05/11

Tältä on säästytty miltei vuoden päivät. Hetken olen saanut tuudittautua ajatukseen, että sitä ei tarvitse ajatella vähään aikaan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin. Täällä se nimittäin on taas; harjoittelupaniikki. Minähän en ole opiskelukaupungissani tehnyt kuin yhden harjoittelun, muut ovat tapahtuneet ihan toisen sairaanhoitopiirin leirissä. Nyt pitäisi hommata syventävät harjoittelut, jotka molemmat jäävät keväälle. Aion jatkaa loppuun asti hyväksi havaitulla linjalla ja tehdä kaikkeni saadakseni harjoittelupaikan läheltä kotia. Paikka varataan toki ihanaisen JobStepin kautta, mikä taas tarkoittaa sitä, että oma varausaikani on pirkanmaalaisia kuukautta myöhemmin. Valittavakseni jäävät siis muiden jämät, mikä sinänsä on minulle yhden tekevää, kunhan jotain saa. Harjoitteluita koskevan infotunnin aikana kaverini kysyi, menisinkö mieluummin vanhainkotiin Tampereelle kuin vaikkapa minua kovasti kiinnostavalle naistentautiosastolle Turkuun. Vastasin yksiselitteisesti; Tampereelle vanhainkotiin.

Vielä 2,5 vuoden jälkeenkin kaikki Turussa tapahtuva "ylimääräinen" oleilu on vastenmielistä. Sinänsä kyse ei ole Turusta, enemmänkin siitä, mitä Turkuun tuleminen aina tarkoittaa. Jätän kotini, perheeni, koirani, koko maailmani istuakseni yksin 28 neliön yksiössä jossakin päin Turkua. Tokikaan suurin osa vapaa-ajastani ei kulu television edessä nököttämällä, mutta kyse ei ole siitäkään. Turussa vietetty aika on yhä jotenkin irtonaista, erillistä Minun Elämästäni. Kaikkihan on asenteesta kiinni, mutta en ole vielä löytänyt sellaista mantraa, jota hokemalla sunnuntaina rautatieasemalle suunnistaminen ei tuntuisi velvollisuudelta, puoli pakotetulta, vaan joltain mitä teen itseäni varten. Tätä kaikkea on jäljellä enää toukokuun loppuun. Siis todella vähän, erityisesti kun ajattelee, että mikäli pääsen muualle harjoitteluun, vietän syksyn jälkeen Turussa enää muutaman viikon.

"Nyt pitää nauttia, ottaa kaikki irti. Kohta tämä loppuu, kolmen ja puolen vuoden jälkeen." Miksei se tunnu siltä? Tiedän vollottavani silmät päästäni kun viimeisen kerran käännän selkäni Turulle, koko Varsinais-Suomelle, mutta juuri nyt tuo päivä ei voisi tulla yhtään nopeammin.

Erikoistumisesta ja sen puutteesta

Tiedetään, sairaanhoitajat eivät enää erikoistu. Jossakin sentään suuntaudutaan. Meillä ei tehdä edes sitä. Viimeinen syksy koostuu lähinnä hoitotyön erikoisosaamisen kursseista, mikä tarkoittaa sitä, että jokaisesta suuremmasta aihealueesta on "syventävä" kurssi. Syventävä tuntuu tarkoittavan kirjallista työtä kirjallisen työn perään. Vain sisätaudeista ja lasten hoitotyöstä tarjotaan perinteisiä luentoja, jopa hyödyllisiä sellaisia. Pääasiallisesti "asiantuntija" sanaa viljellään kuitenkin suorastaan huolettomasti ja jostain käsittämättömästä syystä näitä paljon puhuttuja asiantuntijaluentoja on vähennetty paljon.

Joissakin kouluissa käsittääkseni valitaan suuntautumislinja ja valittua aihetta opiskellaan melko intensiivisesti viimeinen vuosi. Kuulostaa järkevältä. Keskitytään johonkin aiheeseen, jonka sitten tuntee hyvin, koska todennäköisesti/mahdollisesti tulee työllistymään tälle erikoisalalle. Tuntuisi, että pääsee edes hieman pintaa syvemmälle.

Tiedän, että oma kouluni ei suinkaan ole ainoa, jossa suuntautumisesta on luovuttu. Kysellessäni aiheesta kyselyn muodossa, kuusi onnekasta vastasi, että heidän koulussaan suuntaudutaan. Neljä oli kanssani samassa veneessä ja toiset neljä vastasivat, että heillä ei varsinaisesti suuntauduta. En tiedä miten muilla, mutta me käymme siis uudestaan sisätaudit, mielenterveyden,
lasten, kirurgisen ja perioperatiivisen hoitotyön, syventävässä mielessä. Uutena tulee ainoastaan ensi- ja tehohoito.

Esimerkiksi perioperatiivisen hoitotyön syvetäminen tapahtuu ilman ainuttakaan luentoa, ryhmätyönä. Tehtävämme on näytellä jokin leikkaus. Jokainen siis valitsee roolin; itse olen toinen kahdesta anestesiahoitajasta. Porukkaan kuuluu myös ns. passari, instrumenttihoitaja, heräämön hoitaja ja vuodeosaston hoitaja. Me siis näyttelemme jonkin leikkauksen, vaikka meillä ei ole edes ollut leikkaussaliharjoittelua. Itse olen viettänyt leikkaussalissa opiskelijana kolme tuntia, joten sen perusteella tavallisimminkaan leikkauksen kulku ei varmasti ole ihan hallussa. Sinänsä minua ei haittaa kyseisen aiheen toteutussuunnitelma, leikkaussali ei varmasti tule olemaan minun tuleva työpaikkani, mutta kyllä saattaisi harmittaa, jos sinne töihin haluaisin. Olen varmaan aikaani jäljessä kun ajattelen, että joskus vanhat kunnon luennot olisivat paikallaan. Edes muutama sellainen. Meillä ei muuten ole ollut lasten harjoitteluakaan. Että jos haluaa lasten hoitotyöstä jonkinlaisen kuvan, joutuu käyttämään toisen syventävistä harjoittelustaan, vaikka ei aiheesta ole perusharjoitteluakaan käynyt.

Toiseksi viimeisenä lukuvuotena alkaa tosissaan nähdä (ja myöntää) miten typeriä jotkin toteutussuunnitelmat ovat. Lähtiessäni opiskelemaan ammattikorkeakouluun, tiesin, että AMK:ssa on paljon epäkohtia ja parantamisen varaa, mutta enpä uskonut olevani kateellinen niille vanhemmille sairaanhoitajille, jotka ovat käyneet vanhan sairaanhoito-oppilaitoksen. Niille samaisille ammattitaitoisille hoitajille, joita tänä päivänä painostetaan päivittämään "vanhentunut" tutkintonsa, jotta hekin voisivat lisätä nimineulaansa kolme kirjainta.

Motivaation uusi pohja

Kesä sitten tuli ja meni. Myös omaksi pettymyksekseni en saanut yhtä ainutta tekstiä aikaiseksi. Lupaan parantaa tapani. Ja lupaan kursia kasaan pitkän tekstin tunnelmistani ensimmäistä kertaa sairaanhoitajansijaisena. Myöhemmin.

Koulu alkoi maanantaina. Kävellessäni koulun ovia kohti, vatsassa muljahti ikävämmin kuin koskaan kouluun palatessa. Vaati kaiken tahdon voimani, etten vain kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin. Ihan kuin en olisi pois ollutkaan. Jos sellainen pikku juttu kuin opinnäytetyö olisi jo purkissa seminaareineen kaikkineen, viimeinen vuosi maistuisi varmasti ihan hyvältä, uskailtaisiko sanoa jopa nostalgiselta. Vaan ei. Mistä sitä tietää, jos en valmistukaan toukokuussa. Epäilyksen siemen tuntuu kytevän muissakin. En ole ainoa, joka liittää lauseen "valmistun toukokuussa" eteen sanan "jos."

Olen antanut itselleni luvan ottaa tämän viikon rauhallisemmin, alan ensi viikolla sitten tosissani muistelemaan, miten tätä koulua nyt käytiinkään. Onneksi viikko päätty jo torstaina ja palaan Turkuun vasta tiistaina. Onpahan edes vähän pehmeämpi lasku opiskelun todellisuuteen.