Joululoma

Ensimmäisenä vuonna opiskelijatuutorit sanoivat meille, että ensimmäinen syksy on pahin. He olivat opiskelleet siinä vaiheessa vain vuoden, mutta uskoimme heitä. Syksy oli raskas, täynnä kirjallisia töitä, kokeita, ensimmäinen harjoittelukin oli. Seuraava kevätkin oli raskas, mutta osasimme odottaa pahempaa. Toinen syksy oli paljon pahempi kuin edellinen.

Nyt kun viimeinenkin syksy (toivottavasti) on takana, voin epäröimättä hetkeäkään sanoa, että jos raskaista lukukausista puhutaan, saa syksy 2010 kirkkaasti ykköspaikan. Tänä syksynä olivat kaikki HOER- jaksot eli HOitotyön ERikoistumisjaksit. Eli kun joissakin kouluissa suuntaudutaan, meillä käydään uudestaan perusjaksojen aiheet erikoistuvassa mielessä, syventäen. Puuttumatta tässä yhteydessä sen kummemmin touhun mielekkyyteen, voin sanoa, että raskasta se vaan oli sekin. Kirjallisia töitä, suullisia esityksiä, ryhmätöitä, opponointia, opintokäyntejä, pari labratuntia, yksi leikkauksen esittäminen...

Opinnäytetyön teosta pelottelu aloitetaan jo ensimmäisinä koulupäivinä, mitä aiemmin pidin lähinnä hätävarjelun liioitteluna. Nyt kun itse olen ehkä jo tekemisen paremmalla puolella, voin sanoa, että pelottelu oli kaukana mistään liioitteluista.

Joululomani alkoi siis 21. päivä. Viimeisen kokonaisen viikon päätti esityksemme perioperatiivisesta hoitotyöstä 17. päivä. Jollen ole aiemmin kertonut, tarkoituksena oli siis ryhmätyönä esittää opettajan määräämä leikkaus. Aiheemme oli gynekologinen skopia. Ryhmänä jaoimme itsellemme tehtävät, itse halusin olla anestesiahoitaja. Ryhmämme oli kaikista suurin ja leikkauksemme vaativin anestesian puolesta (yleisanestesia), joten ryhmässämme oli lisäkseni toinenkin anestesiahoitaja. Vaikka tehtävämme ei ollut esittää lääkäreitä, leikkaksessamme vieraili myös anestesialääkäri intuboimassa potilaan. Esitys kesti noin tunnin, jonka jälkeen saimme palautetta opponenteilta, opettajalta ja muilta oppilailta. Esityksen jälkeen jotkut lähtivät lomalle ja jättivät tehohoidon kokeen suosiolla tammikuun uusintaan. Koska itse ajattelin viettää tammi- ja helmiluun ihan muualla kuin Turussa, menin kiltisti kokeeseen vaikka perin esityksen jälkeen olisikin ollut kiva toivottaa koulurakennukselle hyvät joulut.

Ennen joulua oli vielä nimittäin tehohoidon koe. Koe oli mielestäni vaikea, mutta uskoisin kuitenkin päässeeni siitä ihan kunnialla läpi. Lääkelaskut tosin menivät väärin, joten ne joudun uusimaan.

Opinnäytetyömme palautimme 15. päivä, mutta siitä ei ole vielä kuulunut mitään.

Ensimmäisen joululomapäiväni aloitin nukkumalla puoli neljään iltapäivällä. Seuraavaksi pyörittelin peukaloitani ja mietin, mitä pitäisi tehdä. Tieto siitä, ettei seuraavaan kolmeen viikkoon tarvitse tehdä mitään, ainakaan kouluhommia, ei tunnu menevän perille. Nyt kun vuosikin vetelee viimeisiään, ehkä se tässä pikkuhiljaa alkaa valkenemaan, että viimeinen syksy on ihan oikeasti ohi.


Ps. Muistakaa Tunnista Pilleri! -kisa!

3 vuotta (ja viisi päivää)

Siitä on nyt kolme kokonaista vuotta, kun istuin koneeni eteen keskellä yötä. Olin kypsytellyt ajatusta blogista jonkin aikaa ja päätin vain alkaa kirjoittamaan. Valitsin Bloggerin palveluntarjoajakseni hetken harkinnan jälkeen ja aloitin. Painoin oikeasta yläkulmasta "Uusi teksti" -painiketta, kuten olen nyt tehnyt 190 kertaa myöhemmin ja aloin vain kirjoittaa. Kirjoitin sen kummemmin ajattelematta, kirjoitin, koska tuntui siltä.

Ajatus muuttamisesta vieraaseen kaupunkiin tuntui kaukaiselta. En pystynyt vielä joulukuussa 2007 tajuamaan, että minä ihan totta muutan pois kotipaikkakunnaltani. Pois avomieheni luota, jonka kanssa olimme asuneet yhdessä tuolloin vasta reilun vuoden. Joulukuun alussa olimme muuttaneet uuteen asuntoon, kaksioon, josta olimme haaveilleet kuukausitolkulla. Istuin olohuoneessa puoliksi purettujen pahvilaatikoiden ympäröimänä aamuyöllä ja kirjoitin. Kirjoitin tajuamatta mitään. Siinä hetkessä tapahtui jotain suurempaa: päästin irti siitä häpeästä, jota olin kantanut jättäessäni tradenomikoulun kesken ja tartuin johonkin uuteen. Tarrasin sairaanhoitajuuteen kynsin ja hampain, enkä, outoa kyllä, voinut kuvitellakaan, että sama toistuisi tämän koulun kohdalla.

Vuoden 2007 lähetessä loppuaan jätin taakseni erään raskaan jakson elämästäni ja sen myötä osan koko persoonastani. Vuonna 2008 olisin sairaanhoitajaopiskelija, opiskelisin jälleen ammattikorkeakoulussa ja asuisin osa-aikaisesti Turussa, vieläpä solussa mikä olisi vuosi sitten ollut minulle täysin mahdoton ajatus. Koko juttu on oikeastaan aika naurettava. Olin koko lukion ajan ollut vakuuttunut siitä, että menisin Tampereen yliopistoon lukemaan itseni englanninopettajaksi. Turusta tunsin vain tamperelaisille tutut turkulais-vitsit ja Turun linnan. Hieman aikaisemmin sinä vuonna olimme yöpyneet kaksi yötä turkulaisessa hotellissa, jolloin opin missä Yliopistonkatu sijaitsee ja katsellessani hotellin ikkunasta kyseistä katua myös yöelämän olevan erikoisen rauhallista.

Vielä en osannut kuvitellakaan, kuinka tulisin muuttumaan pelkästään seuraavan kevään aikana. Sairaanhoitajaopiskelijasta tuli osa minua, jotain ihan uutta, mitä en tiennyt itsessäni olevankaan. Aloin kasvaa ammattiini jo ennen kuin astuin jalallanikaan Turkuun. Se osa minua on kolmessa vuodessa kehittynyt, muuttunut ja kasvanutkin ja tunnen sen kasvavan koko ajan lisää. Tiedän, että se, mitä olen nyt, tai mitä se osa minua on, muuttuu jatkuvasti, enkä usko muutoksen loppuvan todennäköisesti koskaan.

Puolen vuoden päästä edessäni on jälleen uusi täyskäännös, enkä osaa kuvitellakaan, minne elämä minut vielä heittää. Vaikka joskus blogin pitäminen on tuntunut enemmän velvollisuudelta kuin harrastukselta, olen todella onnellinen, että olen dokumentoinut tämän ajanjakson elämästäni näinkin tarkasti. Olen kirjoittanut ensisijaisesti itselleni, etten unohtaisi ja jotta voisin purkaa tuntojani ja ajatuksiani uudesta elämästäni jonnekin. Mutta olen kirjoittanut myös teille. Minulla on lukijoita, jotka ovat seuranneet kulkuani jo kolme vuotta. Myöhemmin lukijajoukko on kasvanut valtavasti ja tänään sivulla käy noin kymmenkertainen määrä kävijöitä verrattuna kolmen vuoden takaiseen. Olette kommentoineet tekstejäni omat kommenttini mukaan lukien 325 kertaa. Olette jakaneet omia kokemuksianne ja kannustaneet. Yllätyksekseni moni on kirjoittanut hakeneensa sairaanhoitajaksi osaksi blogin ansiosta. Ilokseni olen saanut lukea joidenkin päässeen kouluun.

Te olette muokanneet tästä blogista sen, mitä se nyt on. Olen pyrkinyt kirjoittamaan niin, että tästä blogista olisi jollekin joskus hyötyäkin. Halusin, että blogista saisi jotain niin ne, jotka jo opiskelevat sairaanhoitajaksi, kuin nekin, jotka vielä harkitsevat alaa. Kolmen vuoden jälkeen toivon, että te olette saaneet tästä edes murto osan siitä, mitä se minulle on antanut.

Buranaa, kofeiinia ja rytmihäiriöitä

Tänään sai taas vetää tehtävälistalta yhden koulujutun pois; kirran suullinen esitys ja toisen työn opponointi tehtynä. Pienimuotoinen nöyryytyshän se oli, esittää niin huonoa työtä. Läpi se meni mutta numerosta en sitten osaakaan sanoa mitään. Ryhmätyön teko sisälsi tällä kertaa pieniä ryhmänsisäisiä ristiriitoja, eikä työnjako mennyt ihan kristillisen tasajaon mukaisesti. Noh, onpahan palautettu ja alta pois.

Opinnäytetyömme viimeinen palautuspäivä lähestyy. Keskiviikkona palautamme työmme opettajalle. Tunteet ovat ristiriitaiset. En osaa ollenkaan sanoa, mitä tekeleestämme opettaja tulee sanomaan, se on todennäköisesti korjauksia vaativa ja varmaan arvosanaltaan korkeintaan tyydyttävä, mutta varmaksi en osaa sanoa. Opinnäytetyön seminaareissa saimme ihan hyvää palautetta ja opettaja sanoi jo siellä esitettyä versiotamme hyväksi, joten ehkä tämä paranneltu voisi olla myöskin hyvä? Toisaalta stressi on jo kauan sitten muuttunut jonkinlaiseksi unensekaiseksi lamaustilaksi, jossa on jo niin turta, ettei oikeastaan jaksa edes välittää. Saisi jo vain sen alta pois.

AMK-uralleni mahtuu aikamoisia koesumia ja kiireitä aikoja, mutta aina olen ne jotenkin selvinnyt. Olen pyrkinyt hoitamaan kouluhommani kunnialla läpi, enkä koskaan ole esimerkiksi jättänyt koetta tarkoituksella uusintaa kun en ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/pystynyt lukemaan johonkin kokeeseen. Opinnäytetyön myötä on siihenkin tullut muutos. Lasten ja nuorten hoitotyön erikoisosaamisen koe oli reilu kuukausi sitten, jolloin opinnäytetyön takia siihen lukeminen oli mahdotonta.
Koe jäi siis uusintaan.

Olisin ehkä jotenkin voinut niellä ylpeyteni ja hyväksyä asian, mutta kun uusintakoe oli pari viikkoa sitten, en mennyt siihenkään. Sekin opinnäytetyöstä johtuen. Tai no, välillisesti opinnäytetyön takia, unohdin nimittäin luennot ja kopioimani materiaalin Turkuun. Moka voidaan sysätä opinnäytetyön niskoille, koska sitä kanssani vääntänyt kaverikin unohti. Muistimme ne autossa Loimaan kohdalla, eikä takaisin kääntyminen oikein enää ollut järkevää. Pettymys itseen syveni entisestään, kun tajusimme, että olisimmehan me voineet mennä tekemään edes lääkelaskut, kokeen ja laskut saa nimittäin uusia erikseen. Olisi nyt edes ne laskut suoritettuna.

Noh, uusia saa kaksi kertaa ja nekin koekerrat lasketaan joihin ei mennyt. Keskiviikkona on siis tosi kyseessä. Ja olenko lukenut? Noh, aloitin tuossa viitisen tuntia sitten. Tuloksena muutama hassu sivu luettuna ja kahdet päiväunet. Aihe sinänsä on ihan mielenkiintoinen, mutta tässä vaiheessa lukukautta alkaa elimistökin jo anomaan armoa. Nukun öisin 2-3 tuntia, joskus jopa reilua neljää, päivät koulussa taistelen nukahtamista vastaan kärsien päänsärystä ja sydämen tykytyksistä ja viikonloput koitan nukkua univelkani jotenkin pois, että taas ensi viikolla jaksan kiduttaa itseäni Turussa. Päivät vaan ovat aamusta yömyöhään kouluhommia, ryhmätöitä, opinnäytetyötä, opinnäytetyötä ja opinnäytetyötä. Onneksi olen perinyt isältäni sen ominaisuuden, että selviän vähillä unilla. En normaalistikaan nuku arkipäivinä juuri kuutta tuntia pidempään, jos sitäkään.

Perjantaina on perioperatiivisen hoitotyön demonstraatio, jossa itse esitän anestesiahoitajaa. Sitäkin voisi kai stressata, mutta ei enää. Menen sinne säheltämään ja häpeämään itseäni, mutta aivan sama. Niin kai ne kaikki muutkin ajattelevat itsestään.

Ensi viikolla on enää teho- ja ensihoidon luentoja ja saman aiheen koe tiistaina. Tiistaina lähden joulun viettoon enkä palaa ennen maaliskuuta. Ihana ajatus, joka normioloissa lämmitäisi kovasti, mutta ei tässä koomassa.

Vielä ollaan siinä kohtaa tunnelia, missä valosta ei ole tietoakaan.