Opintokäynti

Hoitotyön erikoistumisopinnoissa parasta antia on ollut sisätauti potilaan hoitotyö. Opettaja on aivan loistava ja jopa motivoitunut. Jakson aikana hän järjesti meille opintokäynnin TYKS:n dialyysiosastolle pari viikkoa sitten. Osaston yhteydessä, jolla kaksi edelliskesää olen viettänyt, on dialyysiosasto, joten sinänsä aihe ei olut ihan vieras. Joka tapauksessa, käynti oli harvinaisen mielenkiintoinen ja myöskin minun ensimmäinen käyntini kyseisen keskussairaalan sisällä. Pian kolme vuotta oleiltuani Turussa, vaikkakin satunnaisesti, oli ehkä jo korkea aika käydä sieläkin.

Tänään samainen kehumani opettaja järjesti toisen opintokäynnin turkulaiseen saattohoitokotiin. Paikka oli upea, yhtä lukuunottamatta kaikista huoneista oli merinäköala.
Eikä siis sellainen näköala kuin minulla, vaan matkaa rantaan oli varmaan 200 metriä. Kierroksen paikassa meille piti eräs sairaanhoitaja, jonka kerrontaa opettajamme sujuvasti säesti käytyään siellä niin monesti.
Käynti oli ajatuksia herättävä. Toisaalta ajattelin siellä olevia potilaita ja heidän omaisiaan, toisaalta ajattelin itseäni: pystyisinkö olemaan sellaisessa paikassa töissä, jossa keskimääräinen hoitoaika on kaksi viikkoa ja poistuminen tapahtuu oikeastaan aina jalat edellä.

Kuolema on sairaalassa läsnä, mutta siellä kuitenkin myös parannetaan, tai edes yritetään. Entä kun mitään ei ole tehtävissä? Jaksaisinko minä olla läsnä niille potilaille, jotka viimeisinä päivinään pohtivat elettyä elämäänsä ja vielä yrittävät järjestellä sitä, mitä hieman on jäljellä. Jaksaisinko tai osaisinko edes kuunnella kuolevan mietteitä, tarjota lohdun sanoja, olla oikealla tavalla läsnä. Olisiko minusta lievittämään sitä omaisten luopumisen tuskaa, jota potilaskin luonnollisesti kokee?

Viime kesään asti olin välttynyt töissä kuolemalta. Moni hoitamistani potilaista on toki kuollut, mutta en koskaan ollut silloin työvuorossa. Viime kesänä näin ensimmäisen kerran vainajan. En ollut osannut mitenkään valmistautua siihen. En voinut kuvitella, miltä ihminen näyttää vain muutama minuutti viimeisen sydämen lyönnin jälkeen, miltä hän tuntuu. En osannut varautua siihen, kuinka hätkähdyttävän nopeasti elämä valuu ihmisestä ja kuinka koko olemus muuttuu. Pysähdyttävintä oli se, kuinka ihminen, joka vasta äsken hengitti, muuttuu minuuteissa kylmäksi. Ihminen, joka äsken vielä oli tuskainen ja peloissaan, on nyt rauhallinen, eikä häneen enää satu. On vaikea tajuta, että hänen kipeää kättään ei tarvitse enää varoa, tai että asentotyynyt, joita äsken vielä niin huolellisesti asettelin, voi nyt ottaa pois. Kuolleen ihmisen edessä aika pysähtyy. Oliko tämä nyt tässä? En tiedä, koska kuoleman lopullisuuden ensi kertaa tajusin, mutta uskoisin tajunneeni sen jollain tavalla uudestaan viime kesänä.

Sairaanhoitajan ammattitaitoon kuuluu osata ns. vainajan laitto. Vainajan peseminen, mahdollisten putkien ja letkujen poisto ja pukeminen ovat viimeinen asia, mitä voimme ihmisen puolesta tehdä. Näkemäni vainaja ei ikävä kyllä jäänyt kesän viimeiseksi ja mennessäni laittamaan vainajaa seuraavan kerran ajattelin sen käyvän jo helpommin. En tiedä, milloin tähän ammattini osa-alueeseen tottuu, mutta ei se ollut yhtään helpompaa seuraavallakaan kerralla.

Olen ehkä ollut naiivi, mutta vasta viime kesälle minulle oikeasti konkretisoitui se, kuinka laaja sairaanhoitajan työnkuva oikeastaan on. Asia, jonka jo oikeastaan tiesin, iski tajuntaani ihan uudella tavalla. Me emme ole läsnä vain parantumisessa, vaan myös niinä ihan viimeisinä hetkinä, kun kaikki on jo tehty ja elämä tulee päätöspisteeseensä.

Kuva