Muutama viikko sitten kerroin aloittaneeni uuden kirjan, Kaarina Davisin Rankka kutsumus – Sairaanhoitajan päiväkirja.
Luin kirjan ja päällimmäisenä jäi tunne, että siinä meni muutama tunti elämästäni, joita en koskaan saa takaisin. Kirja ei mielestäni ole mitenkään mukaansa tempaava, ei edes hirveän kiinnostava. Kirjoittajan päiväkirjamaiset muistot työpäivistään olivat sinänsä ihan mukavia, mutta kun koko kirjaa värittää suoranainen valituksen tuntu, ei kirjaan voi tarttua innolla.
En voi mitenkään verrata omaa kokemustani kokeneen sairaanhoitajan kokemuksiin, mutta kuitenkin useammassakin kohdassa ajattelin, että jos osastolla asiat ovat todella noin surkeasti, jokaisella osastolla ei varmasti ole.
Kirjaa lukiessa tuli tunne, että sairaanhoitajat ovat yli-ihmisiä, sisar hento valkoisia, Florence Nightingaleja, mutta sairaaloiden hierarkia ja armoton byrokratia eivät kerta kaikkiaan anna hoitajien tehdä kaikkea haluamaansa. Hoitaja-rukat ovat niin kilttejä ja nöyriä, että heitä pompotetaan säälimättä heidän terveytensä kustannuksella. Mikä tietysti on totta, mutta tilanne ei varmasti parane valittamalla. Ehkä asenteeni keltanokkana on eri, mutta minulle ainakin on selvää, että joskus on sanottava ei. Yhteenkään tuplavuoroon en ole jäänyt, ruokataukoni olen pitänyt ja kotiin olen lähtenyt kun vuoro on loppu. Vaikuttaa varmaan itsekkäältä, mutta oman käsitykseni mukaan asiat eivät muutu, niin kauan kun hoitajat suostuvat venymään epäinhimillisyyksiin asti.
Totta varmasti on, että kiireen ansioista jää tekemättä paljon asioita, joita hoitaja tahtoisi tehdä, kuten kuunnella, tukea, pitää kädestä. Uskon kuitenkin naiivisti, että potilaat saavat pääasiallisesti hyvää hoitoa ja olemassa on hoitajia, jotka onnistuvat paitsi hoitamaan potilastaan fyysisesti, myös olemaan läsnä. Tämän olen itse nähnyt, omin silmin. Kaikkea ei voida tehdä, eikä keritä, mutta paljon hyvää saadaan kuitenkin aikaan.
Joskus osastoilla itse työskennellessä tulee tunne, että kiirekiirekiire on mantra, jota hoetaan vanhasta tottumuksesta ja koska muutkin niin tekevät. Ainakaan osastoilla, joilla itse olen työskennellyt, en nähnyt sellaista kiirettä, mistä hoitajat ovat puhuneet. Tilanne ei tietenkään joka paikassa ole näin auvoinen, mutta jälleen uskoisin vaihtamalla paranevan. Varsinkin vanhusten parista töitä löytyy varmasti kohtuullisen helposti sairaanhoitajalle. Päälimmäisenä mieleen jäikin kysymys, miksi Davis otti kantaakseen koko osaston, miksi hän ei ottanut, lähtenyt ja katsonut onko muualla samanlaista. Miksi hänen piti kituuttaa hyvinvointinsa kustannuksella niin kauan, ennen kuin tajusi, että tämä työ ei ole häntä varten? Tuleeko sitä niin sokeaksi vai tuntuuko alan vaihto luovuttamiselta?
Kirja on mielestäni realistinen ja sinänsä on hyvä, että joku ottaa rohkean askeleen ja kirjoittaa kokemuksistaan, mutta minuun kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. Jatkuva valitus tuntuu niin hyödyttömältä ja raskaalta, enkä näe kirjan vaikuttavan tilanteeseen juurikaan. Ehkä jokunen maallikko, jopa joku päättäjistä lukee kirjan ja toteaa, että ikävää on, mutta tapahtuuko koskaan mitään?
Mielestäni muutos lähtee meistä hoitajista, kuten
Tahdon asiakin osoitti. Optimistisesti uskon, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa ja viedä alaa positiiviseen suuntaan. Voiko asia olla niin yksinkertainen, että hoitajat ottavat hyvinvointinsa omiin käsiinsä ja oppivat sanomaan
EI?
Kertokaahan armaat lukijat omia ajatuksianne ja mahdollisia kommentteja ko. kirjasta.
Tekstit
