Paluu

Iltapäivällä saavuin neljän kuukauden jälkeen takaisin Turkuun. Tämän lukuvuoden vietän siis viihtyisästi yksiössä, ihan Turun keskustassa. Raahattuamme vajaan 30 neliön asuntooni kahteen henkilöautoon ja yhteen perävaunuun pakatut huonekalut ja tavarat, epäilin hetken, etten enää itse mahtuisi asuntoon. Pienen laittamisen jälkeeen tilaa on kummasti ja paikka näyttää kivalta. Uskoisin, että tuun viihtymään täällä hyvin.

Illalla koulukaverini soitti tarkistaakseen, että mä tuun huomenna kouluun. Vastattuani myöntävästi kaverin äänestä kuulsi huojennus. Olin itsekin vähintäänkin helpottunut kuullessani hänen äänensä. Päiviteltyämme hetken paluutamme satojen kilometrien päähän Turkuun, olin onnellinen ainakin siitä, että nään hyvän ystäväni pitkästä aikaa. Kumpikaan ei ole koko kesänä päässyt tarkistamaan koulun sähköposteja, WinhaWilleä tai muutakaan koulun sisäisiä sivuja, joten pohdimme puoli huvittuneina, mitkä yllätykset meitä huomenna odottaisivat, olisimmeko kenties saaneet Hoit:in suuresta opintokokonaisuudesta hylsyn tai olisiko sinne kouluun pitänyt ilmoittautua jotenkin. Tämä ei kylläkään ole mikään naurun asia, mutta kun kuulin kaverini äänen ja huomasimme olevamme samassa paniikinomaisessa tilassa, siitä tuli jotenkin hassua.

Niin, paniikinomaisessa. Ketkä kaikki ovat lopettaneet kesken, onko luokalle siirtynyt uusia. Oonko unohtanut jotain äärimmäisen tärkeää kotiin tai onko postilaatikko täynnä opettajien lähettämiä uhkailuviestejä.
Kouluun on kiva palata, mutta saisko sitä sellaisen pienen sulattelu-ajan vielä? Jos koulu alkaisi tiistaina, olisin ehkä valmiimpi. Vaikka toisaalta, miten paljon on voinut muuttua muutamassa kuukaudessa?

Jos turkulaiset näette huomenna ennen seitsemää keskustassa puoliunisenä Kauppatoria kohti hoippuvan punapään, se olen sitten minä. Tainno, ei ehkä kannata hiasta mennä nykimään, Turun keskustassa saattaa olla muutama muukin uninen koulun penkille palaaja.

Tiedän mitä teen ensi maanantaina

Piipahdin nimittäin pitkästä aikaa koulun nettisivuilla. Huvikseni katsoin löytyykö "Työjärjestykset" kohdasta mitään, ja kappas, siellähän on seuraavan kuukauden lukkarit!
Syksyn aloittaa EAPO luento, joka täyttääkin lukujärjestystämme seurtaavien viikkojen ajan niin luentojen kuin labrojenkin muodossa. EAPOhan on tietysti ensiapukurssi, jota odotan pelonsekaisin tuntein. Olen toisaalta innoissani, toisaalta jännitän, sillä kurssin opettaja ei ole ensimmäisen puolen vuoden aikana varsinaisesti vakuuttanut opettajan taidoillaan.

Ensiavun lisäksi opiskelemme ilmeisesti ulkomaalaisen luennoitsijan johdolla ravitsemustiedettä. Ilmeisesti ravitsemustieteiden kanssa samaan opintokokonaisuuteen kuuluu myös anatomia, jota tulen paahtamaan syksyllä vielä paljon.
Lukujärjestyksessä keskiviikon kohdalla alkaa jälleen uusi suuri opintokokonaisuus: Hoitotyö terveydentilan muuttuessa. HOIM vastaa 5 opintopistettä, joten työtä tämänkin parissa luultavammin tulee riittämään.

Viimeisenä syksyllä alkaa eettisen toiminnan opintokokonaisuuden toinen osa, eli hoidon filosofia ja etiikka, jonka suoritettuani saan vihdoin myös opintokokonaisuuden ensimmäisen osuuden opintopisteet, eli yhteensä 5 opintopistettä.
Näillä näkymin syksy näyttää lupaavalta, vaikka tulevat anatomian tunnit hieman hiostavatkin. Sääli, että jokin niin mielenkiintoinen jä tärkeä kurssi on niin työläs, että motivaatio laahaa pohjamudissa heti alkuunsa.

Ennen lähtöä

Kun kesälomaa on jäljellä viikko, en tiedä mitä ajatella.
Ei ole kiva lähteä kotoa, jättää perhettä, kavereita, koiria ja kihlattua. Ei ole kiva muuttaa tilavasta kaksioista yksiön ahtauteen ja vaihtaa oma pesukone pesutupaan.
Ei ole kiva mennä nukkumaan yksin iltaisin, eikä ole kiva tehdä ruokaa vain itselleen.
Ei ole kiva paahtaa ilta nenä kirjassa kun telkkarista tulisi jotain tuiki tärkeää.
Ei ole kiva jännittää kokeita ja tuskailla lääkelaskujen kanssa.

Toisaalta on kiva muuttaa uuteen asuntoon, omaan rauhaan.
On kiva nähdä koulukavereita, joiden kanssa juoruta luentosalin viimeisessä rivissä.
On kiva mennä nukkumaan ja nukkua koko yö keskellä sänkyä taistelematta peitosta koirien tahi avokkien kanssa.
On kiva oppia taas ihan järkyttävästi lisää.


Syyskuussa kun aamu kahdeksalta astun koulun ovista sisään ja nään tutut kasvot, jätän todennäköisesti elämäni Tampereella taas hetkeksi ja ryhdyn vakavasti otettavaksi turkulaiseksi (onko niitä?). Viikot kuljen Turun TKL:n busseilla ja perjantaina hurautan Tampereen TKL:llä kotiin. Viikolla katson ihan rauhassa Huippumalli haussa, enkä taistele kaukosäätimestä kenenkään kanssa. Iltapäivisin mulla ei ole kiirettä koulusta kotiin, koska kotona ei ulospääsyä odota yksikään koira.
Viikonloppuisin keskustelen taas kiivaasti katsotaanko televisiosta Selviytyjiä vai käsipallon PM-kilpailuja. Lauantaina teen ruoan kahdelle ja syön sen olohuoneen sohvapöydällä katsellen Frendejä. Sunnuntaina lähden takaisin ja maanantai aamuna herään taas turkulaisena.

Kinuskikakkua

Perjantaina oli viimeinen työpäiväni. Olin jo päättänyt hyvästeleväni kaikki talon asukkaat ennen lähtöäni ja puolta tuntia ennen varsinaisen työaikani päättymistä aloin kiertää taloa. Menin jokaisen sängyn vierelle, kiitin kesästä ja toivotin hyvää vointia ja jatkoa. Niiden, jotka puhuvat ja ymmärtävät puhetta, luokse pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa ja juttelin muutaman lauseen. Kerroin niillekin, joiden silmistä näin, etteivät he edes tunnistaneet mua, että lähden nyt takaisin kouluun. Kiitin heitä kesästä ja toivotin hyvää jatkoa.

Parempi kuntoiset ihmettelevit miksi lähdin. Selitin, että menen takaisin kouluun. Jotkut kysyivät tulenko takaisin ja vastasin etten tiedä, mutta saattaa olla. Yhdessä huoneessa eräs mummo harmitteli lähtöäni ja kun toivotin hänelle hyvää jatkoa, hän vastasi hiljaa "samaa toivon sinulle." Meinasin kääntyä kannoillani ja luvata tulevani takaisin. Sain kuitenkin pideltyä ja vastasin vain "kiitos."

Mennessäni MRSA-potilaan huoneeseen, hänellä oli vieraita. Pyysin anteeksi häiriötä ja kerroin mummolle olevani lähdössä. Kerroin saman kuin muillekin, palaan takaisin kouluun. Potilas mietti hetken ja sanoi, että sepä sääli. Omainen sängyn viereltä jatkoi; harmi tosiaan, sen verran mitä itse olen seurannut, olet ollut oikein hyvä hoitaja." Samalla kun minä menin melkein sanattomaksi, vuoteessa makaavan mummon silmät täyttyivät kyynelistä. Sanoin, että olen kovasti tykännyt hoitaa Hiljaa*. "Hilja on sellainen mukava mummeli", lisäsin hymyillen. Hilja hymyili takaisin: "Tuletko enää tänne?" Vastasin jälleen, etten osannut sanoa. Puristin Hiljan kättä lujempaa ja nieleskelin kyyneleitäni. Vasta huoneesta lähtiessäni tajusin, ettei mulla ollut hanskoja.

Seuraavaksi hyvästelin hoitajat. Jo ensimmäisen kohdalla kyyneleet valuivat poskillani ja yritin kuitata ne sanomalla, että mä oon vähän tälläinen, mä poraan joka asiasta. Hoitaja halasi mua ja toivotti onnea opintoihin. "susta tulee hyvä hoitaja."
Hyvästelin muutkin hoitajat, yhtälailla kyyneleet silmissäni ja sanoin, että jätin yhteystietoni, mikäli tarvitsette sijaista. Minua halattiin vielä monta kertaa ja jotkut jopa itkivät. Eivät tietenkään siinä määrin mitä minä, mutta vähän ja sivistyneesti kumminkin. Ja taas häpesin minkä kyyneleiltäni kerkesin.

Yksi hoitajista kehotti pitämään huolen poikaystävästä ja koirista ja lupasin yrittää.
Eräs sairaanhoitaja taas huikkasi minun ollessa jo ovella, että "voimia opiskeluun, susta tulee vielä joskus hyvä kätilö." Hymyilin oven raosta ja vastasin; "toivotaan. Ottakaa kakkua, sitä on jääkaapissa."

*Nimi muutettu

Haavanhoitoa ja hyviä uutisia

Viime viikolla kun mut oli taas tavalliseen tapaan lykätty petaamaan, tuli eräs vanhainkodin työntekijä hakemaan mua huoneesta. Tämä nainen ei ollut hoitaja ja pyysi minua katsomaan viisitoistakesäisen pyörällä koheltaneen pojan käsivartta. Poika oli kaatunut pyörällään ja tullut sitten vanhaan kesätyöpaikkaansa pyytämään paperia. Kansliassa istunut nainen kiikutti pojan kuitenkin osastolle, josta he etsivät käsiinsä ensimmäisen "hoitajan."

Juuri sillä hetkellä olin saanut riittävän annoksen kahta työkaveriani, joiden kanssa mun piti tehdä töitä ja päätin selvitä tilanteesta yksin. Käsi vuosi jonkin verran, siinä oli aika suuri reikä ja haavassa paljon hiekkaa. Kehotin poikaa pesemään suurimmat hiekat kädestä samalla kun etsin tarvikkeita. Tietenkään mistään kaapista ei löytynyt haavanpuhdistusainetta, vain injektioita ennen käytettävää desinfektioainetta oli tarjolla. Kerroin uhrilleni, että tämä on tarkoitettu ehjälle iholle, joten tämä todennäköisesti kirvelee.
Eihän teini-ikäinen poika voinut siihen muuta kuin miehekkäästi todeta, että ei sellainen pieni kirvely haittaa.

Asetin aineeseen kastetun taitoksen haavalle ja pyyhin, poika parahti tuskissaan. Jatkoin pyyhkimistä varovasti, jolloin potilas sai yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä ynistyä, että polttaa. Puhdistin punaisena kirkuvaa käsivartta enää hetken ja laitoin haavalle löytämäni sopivan kokoisen laastarin. Käsittelyn loppumiseen ilmeisen tyytyväinen poika pyysi vielä pätkän laastaria matkaan. En kuitenkaan onnistunut löytämään kaapista kuin noin puolitoista metrisen laastarirullan, eikä minulla, opiskelija-pololla ole edes saksia taskussa, joten etsin käsiini jotain mitä haavan päälle voisi läntätä. Vaikka teisin, ettei löytöni ehkä ollut ideaali juuri tähän haavanhoitoon, lykkäsin pojan käteen kappaleen Mepilexiä ja neuvoin puhdistamaan haavan vielä kotona. Varsin hyvätapainen ja oikeastaan aika urhea potilaani kiitteli hoitajaansa vuolaasti ja lähti, toivottaen hyvää työpäivän jatkoa.

Kasatessani tarvikkeet tiskiltä, olin, surullista kyllä, ylpeä itsestäni. En ehkä suorittamastani toimenpiteestä, vaan siitä, että onnistuin auttamaan toista ihmistä jotenkin. Siis minä, ihan vain minä. Minä tein itsenäisen päätöksen ja minä lähetin tyytyväisen autettavan matkaan. Minä itse.


Niin ja niitä hyviä uutisia: painajaisistani huolimatta, en joudu syyskuussa sillan alle asumaan, sain nimittäin asunnon! 30 neliötä kohtuu vuokralla. Mikä tärkeintä, ruhtinaalliset 30 neliötä, on kokonaan mun. Ei tarvitse jakaa keittiötä tai vessaa kenenkään kanssa, eikä tarvitse keksiä jutunjuurta umpivieraan kanssa raskaan päivän jälkeen. Voi vaan erakoitua omalle sohvalleen aina kauppareissuun asti.