Hyvä päivä

Viime yönä väkersin kirran tehtävää yli puolen yön tajuamatta, että on 30. päivä. Tämä päivä oli kalenteriinikin merkattu tärkeänä päivänä. Vasta jutellessani avomieheni kanssa puhelimessa, minulla välähti. Siis tänään on 30.11. Se päivä, jolloin Pirkanmaan alueen harjoittelupaikat aukenevat muille kuin alueen opiskelijoille. Minullahan oli siis toki paikat Turussa, mutta koska en halunnut viettää keväällä yhtään ylimääräistä aikaa Turussa, pidin niitä ikään kuin hätävarana. Harjoittelun suorittaminen kotoa käsin on myös taloudellista, eipä tarvitse enää maaliskuun lopun/huhtikuun alun jälkeen maksaa vuokraa kahdesta asunnosta tai kuluttaa lähes 25 € viikossa seilaamiseen Tampereen ja Turun välillä.

Menin siis siltä istumalta selaamaan JobStepin vapaita paikkoja. Olin valmistautunut huolimaan minkä tahansa vanhainkoti paikan, joka vain on lähellä kotia. Ensimmäisellä sivulla oli ensiapu, jonka ajattelin vain ohi mennen vilkaista. Kummastuksekseni sain huomata siellä olevan vielä tilaa. Olin hetken varma, että menisin Acutaan harjoitteluun, mutta selasin kuitenkin kaikki 17 sivua paikkoja läpi. Totesin, että useassa paikassa oli tilaa, joten aloin katsella vain itseäni kiinnostavia paikkoja. Tampereen yliopistollisen sairaalan Sydänkeskus on pitkään kiinnostanut minua ja olen pitänyt sitä jonkinlaisena unelmaharjoittelupaikkanani. Uskomatonta mutta totta, sielläkin oli tilaa. Loppujen lopuksi ongelmaksi muodostuikin valinnan vaikeus; rajasin vaihtoehdot ensiapuun, Sydänkeskukseen, sisätautien päivystykseen, sisätautien poliklinikkaan ja sydänteho-osastoon. Viime hetkellä huomasin myös ns. sekateho-osaston. En osannut päättää. Aamulla soitin kaverilleni, jonka arvostelukykyyn luotan kuin vuoreen ja hän osasikin auttaa. Päädyin menemään teho-osastolle ja toisessa harjoittelussa Sydänkeskukseen.

Kaikista harjoitteluistani olen ollut iloinen ja onnellinen, etenkin kun kriteerinä on ollut vain se, ettei tarvitse olla Turussa. En kuitenkaan ihan oikeasti koskaan ole mennyt näin innoissani harjoitteluun.

Teho-osasto ei oikeastaan varmaan olisi päässyt edes vaihtoehdoksi asti ilman vähän aikaa sitten alkanutta ensi- ja tehohoidon kurssia. Siellä heräsi innostus tehohoitoa kohtaan, vaikken sinne välttämättä tulisikaan työllistymään. Uskoisin kuitenkin, että teholla voi saada sellaista oppia, mitä ei millään vuodeosastolla saa. Ajattelin, että koska tämä opiskelun "hauskuus" kuitenkin kohta loppuu, voisi viimeisissä harjoiteluissa kartoittaa kokemustaan sellaisistakin paikoista, jonne ei töihin haluaisikaan. Teho-osasto on mielestäni ehdottomasti sellainen paikka, mikä on mielenkiintoinen nähdä.

Myös valitsemani Sydänkeskuksen osasto on erittäin mielenkiintoisen oloinen. Uskoisin harjoittelun tukevan aika hyvin aiemmin oppimaani ja on luonnollinen jatke sille, että työkokemukseni painottuu aika vahvasti sydänpotilaiden hoitoon. Tämä taas on sellainen osasto, jonne voisin hyvin haluta töihin.
Toivottavasti molemmat osastot ovat sitten käytännössäkin niin kaikinpuolin kivoja, kuten ne paperilla vaikuttavat.

Jottei vahingossa lipsahtaisi postausta, joka ei mainitse opinnäytetyötä, tungetaan se nyt tähän vaikka väkisin. Tänään ja eilen olivat nimittäin OPN seminaarit, joissa esittelimme opinnäytetyömme luokkalaisillemme. Samaisessa tilaisuudessa opettaja ja opponentit, samoin kuin koko ryhmä, saivat esitellä korjausehdotuksia ja muita kommentteja töistä. Saamamme kommentit olivat myötätuntoisia, eikä kukaan tuntunut ihmettelevän, miksi meillä on hieman ollut hankaluuksia opinnäytetyön tekemisessä. Opponenteilta ja opettajalta saimme oikeasti tosi hyviä ehdotuksia ja kommentteja. Uskomatonta kyllä, vaikkei paniikki sinänsä mihinkään laskenut, lähdin seminaareista hyvillä mielin. Tätä raakilettamme, jota häpesimme edes esittää, sanottiin jopa hyväksi.

Mieleen hiipi hiljaa ajatus, jota ei ääneen tohdi lausua ja joka jäi kytemään varovaisena epäilyksentapaisena. Voisiko olla, että me todella saamme tämän tehtyä jouluksi?

Niin, muistakaa tunnistaa niitä pillereitä!

Opinnäytetyö kuvina

Voi kun osaisinkin vaihtaa levyä. Vaan enpä osaa, jatkankin siis jauhamistani opinnäytetyöstä. Tällä viikolla palautetun OPN:n työstäminen jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tähän mennessä lähdeluettelo on noin kaksi ja puolisivuinen, joten jonkin verran materiaalia on tosiaankin kertynyt. Valitettavasti kirjallisuuskatsaukseksi lähteitä on melkein vähän ja oikeastaan niistä suurimman osan pitäisi olla hoitotieteellisiä artikkeleita. Turun asunnossani makaa tälläkin hetkellä siellä täällä juurikin näitä lähteitä lähes 40, ehkä jopa hieman ylikin. Määrä on suorastaan lamaannuttava kun sitä katselee. Pahoitteluni kuvanlaadusta, kännykkäni kamera on mitä on.

Asunnossani on kyllä matto, viime aikoina sen olemassa olosta ei juurikaan ole ollut näkyviä todisteita.
Viereisessä kuvassa näkyvillä osa lähteistämme. Alkuillasta kirjat, lehdet ja muut artikkelit ovat vielä näteissä pinoissa suunnilleen tyypeittäin, mutta yön mittaa kasat leviävät, kunnes muodostavat tasaisen laatan lattialleni. Jossain vaiheessa yötä kun ajatus jumittaa riittävästi, saan raivoisan tarpeen siivota ne jälleen, vain saadakseni siivota ne taas kahden tunnin päästä. Olettaen siis, että jaksan ylipäätänsä siivota.

Muunkaanlaisiin sisustuselementteihin on turha syytää rahaa, sänkykin saa ihan uuden ilmeen, milläs muullakaan kuin opinnäytetyön lähteillä.

Tämä kuva on sinänsä poikkeava, että siinä näkyvän mustan ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyön kannessa ei ole lappua. Olen nimittäin sihteerin tyttärenä ottanut tehtäväkseni kirjoittaa jokaisen lähteen pääälle, mihin sitä voi käyttää. Helpottaa muuten oikeasti kirjoittamista, kun ei tarvitse selata sisällysluetteloa joka kerta uudestaan kun etsii lähdettä johonkin tiettyyn aiheeseen. Arkistointi menetelmissä keskeistä roolia näyttelevät myös erinäiset Post-it -laput ja yliviivaustussi.

Opinnäytetyön tekeminen on sanalla sanoen aika kuivaa, joten sitä on yritettävä piristää kaikin tavoin. Parhaiten se onnistuu tietysti mahdollimisimman epäterveellisillä eväillä.
Opsua (siis sitä suunnitelmaa) tehdessä jaksoi vielä ostella salaatteja ja paistaa croisantteja, nykyisin moinen hienostelu on jäänyt. Mikä sen helpompaa kuin kumota sipsit kippoon ja sotkea pari kermaviilidippiä? Ehkä sipsiäkin parempi piriste saattaisi olla alkoholi. Ajatuksella on kyllä leikitty, mutta muutenkin vähäinen tuoltteliaisuus laskisi alta aika yksikön nollaan, jos vielä keskikaljapullon menisi korkkaamaan. Toistaiseksi onkin tyydytty kofeiinin ja sokerin ihmeellisen piristävään voimaan, cola-juomien muodossa.

Ps. Muistakaa Tunnista pilleri -kisa!

Tunnista pilleri!

Pikkusiskoni uusi poikaystävä antoi minulle tietämättään pari viikkoa sitten postausidean. Kypsyteltyäni ajatusta, päätin kirjoittaa jutun, vaikka se saattaakin kaatua jo omaan nokkeluuteensa. Koska viimeaikaiset tekstit ovat olleet allekirjoittaneen mielestä niin toivottoman tylsiä, ovat ne epäilemättä olleet sitä myös teidän lukijoiden mielestä. Ajattelinpa siis ympätä tämän jutun tähän väliin, sanotaan nyt vaikka kevennyksenä.

Lääkehoito on lempi osa-alueitani sairaanhoitajan työssä ja jo ennen kuin hakeuduin alalle, tykkäsin pyöritellä kaikenlaisia pillereitä. Lääkkeet ovat aina olleet mielestäni kovin kiehtovia, harkitsinhan joskus farmaseutin ammattia. Minulla, kuten varmaan monella muullakin on aika kattava kotiapteekki ja koska haluan olla varautunut tilanteeseen kuin tilanteeseen, kannan aika montaa lääkettä mukanani. Sisareni poikaystävä tokaisikin kerran katsellessaan ruskeaa lasipurkkiani, kuinka tunnistan kaikki nuo lääkkeet. Vastasin, että olen tottunut katselemaan lääkkeitä tietyllä silmällä. Sellaisella, joka opettelee tunnistamaan ne. Sairaanhoitajahan usein jakaa potilaille lääkkeitä, jotka joku muu on jakanut pakkauksista purkkiin. Koska lääkkeet täytyy tarkistaa ennen kuin ne antaa potilaalle, hommaa nopeuttaa huomattavasti, että purkissa olevista tableteista tunnistaa edes muutaman. Muutenhan joutuu katsomaan lääkelistasta, mitä kupissa pitäisi olla, kaivamaan kyseisen lääkkeen paketin esiin ja vertaamaan lääkettä paketissa olevaan.

Julistan siis Tunnista pilleri! -kilpailun alkaneeksi. Tiedän, että valokuvan perusteella homma on varmasti vaikea, eikä lääkkeet varmastikaan kaikille tuttuja, mutta kokeilkaa. Tässä siis 12 minulta tai läheisiltäni kotoa löytyvän lääkkeen kuva. Kirjoitan niiden viereen muutaman vihjeen, jottei tehtävä kävisi silkaksi mahdottomuudeksi. Kuvan saa isommaksi sitä napsauttamalla. Kokeilkaa siis onneanne ja laittakaa arvauksenne/tietonne kommenteihin. Aikaa on toistaiseksi määräämätön aika. Voittajalle luvassa sanoinkuvaamaton määrä valtaa ja kunniaa.

(Sivuhuomautuksena, ehkä jopa vinkkinä; kaikki lääkkeet eivät ole sellaisia, joita kannan päivittäin mukanani.)



Tämä suhteellisen suuri pilleri on kipulääke, jota saa ilman reseptiä. Ennen tämän vahvuisen lääkkeen saamiseen tarvittiin resepti, tänä syksynä kyseinen vahvuus on tullut reseptivapaaksi. Lääkettä kutsutaan usein virheellisesti tulehduskipulääkkeeksi.




Tämä lääke on yhdistelmälääke, jonka toinen vaikuttava-aine on sama kuin äskeisessä lääkkeessä. Toinen vaikuttavista aineista on ehkä parhaiten tunnettu yskänlääkkeenä. Lääke on kipulääke (heikko opioidi), joka vaatii reseptin.



Tämä on unilääke, eli vaatii reseptin. Lääke sisältää vaikuttavaa-ainetta 20 mg.






Tämä on reseptivapaalääke, jota televisiossakin on viimeaikoina mainostettu paljon. Tämäkin on yhdistelmälääke, joka sisältää kahta vaikuttavaa-ainetta, toista 2 mg ja toista 125 mg. Molempia vaikuttavia-aineita saa myös erikseen eri nimellä.




Verenpainelääke, joka kuuluu ns. kalsiumestäjien lääkeryhmään. Lääkkeen vahvuus on 5 mg ja tämän kyseisen pillerin valmistaja Orion.





Suhteellisen pieni, punainen ns. NSAID-tulehduskipulääkkeiden ryhmään kuuluva lääke. Lääkkeen vahvuus on 50 mg.





Lääke, joka on myöskin yhdistelmälääke, vaikka koostuukin vain yhdestä vaikuttavasta aineesta, sen lyhyt-ja pitkävaikutteisista muodoista. Vaikuttava-aine on sama kuin äskeisessä lääkkeessä. Vahvuus on 75 mg ja se sisältää 25 mg nopeasti vaikuttavaa ainetta ja 50 mg hitaasti vaikuttavaa ainetta.



Lääke, jota käytetään korkean verenpaineen ja/tai stabiilin angina pectoriksen hoitoon ja joka kuuluu ns. beetasalpaajien ryhmään. Lääkkeen vahvuus 5 mg ja valmistaja Orion.




Niin kutsutuihin (heikkoihin) opioideihin kuuluva kipulääke, jonka suurin suositeltu vuorokausiannos on 400 mg. Kolmiolääke, joka luonnollisesti vaatii reseptin.




Reseptivapaa lääke, jonka vaikuttava-aine on ferrosulfaatti.






Lihasrelaksantti, jota käytetään joskus myös parkinsonismin oireiden lievittämiseen. Depottabletin vahvuus 100 mg, "kolmiolääke."





Immunivasteen syntyä ehkäisevä lääke, jota käytetään elinsiirron tai luuytimensiirron jälkeen hylkimisenestoon. Kyseisen kapselin vahvuus 25 mg.




Esitä siis arvauksesi; se voi olla lääkkeen nimi, vaikuttava-aine tai muu haisu asiasta. Oikeat vastaukset julkaistaan myöhemmin. Onnea!

Palautettu

Olen juuri palauttanut opinnäytetyömme muiden oppilaiden ja opettajan luettavaksi. Kuvitellessani tätä hetkeä viime keväänä paahtaessani vasta suunnitelmaa, en kuvitellut tilannetta tälläiseksi. Kuvittelin, että olisin onnellinen, helpottunut, jopa ylpeä. Todellisuudessa olen niin poikki, etten edes tajua mitä juuri tapahtui. Tai itseasiassa, tajuan kyllä. Olen juuri palauttanut 41 sivuisen kirjallisuuskatsauksen, joka on tehty vähän sinnepäin, koska ei ole ollut aikaa tehdä mitään kunnolla. Kirjallisuuskatsauksen, josta puuttuu pari lähdeviitettä ja jonka lähdeluettelo on tehty niin, että siitä suunnilleen kai saa selvää. Lähteinä on käytetty lähinnä kirjoja, koska n. 20-30 artikkeliin/muuhun tutkimukseen ei ole ollut aikaa paneutua vielä kunnolla. Teksti on jotakuinkin sujuvaa ja kappalejaotkin ovat kaiketi loogisia. Tiivistelmä on ehkä viisi rivinen, johdannosta puuttuu lähteitä ja pohdintakin on tehty keskeneräisestä työstä.
Niin, voisihan nyt tuntua hyvältäkin, jos ei tietäisi, että opinnäytetyön väsääminen jatkuu vielä monta viikkoa.

Seuraavaksi annamme työmme opinnäytetyömme opponenttien käsiin, jotka saavat repiä tekeleemme palasiksi ja kertoa kaikki 129 asiaa, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Opettaja jatkaa kuorossa, vetää punakynällä päälle ja me korjaamme, korjaamme, korjaamme.

Viime viikolla teimme opinnäytetyötä Turussa kahtena päivänä niin intensiivisesti, että ensimmäisenä yönä lopetimme puoli kolmelta ja seuraavana puolitoista tuntia myöhemmin. Tekeminen menee usein pikkutunneille, koska olemme samassa kaupungissa vain muutaman päivän viikosta, joten niistä on otettava kaikki irti. Ajellessani keskiviikkoaamuna toiselta puolelta Turkua kohti asuntoani mietin, kuinka helppoa olisikaan, jos asuisimme Turussa. Tai edes vähän lähempänä toisiamme. Minulla on Turkuun 170 kilometria, kaverillani yli 300, joten jollemme ole Turussa, välimatka on silti yli 100 kilometria.
Jotkut varmaan osaisivat jakaa työnsä, mutta me emme osaa. Koko tänä aikana emme ole jakaneet mitään kahtia niin että toinen tekee tästä ja toinen toisesta aiheesta. Tänään ensi kertaa yhdistimme kaksi tekstiä, kaverini oli kirjoittanut kirjallisuuskatsauksen luotettavuudesta, minä eettisyydestä. Tosin, minäkin olin kirjoittanut luotettavuudesta.

Masentavaa lähteä huomenna Turkuun jo kahdelta, vaikka on vapaa päivä. Sen vaan tietää, että pakko on mennä, muuten emme saa tehtyä mitään. Opinnäytetyö kun ei ole ainoa stressin aihe, samalla pitäisi väsätä 20 sivuinen kirurgisen hoitotyön erikoistumisopintojen ryhmätyö, viisi sivuinen laadullinen tutkimus -tehtävä ja perioperatiivisen hoitotyön kirjallinen työ. Koekin olisi, mutta ilmeisesti se on jätettävä uusintaan. Koskaan en ole jättänyt tämän koulun aikana mitään tarkoituksella uusintaan, mutta kerta se ilmeisesti on ensimmäinenkin. Jotta joulunodotus tuntuisi vieläkin etäisemmältä, joululomakin lykkääntyi. Sen piti alkaa 17. päivä, mutta lukujärjestykseen ilmestyikin tunteja vielä 21. päivään asti. Ainiin, ja yksi koekin sieltä löytyi.

Kalenterin mukaan joululomaan on tämän päivän jälkeen 29 vuorokautta. Itse voisin vannoa, että siihen on ainakin viisi vuotta.

Nollasta kolmeenkymmeneen

Kuulin pari viikkoa sitten suorastaan pysäyttävän uutisen. Uutisen, joka otti siinä määrin päähän, että vaivoin sain sen sanottua ääneen, saati että olisin kirjoittanut siitä tänne. Opinnäytetyömmehän oli kyselytutkimus, joten koko juttu perustuisi sairaanhoitajilta saamiimme tietoihin. Koko OpSu, siis se suunnitelma, jota väsättiin tammikuusta lähtien perustui tälle ajatukselle. Mainitsemani uutinen muutti kaiken kuitenkin päälaelleen.

Lähetimme ohjaavalle opettajallemme viestin, jossa kyselimme kyselyjen edistymisestä. Ajattelimme varmistaa, että kyselyt ovat lähteneet ajallaan. Opettajalta tuli pian vastaus, jossa hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian käymään hänen työhuoneessaan tai soittamaan, jollemme ole koululla. Olimme asunnollani kilometrien päässä koululta, joten kaverini soitti. Sydämeni hakkasi sataa kun kuuntelin puhelua sivusta ja yritin tulkita hajanaisia lauseita ja lähinnä kauhistuneelta näyttäneitä kasvonilmeitä. Puhelun loputtua en tiennyt haluaisinko kuulla koko juttua. Kaverini kertoi äsken kuulleensa äänin epäuskoa kuultaen. Hän kertoi, että meidän piti soittaa, koska opettaja ei halunnut kertoa uutista sähköpostitse. Kyselyyn, joka lähetettiin yli 20 sairaanhoitajalle ja kysely koostui kuudesta avoimesta kysymyksestä. Odotimme siis saavamme runsaasti materiaalia, yli 120 muutaman rivin vastausta. Loppujen lopuksi kyselyyn oli vastannut 3, siis KOLME henkilöä. Niistä yksi oli hyytynyt jo parin kysymyksen jälkeen, joten käytännössä vastanneita oli kaksi. Materiaalia oli enintään puolen A4:n verran. Näistäkin vastauksista osa oli kirjoitettu niin huonolla suomella ja vieläpä niin railakasti asian vierestä, että käyttökelpoisia vastauksia jäi yksi per kysymys.

Kuuntelin tietämättä mitä ajatella. Olimme saaneet kaksi vaihtoehtoa; joko lähettää kysely uudestaan, jolloin koko opinnäytetyön tekeminen siirtyisi keväälle tai vaihtaa opinnäytetyö kirjallisuuskatsaukseksi. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä houkuttelevilta. Keväälle jättäminen olisi lievästi sanottuna ikävää, koska silloin, kun muut keskittyvät nauttimaan viimeisistä koulun kuukausista, meillä olisi vielä suurin ponnistus meneillään. Eikä vastausten saaminen silloinkaan olisi taattua. Toisaalta meillä kummallakaan ei ollut oikeastaan mitään käsitystä miten kirjallisuuskatsaus tehdään, olimmehan orientoituneet ajatukseen kyselystä. Aika nopeasti päädyimmekin ratkaisuun; tekisimme kirjallisuuskatsauksen.

Muutokset eivät jääneet siihen, aihe laajeni noin kymmenkertaiseksi. Mikä aiemmin perustui parinkymmenen turkulaisen sairaanhoitajan käsityksiin, laajeni nyt käsittelemään aihetta maailmanlaajuisesti. Epätoivo suorastaan maistui suussa. Emme saaneet asiaa käännettyä millään positiiviseksi. Ensinnäkin, valmiin opinnäytetyön palauttamiseen oli tässä kohtaa tasan kolme viikkoa, eikä meillä ollut paperilla yhtään mitään. Toisekseen, yli puolen vuoden työ muuttui turhaksi opsun muodossa. Pystyin miltei kuulemaan kuinka lähestulkoon verta, hikeä ja kyyneliä vaatinut opsu mureni tuhkaksi jalkojeni juureen. Millään, mitä aiemmin olimme suunnitelleet, ei ollut mitään merkitystä. Vaikka kuinka yrittäisin, en pystyisi kuvailemaan tunnetta. Ensi kertaa ymmärsin niitä hoitajia, jotka toimivat sairaanhoitajansijaisina, koska eivät koskaan tehneet opinnäytetyötään loppuun, mikä siis oikeuttaisi yhdessä muiden opintojen kanssa laillistetun sairaanhoitajan tittelin.

Kesti muutaman tunnin palautua siitä totaalisesta lamaannuksen tilasta. Samana iltana saimme kuitenkin haetuksi koulun kirjastosta lisää lähteitä ja jo seuraavana päivänä raavimme kasaan jopa kymmenen sivua tekstiä. Kolmantena päivänä menimme opettajan ohjaukseen. Puhdas hämmennys kuulsi myös opettajan äänestä. Hän ei muistanut tälläistä tapahtuneen koskaan. Syitä vastausten vähyyteen voi vain arvailla, ilmeisesti he eivät ehtineet vastaamaan kyselyyn.

Tämä viikko oli kokonaan opinnäytetyön tekoa varten varattu, joten mitään muita tunteja ei ollut. Minä ajelinkin tiistaina reilut sata kilometriä suuntaansa pohjois-Pirkanmaalle ja kaverini saman verran tänään tänne hieman etelämpään. Käytimme kaksi päivää aamusta pitkälle iltaan. Tälle hetkellä opinnäytetyön raakile on 32 sivua pitkä. Vaikka teksti, kappaleet, lähdeviitteet ja oikeastaan koko kokonaisuus on vähän sinne päin, en voi olla olematta hieman ylpeä meistä. Ylpeys on todennäköisesti lyhytikäistä, opettaja lupasi lukea työmme perjantaina ja soittaa lauantaina miltä se vaikuttaa. Nyt aion kuitenkin edes yrittää sulkea koko kirotun opinnäytetyömme ajatuksistani, mässäillä itsetyytyväisyydessäni ja palata asiaan aikaisintaan lauantaina.

Tässä vaiheessa kun molemmilla on vähintään alkava vatsahaava, tulevat korjaukset tuntuvat kuitenkin pieniltä siihen verrattuna, että reilussa viikossa olemme saaneet aikaan kolmekymmentäkaksi sivuisen tekeleen. Pakko se on itselleen uskotella: tekstin puolesta suurin osa työstä (tai edes yli puolet) saattaa olla jo tehty.