Viiden viikon hiljaisuus

Kun kahden vuoden jälkeen unohtaa bloginsa salasanan, voi sanoa, että loma on onnistunut. Viiden viikon aikana en jaksanut ajatellakaan koulua tai edes blogia ja Tulevan Sairaanhoitajan 2-vuotissynttäritkin hujahti ohi ilman, että allekirjoittanut edes muisti koko asiaa. Huomasin, etten ole käväissyt edes ilmoittamassa, että sain kuin sainkin paikan Tampereelta, urologiselta osastolta, jolla olen viettänyt nyt viikon. Ikäväkseni ainakaan toistaiseksi tunnelmani kirurgiaa kohtaan eivät ole muuttuneet, ei nappaa vieläkään. Olin tosi onnellinen, että pääsin urologiselle osastolle, koska urologia oli yksi niistä harvoista aiheista, jotka kirurgian kokonaisuudessa kiinnosti.
Osasto on aika pieni, alle 20 sairaansijaa, potilaista 90% on miehiä. Tähän mennessä vastaan on tullut lähinnä eturauhasen tai rakon höyläyksiä ja munuaisen tai kivesten poistoja. Juurikin sitä mitä osasin odottaa. Silti olen haeskellut lisämotivaatiota ryöjätä itseni osastolle, jossa välillä on suorastaan tylsää. Koska potilaita on vähän ja joista suurin osa on hyväkuntoisia ja omatoimisia, välillä tuntuu, että voisin kyllä mennä kotiinkin roikkumaan Facebookissa. Toisaalta, kaipa se on parempi, että on hiljaista, kuin että saisi juosta pää kolmantena jalkana. Kun aamulla kello soittaa ennen puolta kuutta ja tekee mieli jäädä nukkumaan, muistutan itseäni siitä, että ainakin saan olla kotona, eikä tarvitse lähteä Turkuun.

Vuodenvaihteen jälkeen elämäni mullistui myös sillä tavalla, että avomies lähti armeijaan ja jätti kodin ja koirat Piihosen hoitoon. Lukuisat ihmiset kertoivat minulle, kuinka kamalaa se on jättää mies kasarmille ja ajella itse kotiin ja kuinka ikävä sitten on kun joutuu olemaan erossa. Meille tilanne on kuitenkin kokolailla samanlaista kuin viimeiset kaksi vuotta. Tavallaan tämä on mukavampaakin, koska välimatkamme on nyt paljon lyhyempi kuin minun ollessani Turussa, jonne ei ihan joka ilta viitsi hurautella morjestamaan.

Alkaneen lukuvuoden aloitti riemastuttavalla tavalla puheet opinnäytetyöstä. Aihe, joka meille määrättiin, ei varsinaisesti herättänyt riemunkiljahduksia keskuudessamme, mutta olisi se kai pahempikin voinut olla. Ensi kuun alkuun pitäisi vielä rykäistä jokin viiden sivun esikirjoitelma opinnäytetyöstä, vaikka pää lyö täysin tyhjää. Olisin tarvinnut pehmeämmän laskun alkuvuodelle, eihän tollasia tehtäviä antaa alle kuukauden tekoajalla. Ainakaan viiden viikon joululoman jälkeen.

Nyt yritän potkia itseni uudelle vuosikymmenelle ja muistaa myös armaita lukijoitani. Kirjoittelu tulee olemaan hermoja raastavaa, koska nettini on luvattoman hidas ja saa käyttäjänsä suoranaisen raivon partaalle.Pelkkä etusivun avaaminen kestää lähestulkoon 10 minuuttia. Kun tuijotan paikallaan jumittavaa palkkia alareunassa, voisin välillä viskaista Mokkulan ikkunasta ja unohtaa koko jutun. Malttia tullaan siis tarvitsemaan, niin kirjoittajalta kuin lukijaltakin.