Muutoksen tiellä

Muutama viikko sitten kerroin aloittaneeni uuden kirjan, Kaarina Davisin Rankka kutsumus – Sairaanhoitajan päiväkirja.

Luin kirjan ja päällimmäisenä jäi tunne, että siinä meni muutama tunti elämästäni, joita en koskaan saa takaisin. Kirja ei mielestäni ole mitenkään mukaansa tempaava, ei edes hirveän kiinnostava. Kirjoittajan päiväkirjamaiset muistot työpäivistään olivat sinänsä ihan mukavia, mutta kun koko kirjaa värittää suoranainen valituksen tuntu, ei kirjaan voi tarttua innolla.

En voi mitenkään verrata omaa kokemustani kokeneen sairaanhoitajan kokemuksiin, mutta kuitenkin useammassakin kohdassa ajattelin, että jos osastolla asiat ovat todella noin surkeasti, jokaisella osastolla ei varmasti ole.

Kirjaa lukiessa tuli tunne, että sairaanhoitajat ovat yli-ihmisiä, sisar hento valkoisia, Florence Nightingaleja, mutta sairaaloiden hierarkia ja armoton byrokratia eivät kerta kaikkiaan anna hoitajien tehdä kaikkea haluamaansa. Hoitaja-rukat ovat niin kilttejä ja nöyriä, että heitä pompotetaan säälimättä heidän terveytensä kustannuksella. Mikä tietysti on totta, mutta tilanne ei varmasti parane valittamalla. Ehkä asenteeni keltanokkana on eri, mutta minulle ainakin on selvää, että joskus on sanottava ei. Yhteenkään tuplavuoroon en ole jäänyt, ruokataukoni olen pitänyt ja kotiin olen lähtenyt kun vuoro on loppu. Vaikuttaa varmaan itsekkäältä, mutta oman käsitykseni mukaan asiat eivät muutu, niin kauan kun hoitajat suostuvat venymään epäinhimillisyyksiin asti.

Totta varmasti on, että kiireen ansioista jää tekemättä paljon asioita, joita hoitaja tahtoisi tehdä, kuten kuunnella, tukea, pitää kädestä. Uskon kuitenkin naiivisti, että potilaat saavat pääasiallisesti hyvää hoitoa ja olemassa on hoitajia, jotka onnistuvat paitsi hoitamaan potilastaan fyysisesti, myös olemaan läsnä. Tämän olen itse nähnyt, omin silmin. Kaikkea ei voida tehdä, eikä keritä, mutta paljon hyvää saadaan kuitenkin aikaan.

Joskus osastoilla itse työskennellessä tulee tunne, että kiirekiirekiire on mantra, jota hoetaan vanhasta tottumuksesta ja koska muutkin niin tekevät. Ainakaan osastoilla, joilla itse olen työskennellyt, en nähnyt sellaista kiirettä, mistä hoitajat ovat puhuneet. Tilanne ei tietenkään joka paikassa ole näin auvoinen, mutta jälleen uskoisin vaihtamalla paranevan. Varsinkin vanhusten parista töitä löytyy varmasti kohtuullisen helposti sairaanhoitajalle. Päälimmäisenä mieleen jäikin kysymys, miksi Davis otti kantaakseen koko osaston, miksi hän ei ottanut, lähtenyt ja katsonut onko muualla samanlaista. Miksi hänen piti kituuttaa hyvinvointinsa kustannuksella niin kauan, ennen kuin tajusi, että tämä työ ei ole häntä varten? Tuleeko sitä niin sokeaksi vai tuntuuko alan vaihto luovuttamiselta?

Kirja on mielestäni realistinen ja sinänsä on hyvä, että joku ottaa rohkean askeleen ja kirjoittaa kokemuksistaan, mutta minuun kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. Jatkuva valitus tuntuu niin hyödyttömältä ja raskaalta, enkä näe kirjan vaikuttavan tilanteeseen juurikaan. Ehkä jokunen maallikko, jopa joku päättäjistä lukee kirjan ja toteaa, että ikävää on, mutta tapahtuuko koskaan mitään?

Mielestäni muutos lähtee meistä hoitajista, kuten Tahdon asiakin osoitti. Optimistisesti uskon, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa ja viedä alaa positiiviseen suuntaan. Voiko asia olla niin yksinkertainen, että hoitajat ottavat hyvinvointinsa omiin käsiinsä ja oppivat sanomaan EI?

Kertokaahan armaat lukijat omia ajatuksianne ja mahdollisia kommentteja ko. kirjasta.

Hyvin luettu

Tänään tulin Turkuun suoraan kokeeseen. Ajatellen, että viime viikolla koulu loppui jo torstaina ja maanantaina ei ollut koulua, lukuaikaa oli yllin kyllin. Suuren pettymyksen tuottanut AIMI (=aikuisen mielenterveys ja päihdetyö) ei innostanut edes kokeeseen lukemaan. Hävetttää myöntää, mutta luennot tulostin maanantai-iltana, joita sitten laiskasti selailin matkalla Turkuun, tänä aamuna. Kokeessa oli ensin kahden tunnin pari tentti, ns. Case-osio, jossa suunnittelimme erään potilaan hoidon. Tätä seurasi kahden tunnin yksilötentti ja lääkelaskut. Ainakin lääkelaskut olivat harvinaisen helpot, toisin kuin itse koe sitten. Tai vaikeahan se oli tällä lukemisella, olen varma, että kaikki ahkerasti opiskelleet pitivät koetta läpihuutojuttuna.

Uskoisin pääseväni läpi, mutta tulokset ovat varmasti työskentelyni mukaiset. Tyhmää, että kurssi oli mielestäni niin epäonnistunut, että ei edes haittaa, vaikka arvosana ei kakkosta parempi olisikaan. Jos nyt edes kakkosen saisi.
Yksittäistä syytä pettymykselle on vaikea sanoa. Uskoisin kuitenkin, että mukaansatempaavat opettajat olisivat voineet pelastaa opintokokonaisuuden. Todennäköisesti vika oli varmasti suurimmaksi osaksi minussa itsessäni. Kun ei napannut niin ei napannut.

Kuva täältä.

Lopun alkua

Eilen päättyi pikakurssi psykiatriaa ja psykofarmakologiaa. Tunteja oli 12, mutta ne ryysittiin läpi kolmen päivän aikana. Luennoitsijanamme oli sama lääkäri kuin sisätaudeissa ja farmakologiassa. Voin varmuudella sanoa, että luennoitsijan on yksi parhaista koko koulun aikana meillä olleista. Ihanaa olla luennoilla, joiden opettaja osaa asiansa, saa oppilaat mukaan ja tunneilla on jopa hauskaa. Onneksi samainen lääkäri luennoi meille myös syksyllä ainakin lastentaudeista. Harmi, että lähestulkoonkaan kaikki opettajat eivät ole läheskään tuota luokkaa.

Lähestyvä huhtikuu hirvittää yhä enemmän. Enää vajaat kaksi viikkoa järjestää kaikki niin, että voin hyvin mielin painua kotiin ja keskittyä sisätauteihin toukokuun loppuun asti. Edessä on sitä paitsi vielä psykiatrian & psykofarmakologian tentti torstaina ja ensi viikolla pitää selvittää myös mielenterveys ja päihdetyön tentti ja kevään viimeisenä varsinaisena koulupäivänä sisätautien tentti. Lukumotivaatio on onneksi ainakin keskiviikon tenttiin vielä hyvä. Alue ei ole mahdottoman isokaan, joten uskoisin selviäväni. Koe on jälleen monivalintakoe, jossa väärissä vastauksista ei mene miinuksia. Motivaatiota lisää myös se, että sain saman opettajan sisätauti-kurssista nelosen.

Kun vaan jaksaisi loppuun asti tehdä hommia ja vieläpä niin, ettei mielellään olisi aivan poikki harjoittelun alkaessa.

Tentin jälkeen

Keskiviikkona selvitin sisätautien ja farmakologian tentin. Tentti koostui oikein/väärin -väittämistä, mutta tällä kertaa ei onneksi vääristä vastauksista vähennetty pisteitä.

Vaikken lukenut kokeeseen mitenkään mahdottoman paljon, tuntuu, että yksi ainoa koe väsytti mut ihan täysin. Keskiviikkoiltaa sävytti tyhjä tunne, että pitäisi tehdä jotain. Lukea jotain. Tänään nukuin neljän tunnin päikkärit silkasta uupumuksesta. Miten voikaan yksi koe vetää ihan piippuun? Onneksi huomenna alkaa viikonloppu.

Meillä on enää kahdeksan päivää koulua. Enää ensi viikko, maanantaista torstaihin ja sitä seuraava viikko, jolloin on enää kolme päivää. En taida olla henkisesti valmis harjoitteluun. Kivahan sinne on mennä, mutta tuntuu oudolta, että en mene kouluun puoleen vuoteen. Jollen ole maininnut, mielenterveyden harjoitteluhan alkaa kesäloman päätteksi elokuun puolessa välissä, joten koulua on vasta lokakuussa.

Luullakseni luvassa on paitsi opettavainen, myös raskas puoli vuotta. Mitenköhän sitä jaksaa?

Sisätaudit ja farmakologia

Keksiviikkona meillä on tentti otsikossakin näkyvästä aiheesta. Luettavaa riittää ja lääkkeitä on triljoona opeteltavana.
Tänään pääsin koulusta jo kymmeneltä, kahden tunnin koulupäivän jälkeen. Kotona levittäydyin sängylle kirjojen, muistiinpanojen ja luentotulosteiden kanssa. Aikaisemmin aamulla olin ostanut koulumme kirjakaupasta erittäin hyödylliseksi osoittautuneen opuksen; Lääkehoidon ABC. Kirjassa kerrotaan asiat riittävän yksinkertaisesti, joten se on hyvä perusteos.


Paahdettuani kahteen asti nukahdin uupuneena ja heräsin vasta viideltä. Jatkoin opiskelemalla sydänlääkkeitä, niiden vaikutusmekanismeja ja haittavaikutuksia. Maanantaipäivänä ei energiaa riittänyt seitsemää pidemmälle, jolloin oli pakko päästä välillä pihalle. Ulkonahan totta kai satoi, mutta painoin onnellisena eteenpäin ajatellen, että eipähän tarvitse kyhjöttää sisällä kirja kädessä.

Kuva täältä.

Elokuva-ilta

Aikuisten mielenterveys- ja päihdetyössä saimme tehtäväksi katsoa elökuvan Kaunis mieli. Tarkoituksenin oli katsoa elokuva viikonloppuna, mutta lähi-Makuunistamme elokuvaa ei löytynyt, joten lykkäsin ongelman tälle viikolle. Tehtävän palautus on huomenna ja tänään iltapäivällä havahduin ajatukseen, etten edelleenkään ole katsonut elokuvaa. Nähtyäni sen aiemmin harkitsin paniikissa luottavani muistiin, mutta tunnollisena opiskelijana päätin kaivaa elokuvan käsiini vielä tänään. Löysin elokuvan Filmtownista ja yhdeltätoista illalla kirjoitin elokuvaan liittyvää kirjallista tehtävää. Kokonaisuudessaan neljän tunnin urakan jälkeen olen valmis ja rätti väsynyt. Nyt tämä kaunis mieli painuu pehkuihin, eikä nouse huomenna ainakaan ennen kahdeksaa.

Hyvä elokuva muuten, suosittelen.

Kesätyöhysteria

Tähän aikaan vuodesta alan viimeistään ahdistua siitä, mitä teen kesällä. Viime vuonna ahdistus oli hieman lievempi, olinhan aloittanut opinnot alalla, jolla on suuri puute työtekijöistä. Uskoin löytäväni kesätöitä helposti. Verraten etsinnät kävivätkin kivuttomammin kuin yleensä, mutta puoli vuotta opiskellut käännytettiin kokemuksen puutteesta johtuen useasti pois. Saatuani paikan vanhainkodissa, olin helpottunut ja tyytyväinen.


Tänä vuonna selvisin tyystin ilman etsintöjä: harjoittelupaikasta, jonne olen huhtikuussa menossa kysyttiin heti töihin. Olin henkisesti valmistautunut vanhainkotiin palaamiseen, joten ilahduin ajatuksesta, että viettäisin kesän sydänosastolla. Onneksi ehdin harjoittelun aikana saamaan kunnon perehdytyksen, joten ei tarvitse mennä töihin ihan ummikkona.

Peruttu

Tänä aamuna raahauduin kouluun kahdeksaan. Tunnin oli määrä alkaa varttia yli kahdeksan, kuten aina. Kaksikymmentä yli kahdeksan luokkalaisemme ilmoitti opettajaa edelleen odottavalle luokallemme, että tunnit on peruttu. Myös iltapäivän mielenterveyden luennot olivat peruttu, joten päivämme päättyy kahta tuntia aiemmin. Ihan hyvä, pääsen aikaisemmalla junalla kotiin, mutta ehkä se hieman ärsytti tulla kouluun liian aikaisin. Opettaja ilmoitti, että tunnit korvataan kirjallisella tehtävällä, jota ei kuitenkaan löydy mistään, mihin sen oli määrä tulla.
Nyt istun ATK-luokassa tyhjän panttina.
Olisi tämän ajan voinut käyttää nukkuenkin.

2. vuosipäivä

Tänään tuli kaksi vuotta viimeisestä päivästäni edellisessä elämässäni. Elämässäni, jota elin muiden odotusten mukaisesti, täysin eksyneenä. Olin ajautunut yhdeksäntoista vuotiaana kauas omista unelmistani, joiden toteuttamisesta olin vielä muutamaa kuukautta aiemmin ollut aivan varma.

Ennen päätymistäni liiketalouden opintoihin, halusin englanninopettajaksi. Koko lukioajan käsitykseni vain vahvistui ja uskoin todella meneväni yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa pikimmiten lukion jälkeen. Kävin jopa valmennuskurssin, joka sittemmin osoittautui varsin kalliiksi ja suorastaan turhanpäiväiseksi kokemukseksi.

Olin aina tasaisen hyvä englanninkielessä, mutta lukiossa kovalla työllä saavutin entistä paremmat taidot ja otin asian vakavissani. Rakastin englantia, eikä ole liioittelua, että luin vapaa-ajallani mieluiten joko englannin kielioppia tai sanakirjaa. Kokeista sain vähintään yhdeksikköjä ja kirjoitin erinomaisia aineita. Opettaja odotti minulta Laudaturia, kuten varmaan kaikki muutkin. Olin nimittäin se henkilö, jota lähestyttiin läksyjen tai esseiden korjausten muodossa, ja minähän autoin mielelläni. Enemmän kuin kukaan muu, minä itse odotin itseltäni täydellistä suoritusta. Kaikessa englantiin liittyvässä. Itkin lukemattomia kertoja kasin kuunteluita ja 9 1/2:n sanakokeita koulussa. Kerran taisin lähteä kesken koulupäivän kotiin suremaan mielestäni huonoa kuuntelukokeen numeroa.

Kaiken jälkeen englanninopettajan ammatti tuntui luonnolliselta jatkeelta. Mitä sitten tapahtui sen muutaman ratkaisevan kuukauden aikana, joka heitti minut kauas unelmastani onnettominpaan aikaan elämässäni ja lopulta opintoihini sairaanhoitajaksi? En vieläkään tiedä. Lukion loppupuolella tapasin nykyisen kihlattuni ja maailmani mullistui. Ehkä heräsin ajattelemasta, että ehkä elämässä on muutakin kuin englanti. Keväällä menin valmennuskurssille, joka oli ensimmäinen englantiin liittyvä asia vuosiin, josta EN nauttinut. Ehkä tajusin, että englannin opettaminen ei välttämättä ole maailman ihaninta työtä.
Pääsykokeisiin mennessä en enää halunnut opettajaksi lainkaan. Ajattelin, että haluan pitää rakkaan harrastuksen, harrastuksena.

Pian ajauduinkin tradenomiksi opiskelemaan, josta varsinainen helvetti sitten alkoikin. Seuraava mysteeri on, miten päädyin sairaanhoitajaksi, ammattiin, johon vannoin, etten ikinä lähtisi? Parannuttuani ja saatuani elämäni järjestykseen tunsin voimakasta viehtymystä sairaalamaailmaan. Jo äitini maatessa sairaalassa ihailin sairaalan ympäristöä ja erityisesti siellä työskentelevien ihmisten tietoja ja taitoja. Ajattelin, että mahtaa olla hienoa tietää niin paljon juuri terveyteen liittyvistä asioista. Huhtikuussa 2007 tutustuin terveydenhuoltoalan eri ammatteihin ja harkitsin lähteväni lähihoitajaksi. Vanhempani suhtautuivat asiaan nihkeästi, enkä itsekään ollut varma, halusinko ammattikouluun valmistuttuani juuri vuotta aiemmin ylioppilaaksi. Seuraavaksi löysin kätilön ammatin, johon ihastuin heti. Äitini innostui myös, joka vahvisti valintaani. Minusta tulisi kätilö.

Ja niin, haettuani kaksi kertaa, pääsin toisella yrittämällä kouluun. Tosin ammattinimike on eri kuin suunnittelin ja koulu tyystin väärällä puolella Suomea, mutta otin paikan innoissani vastaan. Pitkälle viime kevääseen, kun opiskelin ensimmäistä lukukautta, en ollut kamalan innoissani sairaanhoitajan työstä. Taustalla piili ajatus, että haluan yhä vain kätilöksi. Pian asenteeni muuttui, ja erityisesti ensimmäisen alan työkokemuksen aikana tunsin kutsumusta sairaanhoitajaksi.

Nopeassa ajassa rakastuin alaan, jota en koskaan edes harkinnut ja vielä nopeammin ymmärsin, miten oikean valinnan olin tehnyt. Tuntuu uskomattomalta, miten pienessä ajassa kaikki tapahtui. En milloinkaan lukioaikoinani kuvitellut tuntevani sellaista intohimoa mitään muuta ammattia kohtaan, kuin eglannnin opettamista kohtaan tunsin.

Nyt, muutaman vuoden vanhempana, toivottavasti viisaampana ja yhä kätilöksi haluavana, olen joka päivä suunnattoman onnellinen, että minusta tulee sairaanhoitaja.

Lukemista

Eilisillan vietin nenä kirjassa. Tosin, tällä kertaa vapaaehtoisesti. Investoin nimittäin kahdeksan euroa kirjaan: Rankka kutsumus- Sairaanhoitajan päiväkirja. Olen nyt sivulla 70, enkä osaa vielä sanoa mitä mieltä olen kirjasta. Raportoin kunhan saan opuksen päätökseen. Tässä vielä linkki kustantajan esittelyyn kirjasta.