivinen, mutten ole varma tiedätkö sitä itse. Katsot tarkasti, kuinka vedän vihreän suojakaavun ylleni ja näen silmistäsi kuinka mietit, miksi kukaan ei koske sinuun ilman hanskoja. Itket osin yksinäisyyttäsi, osin amputaatiota odottavaa jalkaasi, enkä tiedä miten sinua lohduttaisin. Työni odottaisivat ulkopuolella, mutta istun sänkysi laidalla, silitän ja juttelen. Sanot, että tahtoisit jo pois, enkä tiedä miten vastaisin. Pala kuristaa kurkussani ja koetan piilottaa kyyneleet poskillani. Istun vain ja kuuntelen, annan sinun itkeä. Silitän päätäsi ja pyydän, ettet kiirehtisi pois. Tahtoisin jatkaa, että olet lempipotilaani ja vierailen luonasi aina mielelläni. Nielaisen kyyneleeni ja sanani jäävät kurkkuun, kuiskaan uudelleen vaikka tiedän, ettet kuule, "älä kiirehdi pois."

Käytäntö ja teoria

Oon nyt viettänyt kolmen päivän vapaita töistä. Keskiviikko aamuna avomies kertoi naureskelleen ja hieman närkästystään peitellen, kuinka hän oli edellisyönä peitellyt mut sänkyyn useita kertoja. Olin mm. etsinyt hädissäni pesurasvaa ja yrittänyt kaukosäätimellä säätää sängyn korkeutta. Aamuyöstä heräsin itse yrittäessäni kiskoa sänkymme olemattomia laitoja ylös.
Viimeyö taisi olla ensimmäinen, kun yhdenkään asukkaan kasvot eivät tulleet uniin.

Tähän mennessä olen siis ollut töissä kokonaisen kolmen vuoron ajan, jotka kaikki ovat toistaiseksi onnekseni olleet aamuvuoroja. Mä nimittäin tykkään mennä töihin aikaisin ja päästä samoin aikaisemmin. Aamuvuorossa harmittaa vain, että vuoro alkaa vasta seitsemältä, kahden viime kesän aikana opin kuuden aamuihin, mikä sopi mulle paremmin kuin hyvin.

Huomenna lauantaina menen jälleen seitsemään, mutta pääsen jo kahdelta. Sunnuntaina suoritankin jonkinlaisen välivuoron, koska menen vasta puoli yhteen.

Työt alkavat sujua hyvin. Tiistaina tuntui jo, että osaan tehdä jotain ilman että varmistan sen joltain toiselta. En edes ihan koko aikaa tuntenut sitä painostavaa tunnetta, että teen jotain pahasti väärin. Vaikka koulussa asennoiduinkin opettelemaan kaiken sillä ehdolla, että käytännössä kaikki on toisin, olen saanut huomata olevani väärässä. Tuntuu typerältä myöntää, mutta joka kerta kun potilasta mennään syöttämään tai mitä tahansa muuta, hänen oloaan, ihoaan, kuntoaan, vireyttään ja kaikkea muuta oikeasti tarkkaillaan. Miksi mä luulin, että sellaiseen ei ole aikaa, tai se unohtuu? Potilashuoneiden siisteys oikeasti tarkastetaan ja potilaiden omatoimisuutta tuetaan. Muistan kristallin kirkkaasti ajatelleeni, kuinka tälläiset ovat vain korulauseita, joilla peitellään potilaista piittaamatonta, kiireistä työnkuvaa. Painehaavojakin odotin näkemäni vähintään jokatoisella ja harhani murenikin jo ensimmäisenä päivänä, kun ohjaava sairaanhoitajani ei muistanut koska viimeksi olisi sellaisen osastolla nähnyt.

Yhtään teoriassa paljon puhuttua siirtoa en ole vielä todistanut, nostoja sen sijaan paljonkin. Vaikka tekniikka onkin siirtäjillä selvästi hallussa, he eivät koskaan puhu siirrosta. Asukkaat nostetaan geriatriseen tuoliin ja heitä nostetaan sängyssä ylös päin käyttäen apuna nostolakanaa.

Kaikenkaikkiaan on loistavaa päästä näkemään ja tekemään oppimaansa käytännössä. "Tylsät" jutut, kuten syöttäminen on paljon mukavampaa kun vastaanottavassa päässä on oikeasti apua tarvitseva vanhus eikä silmiään pyörittelevä parikymppinen luokkakaveri. Silti tekisi mieli päästä seuraamaan kestokatetrin vaihtoa ja liman imemistä..

Ensimmäinen työpäivä

Pää on täynnä ajatuksia, kysymyksiä ja ennen kaikkea hämmennystä. Kahdeksan tunnin poukkoilun jälkeen en tiedä mitä ajatella. Työ ei ollut mitään mitä osasin odottaa, ja toisaalta kaikkea sitä mistä olin kuullut. Viimeiset vapaapäiväni psyykkasin itseäni pahimpaan, varauduin ikäviin työkavereihin kuten potilaisiinkin, samoin kuin tympeään ilmapiiriin. Olin varautunut olemaan osaston juoksutettava ja ajattelin, ettei mun typeriä kysymyksiäni jakseta, saati että niihin vastattaisiin.
Olin valmistautunut vääntämään kesästä positiivisen kokemuksen vaikka hampaat irvessä.

Ensimmäisen työvuoroni jälkeen näyttää, että olen todella varautunut ehkä hieman turhankin kamaliin kolmeen kuukauteen. Työkaverit vaikuttavat loistavilta; he tuntuvat olevan avuliaita, mukavia, rempseitä, suulaita, mukavia, hauskoja. Potilaat (tai asukkaat) näyttävät rauhallisilta ja niiden, joiden kanssa kommunikointi sujuu, tuntuu yhteinen sävel löytyvän. Monet huutelevat reippaasti hoitajaa, vaikka en vielä tuota nimitystä osaakaan totella.

Osasto on viihtyisä; asukkaiden huoneiden seinät peittyvät heidän omista tai heidän läheisteistensä kuvista, pöydillä on kukkasia ja huoneet ovat valoisia. Monella on huoneessaan televisio, joista lähes kaikki ovat uutuuttaan kiiltäviä ja hienoja.

Osastolla ei myöskään tarvitse käyttää perinteistä hoitopukua, ja totesinkin tästä lähin tyytyväni osastolta saamiini, milloin minkin värisiin housuihin ja omaan t-paitaani. Rintaani kiinnitän nimineulani ja vyötärölläni kulkee Sairaanhoitajaliiton jäsentuotekaupasta tilattu essu, johon saan kynät ja muut tarvittavat talteen.

Koko päivän juoksin sairaanhoitajan perässä, joka näytti mulle kaiken kädestä pitäen, vaikka käsidesin esittelyn kohdalla tekikin mieli sanoa, että ehkä mä sen käytön kumminkin hallitsen. Olin kyllä tyytyväinen, että hän näytti miten juuri tässä paikassa mikäkin asia tehdään.
Yhdessä teimme vuodepesuja, vaihdoimme vaippoja, kääntelimme ja siirtelimme potilaita. Ensimmäisen tunnesiteen muodostin erääseen yli sata vuotiaaseen asukkaaseen, jolle sain syöttää sekä aamiaisen että lounaan.

Töihin palaan viikonlopun uusia asioita sulateltuani maanantaina, jälleen aamuvuoroon. Sitten on perehdyttämiset perehdytetty ja mä olen siellä yksi hoitajista. Jännää. Nyt on väsy, mutta en menisi vannomaan, että uni ihan heti tulee silmään tälläisen päivän jälkeen. Onneksi huomenna saan nukkua.