Hiljaista

Perjantai ei ole vielä puolessa päivässä, kun aurinko jo paistaa kuumasti avoimesta ikkunasta. Tuuletin pyörii tasaisesti kehräten. Istun kyynärvarteeni nojaten ja katselen ohi lipuvia pilviä.
Työpäiväni ajankulu on pysähtynyt. Kaikki on tehty, edes kaappeja ei ole täytettävänä. Osastonhoitaja kiertää jokaisen luona pyytämässä ketä tahansa jäämään pitkään päivään, illassa on vajetta. Tuijotan kelloa, joka ei etene ja kieltäydyn kun pyyntö osuu minun kohdalleni. Kieltäydyn, kuten järjestäen kaikki muutkin. Kuka tälläisenä päivänä haluaisi töissä istua? Tuijota ikkunasta ja kuulen, kuinka osastonhoitaja kiittelee vuolaasti. Joku on suostunut.
Uppoan ajatuksiini ja odotan kello kahtatoista, että olisi edes joku syötettävä.

"Potilaat ovat sairaita."

Totesi ohjaava opettajamme, kun luokkalaiseni kysyi millainen paikka osasto, jolle hän menee harjoitteluun, on. Niin, edellinen on vasta takana ja jo puhutaan seuraavasta. Elokuussa aloitan mielenterveyden harjoittelun läheisessä sairaallassa. Ihan innoissani minä sinne menen, vaikka en harjoittelua odotakaan ihan niin paljon kuin tätä edellistä.

Palkallista työtä teen nyt toista viikkoa. Työ on mukavaa, potilaat lähinnä sydänpotilaita, mutta muuten hyvinkin erilaisia. Jokainen päivä on myös ihan erilainen kuin edellinen. Potilaita tulee lisää ja lähtee päivän mittaan useita, joskus taas osasto on täynnä ja kukaan ei tunnu olevan menossa minnekään. Välillä potilaita on moduulissa neljä, yksi kutakin hoitajaa kohti ja kiirettä on silti, välillä huoneet pursuvat ylipaikkoja myöten, mutta saattaa olla, että iltapäivä menee peukaloita pyöritellessä.

Viime viikolla suoritin myös lääkelupatentin. Voin siis ihan luvalla pistää lääkettä lihakseen, ihon alle, jakaa lääkkeitä ja korkata antibiootteja. Kokeessa oli lasku osuus ja teoria osuus. Laskut sain ensikerralla läpi, teoria kokeen tein uudestaan. Ei ehkä olisi kannattanut mennä kokeeseen ihan takki auki -asenteella, ei se ollut yhtään niin helppo kuin olin ajatellut. Pääasia kai kuitenkin on, että läpi meni.