Pissapurkkeja ja verta

Pitkästä aikaa koulussa tehtiin jotain kivaa. Koulumme valmistuva bioanalyytikko-luokka opetti meitä ottamaan sormenpäästä verinäytteen, josta sai mitata oman GGT:n (mittaa maksaentsyymejä) tai kolestrolin. Itse halusin tutkia kolestrolitasoni, joka onneksi osoittautui ihanteelliseksi.

Aamun luennoilla, meille annettiin myös purkit virtsanäytettä varten. Tartuin omaani, vaikka en ollut varma aikoisiko kukaan muu tutkia labratunneilla omaa virtsaansa. Suurin osa aikoikin ja vain pari ihmistä sai bioanalyytikoilta jonkun toisen näytteen tutkittavaksi. Tunneilla oli hauskaa ja oli vähintäänkin kaivattua vaihtelua saada opetusta joiltakin muilta, kuin työhönsä kyllästyneiltä opettajilta, jotka ovat jo kauan sitten vieraantuneet todellisuudesta. Jokainen meitä opettanut opiskelija oli huomattavasti parempi kuin jotkut vuosia opettaneet opettajamme.
Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että bioanalyytikko on varmaan tosi mielenkiintoinen ammatti ja kiva työ.

Ensi viikolla pääsemme ottamaan toisiltamme EKG:n. Toimenpide edellyttää, että "potilas" on yläosattomissa, joten päivä nimettiin nopeasti Tissitiistaiksi, jona se luokallamme leikkisesti tunnetaan. Osa odottaa tutkimuksia tyynenä, osa, minut mukaan lukien, on jossain innostuksen ja hätäännyksen välimaastossa. Onhan se aika jännää heilua puolialastomana muutaman luokkalaisensa ja yhden tai kahden lääketieteen opiskelijan edessä. Aika näyttää, millaiseksi tiistain suuri koitos loppujen lopuksi osoittautuu.

Ihana JobStep

Vasta pääsin valittamasta, kuinka koulussamme on mahdotonta suorittaa harjoittelunsa lähellä kotikuntaansa ennen viimeistä lukuvuotta ja nyt jo saan perua puheeni, onneksi. Tänään nimittäin kaksituntisella oppitunnillamme JobStepistä, meille kerrottiin jo ensi syksyn harjoittelun olevan mahdollinen muualla suoritettava. Päätin heti kokeilla, millaisia paikkoja nyt keväällä olevaan sisätautijaksoon on tarjolla. En uskonut silmiäni, kun luin, että viereisen kunnan aluesairaalan sisätautien poliklinikalla on yhä tilaa. Kysyin opettajalta, onko minun mahdollista varata paikat itselleni ja niin kuulemma oli. Mun on siis hyvinkin mahdoillista päästä harjoitteluun lyhyen ajomatkan päästä kotoa.

En voi tajuta, miten viikko sitten tämä olisi ollut täysin mahdotonta, ja nyt asiassa ei enää nähdä ongelmaa. Jos vaan olisin tiennyt, olisin suunnannut kengänkärkeni heti tämän harjoittelupaikoista vastaavan tädin puheille, en tuutoropettajani, joka ei suoraan sanoen taida tietää mistään mitään.

Eilen raahautuessani junalla Turkuun, en olisi uskonut, että alle 24 tunnin päästä olisin näin täynnä intoa. Kaikki motivaatio on palannut ja opiskelu tuntuu taas kivalta. Aamuisia tunteja JobStepistä odotin skeptisin mielin, mutta toistaiseksi olen vain onnellinen, että moinen systeemi on olemassa. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta mulla on edes mahdollisuus päästä kotiin, jo huhtikuun alussa.

Niskasta kiinni

Loma oli niin pitkä, eikä koulu ole oikein vieläkään alkanut, että on vaikea saada itseään motivoitua. Tälläkin viikolla koulua on vain kolme päivää, mutta sekin tuntuu ylivoimaiselta. Kotona makaaminen jää niin helposti päälle, ettei enää edes tajua, että nyt pitäisi taas opiskella. Olisikohan sittenkin pitänyt viettää edes osa lomastaan töissä, että osaisi taas arvostaa kouluun paluuta kuten syksyllä pitkän kesän jälkeen. Ehkä ei heti ensimmäisinä päivinä alkaisi laskemaan viikkoja hiihtolomiin ja pääsiäisen pyhiin.

Viikot ovat sitäpaitsi niin vajaita, että hirvittää, että miten kiirettä kohta on. Sisätautien harjoittelu alkaa huhtikuussa, joten lukukauden 20 jäljelle jäävää opintopistettä niputetaan kolmeen kuukauteen. Ajatuskin väsyttää, vaikkei se niin kovalta tahdilta kuulostakaan. Ihan kuin olisi loman tarpeessa jo nyt.

Harjoittelu-jupinaa

Ennen lomalle lähtöämme meille ilmoitettiin kevään tulevat harjoittelupaikat. Siis ilmoitettiin, niitä ei arvottu, ei toivottu, eikä surullisen kuuluisaa JobSteppiä ole vielä edes mainittu. Itselläni kävi ihan hyvä tuuri, opettaja oli valinnut mulle paikan Turun kaupunginsairaalasta. Olin tyytyväinen paikkaani, varsinkin nähdessäni millaisia paikkoja jotkut muut luokkalaisemme olivat saaneet. Ensinnäkin, TYKS:in paikat piti mennä niille, joilla on aikaisempi tutkinto alalta. Luokkalaiseni, jolla on reilusti eniten kokemusta alalta ja aikaisempi tutkimus sai paikan kunnallissairaalasta. Vaikka hän itse oli tyytyväinen paikkaansa, ihmettelin mielessäni mitä varten ainakin viisi ihmistä, joilla ei ole aikaisempaa tutkintoa pääsi yliopistolliseen sairaalaan ja tutkinnon omaava kunnallissairaalaan.

Suurin kohu syntyi erään luokkalaisen saaneesta paikasta, joka kuuleman mukaan on juuri sellainen mummujen kääntely paikka, johon kukaan ei varmaan halua. Luonnollisesti tämä harmitti tyttöä, jolle paikka oli määrätty, eikä kukaan tietenkään halunnut vaihtaa.

Itsehän olin toivonut pääseväni Tampereelle, mutta olin kokolailla varma, että sellaista tuuria mulla ei tulisi käymään. Eikä käynytkään.

Keskiviikkoisilla tutor-opettajan tunneilla puhuttiin vastaavasti tulevan syksyn mielenterveyden harjoittelusta. Viittasin kysyäkseni onko mulla mitään toivoa päästä lähemmäs kotia harjoitteluun, esim. Tampereelle, johon opettaja vastasi yksiselitteisesti; "ei, ei tässä vaiheessa." Ai kun kiva. Jos kerran vain kaksi viimeistä harjoittelua voidaan suorittaa muuaalla kuin Turussa, vaikka ulkomailla, olisiko siitä voinut kertoa jo viime vuonna? Hakiessamme ensimmäiseen ja toiseen harjoitteluun, opettaja kehotti kokeilemaan. Olisi ollut ihan kiva kuulla jo silloin viime keväänä, että on turha edes haaveilla pääsevänsä harjoitteluun lähelle kotia.

Hyviä uutisia seurasivat mahdollisesti vieläkin paremmat uutiset; syksyllä kesäloma loppuisi jo elokuussa syyskuun sijaan, kun harjoittelumme alkaisi jo elokuun alussa. Olin jo ehtinyt suunnitella pitäväni elokuun lomaa. Olimme sopineet avomiehen kanssa, että hän ottaisi loman samaiselle kuulle ja äiti oli puhunut perheen yhteisestä lomamatkasta, juuri elokuussa. Ei se mitään, aina sitä mielummin kouluun menee kuin etelänlomalle.

Koulun ja loman rajamailla

Viime vuonna lähdin koululta ajatuksissani paitsi kaipaamani loma, myös päivä, jolloin palaisin. Koulun piti alkaa 12. päivä tammikuuta, mikä sopi mulle paremmin kuin hyvin. 6. tammikuuta sain kuitenkin soiton koulukaveriltani, joka soitti kysyäkseen, mitä aion tehdä torstain kanssa. "Millä menet Turkuun?" Hämmästyksissäni vastasin, että en millään, eihän meillä ole koulua. Ikävä kyllä, lukujärjestykseen oli ilmestynyt sitten viime katsomiseni puolentoista tunnin edestä kliinistä fysiologiaa. Eihän siinä mitään, olihan sitä jo lomailtu ja aihekin oli kiinnostava, mutta jotenkin 165 kilometrsin matka suuntaansa puolentoista tunnin takia ei houkutelllut. Kaverini oli lähestynyt opettajaa sähköpostilla ja kysynyt olivatko tunnit pakollisia. Opettaja ei tietenkään ollut vastannut, joten sovimme suuntaavamme Turkuun mun kyydilläni. Koululla huomasimme kolmanneksen luokkalaisistamme jääneen kotiin, eikä opettaja tuntunut edes noteeraavan odotettua pienempää osanottoa. Mikäs siinä, olihan se mukava ajella Turkuun kun bensakin on lähestulkoon ilmaista.

Seuraavan kerran koulua oli eilen, 14. päivä. Suurin osa päivästä oli jälleen "itsenäistä opiskelua" ja huomisestakin, siis tästä päivästä, kerrottiin sen verran, että osa tunneista olisi taas itsenäistä opiskelua, joten varsinaisia tunteja oli vain kaksi. Katsoimme kaverini kanssa toisiimme ja sanaakaan sanomatta tiesimme mitä tekisimme.

Neljä tuntia myöhemmin, istuin omalla sohvallani, mussutin Fazerin sinistä, omatunto puhtaana, vaikka kahden tunnin edestä lintsari olinkin.

Ai niin, kliinisen fysiologian opettaja vastasi kaksi päivää varsinaisten tuntien jälkeen, että ei, ei ne tunnit olleet pakollisia.