Kanylointi

Tänään koitti odotettu ja pelätty päivä; HOIM:issa harjoiteltiin nimittäin kanylointia oikeaan ihmiseen. Viime viikolla harjoittelimme tekniikkaa jo muoviseen, suoraan sanoen varsin karmivaan, irtokäteen. Parhailla käsillä oli toimivat suonet, jotka vaihtelevalla ponnekkuudella pulppusivat vaalean punaista "verta."

Jännityksen, innon ja pelon sekainen joukko valkopukuisia hoitajakokelaita istuutui labraluokan ulkopuolelle odottamaan vuoroaan. Koska opettajan oli nähtävä jokainen suoritus ja toiminta oli hidasta, odottelun välttämiseksi labraryhmä oli jaettu kahteen ryhmään. Itse olin siinä viimeisemmässä odottamassa, lähinnä innoissani. Olen ollut kuusi vuotias, kun mut on viimeksi kanyloitu, joten en muistanut miltä toimenpide tuntuu. Hyvä niin, en siis pelännyt tilannetta valmiiksi. Ainakaan kauheasti.

Kun pääsimme luokkaan, edellisen ryhmän oppilaat jakoivat ristiriitaisia kokemuksiaan. Toiset sanoivat kaiken menneen hyvin, toiset valittivat kovaa kipua. Päätin kuitenkin olla jännittämättä ja lupauduimmekin kaverini kanssa ensimmäisiksi yrittäjiksi. Kaverini, joka on ennenkin on kanyloinut, kanyloi mut ensin. Tunne oli, vähintäänkin epämiellyttävä, mutta tuskastumisen sijaan päätin keskittyä kuvaamiseen, joten homma onnistui hyvin. Jo ensimmäisellä kerralla kaverini sai kanyylin suoneen, mandriinin kanyylin päähän ja teipit paikalleen.
Verikokeesta tuttu ilmiö esiintyi jälleen, kädestäni vuoti aika paljon verta joten onnistuin siis tahtomattani tuhrimaan yhden asentotyynyn tyynyliinan vereen. Vähin äänin livautimme lakanan pyykkiin ja kaverini asettui sängylle odottamaan vuoroaan.

Lähihoitajakoulussa epäonnistuneita kanylointeja kokenut kaverini pelkäsi kanylointia kuollakseen, mutta suostui kuitenkin koekaniinikseni. Opettajan saavuttua paikalle, aloin valmistelemaan toimenpidettä asettamalla staassin paikalleen. Samassa suoni, johon olin suunnitellut neulan ujuttaa, katosi näkyvistä. Yhdessä opettajan kanssa houkuttelimme suonta esiin silittelemällä ja taputtelemalla kättä. Suoni suostuikin näyttäytymään, mutta siinä vaiheessa, kun kanyyli oli valmiina pistettäväksi, suoni katosi jälleen. Näin suonen vaimeasti ihon läpi ja päätin koittaa. Kaverini valitti tuskaansa kun työnsin neulan ihon läpi. Kammioon ei tullut verta, joten olin pistänyt ohi. Yritin uudestaan ja tällä kertaa kanyylin kammioon tulvi tummaa, punaista verta. Olin huudahtaa innosta, mutta hillitsin itseni ja tyydyin työntämään kanyylin suoneen. Asetin mandriinin paikoilleen, mutten kaverini pyynnöstä teipannut sitä.

Olimme parini kanssa ainoat, jotka siinä vaiheessa olivat onnistuneet ja koska ilmeni, että kahdella luokkalaisellani oli kerrassaan niin huonot suonet, ettei niihin kanyloiminen onnistunut, tarjouduin auttamaan. Omia suoniani oli kehuttu hyviksi, joten päätin antaa toisen luokkalaiseni kokeilla. Neulan työntyessä ihooni, huuliltani karkasi tahaton parahdus. Neula ei ollut mennyt suoneen ja asiaa tutkittiin neulaa kääntelemällä. Hetken olin niin tuskissani, että ajattelin pyytää ottamaan neulan pois, mutten halunnut pahoittaa luokkalaiseni mieltä ja yritin näyttää rauhalliselta. Neula otettiin kuitenkin pois ja kädestäni pakeni veripisara. Tällä perusteella opettaja päätti, että neula oli ollut suonessa. Äsken kokeneeni tunne siitä, kuinka neula oikeasti oli suonessa oli huomattavasti miellyttämpi kuin tuore pistos kämmenselässäni, joten olin hiljaa mielessäni eri mieltä.

Päivästä muistoksi jäi kaksi reikää ja kipeä käsi. Kaikesta huolimatta, tykkäsin tunneista ja olisin valmis vastakin antamaan käteni harjoituskappaleeksi. Myös kanyloitavani oli tyytyväinen suoritukseeni ja sanoi, ettei ehkä ensi kerralla enää pelkää toimenpidettä niin paljon. Mahdollista on tietysti sekin, että myös hän päätti säästellä kanyloijansa tunteita.
Seuraavaksi kanyloimaan pääsen todennäköisesti keväällä, sisuksien harjoittelussa.

Kuvat: Ensimmäisessä tekokädet ja lopuissa kolmessa oma käteni kanyloitavana.

Kaunis Turku

Tänään, ainakin illalla, on ollut ihan kamala syysmyrsky, ja kun illalla yhdeksän aikaan lähdin hakemaan syötävää, tossuni olivat läpimärät jo sadan metrin jälkeen ja ihana Marimekon sateenvarjoni lepatti iloisesti väärinpäin. Siitä huolimatta, kymmenen tuhannen lukijan kunniaksi, kävelin urhoollisesti kamerakännykkä kädessäni napsimaan kuvia Turun upeista jouluvalaistuksista. Leikitään, että kuvat ovat tosi hyviä, eivätkä ollenkaan heilahtaneita. "Epäonnistuneen" sijasta suosisin termiä "taiteellinen."

Turun yliopistonkatua koristavat kolme tai neljä telttamaista valotornia ja viereiset talot ovat koristeltu niin ikään valoilla. Stockmannin seinä on satojen tuikkujen peitossa ja baarien ja liikkeiden ikkunoita koristavat valot. Hansan katoksesta roikkuvat vihreät jouluvalot. Kadun varrella olevien puskien ympärille on kiedottu valoja ja kaikenkaikkiaan kotimatkaani valaisevat tuhannet pienet valot.

Seisoin sateessa, jalat nilkkoihin asti märkinä, katse kohti taivasta ja tuijotin lumoavia valoja yläpuolellani. Yritin sulkea pois ohikulkijoiden ihmettelevät katseet, jäätävän tuulen ja piiskaavan sateen. En antanut sinertävien sormieni haitata kun yritin räpsiä onnistunutta kuvaa näystäni.


Hetken siinä seistyäni ja ihmeteltyäni, nälkä ja litimärät jalkani vaativat minua jatkamaan matkaa. Räpsin nopeasti neljä kuvaa ja käännyin kohti lähikebabia. Kävellessäni ajattelin paitsi tunnottomia varpaitani, myös sitä, että en vielä tähän mennessä ole nähnyt Turkua mitenkään erityisen kauniina. Hetken murto-osan, siinä läpimärkänä seistessäni, tunsin jonkinlaista ylpeyttä Turusta.

Uhreja ja auttajia

Viime viikon torstaina oli ensiavun tilanneharjoitukset. Ryhmämme jaettiin kahteen ryhmään, jotka jaettiin jälleen neljän hengen pikkuryhmiin. Pikkuryhmissä tehtävämme oli suunnitella ja toteuttaa tilanne, jossa oppimiamme ensiaputaitoja voisi kokeilla käytännössä. Omalle ryhmälleni oli sattunut traaginen auto-onnettomuus, jossa oma roolihahmoni oli vähiten hengenhädässä. Olin ollut törmäyksen sattuessa auton takapenkillä, turvavöissä ja kolauksesta olin selvinnyt pelkällä ruhjeella päässä ja nenäverenvuodolla. Olin hysteerinen ja vaadin hyvin kuuluvasti ansaitsemaani hoitoa.

Toisen ryhmän pikkuryhmät tulivat vuoronperää tilanteeseen ja heidän tuli selvittää mitä oli tapahtunut ja auttaa uhreja mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi jokaisesta "uhri-ryhmästä" esitti hätäkeskusta (tarkkailija), johon auttajat soittivat. Tilanteessa oli tasan kahdeksan minuuttia aikaa toimia, jonka jälkeen ambulanssi tuli paikalle ja ensihoitajille tuli antaa raportti tilanteesta.

Tänään oli siis meidän vuoromme toimia auttajina. Tilanteita oli kolme erilaista ja ne sisälsivät mm. anafylaktisen sokin, epilepsiakohtauksen, kaksi elvytystilannetta, avomurtumia, puukotuksen, useita pienempiä ruhjeita ja haavoja, vahvan humalatilan, huumeruiskun, kaksi henkilöautoa ja hysteerisen äidin. Tilanteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia ja toimiminen oli hauskaa, vaikka tarkkailija ja opettaja huohottivatkin kokoajan niskassa. Jokaisen kahdeksan minuutin jälkeen jäi tunne, että voi kun voisi mennä ja tehdä uudestaan- paljon paremmin.

Kun kaikki kolme tilannetta oli suoritettu, kokonnuttiin luokkaan keskustelemaan lähinnä pelastajien suorituksista. Itse sain kuulla, että olin tappanut 6-vuotiaan lapsipotilaani painelemalla häntä liian hiljaa. Opettajat katsoivat tämän tarpeelliseksi takertumisen aiheeksi, vaikka pelastajien joukossa oli mm. ihmisiä, jotka eivät tajunneet kääntää tajuntonta mutta hengittävää kylkiasentoon tai eivät suostuneet lainkaan puhaltamaan potilaan suuhun. Ei myöskään haitannut, että potilailta ei kokeiltu pulssia tai että verenvuotoja ei tyrehdytetty.

Sillä, että itse osasin puhaltaa lapsen suuhun viisi kertaa ja jatkaa sitten 30:2 -tahdilla elvytystä ei ollut väliä, eikä sillä, että painoin potilasta yhdellä kädellä ohjeenmukaisesta kohdasta, mutta se oli kohtalokas virhe, että painoin liian vähän. Rintakehän olisi kuulunut painua 2/3 alaspäin, mun suorituksessani se painuin opettajan mielestä vain puoleen väliin. Onneksi ei ollenkaan ärsyttänyt, kun opettaja koko luokan edessä esitti miten muka olin potilasta painellut ja antoi ymmmärtää, että suunnilleen pikkuisin tökkässyt lapsen rintakehää. Tajuan kyllä, miten tärkeää oikeanlainen painelu on, mutta miten paljon asiallisemmin senkin asian olisi taas saanut ilmaistua.

Toisaalta, moneen muuhunkin suoritukseen takerruttiin kynsin ja hampain ja uskoisin, että joka toinen auttaja lähti tänään kotiin p*skan maku suussaan. Tosi kiva oppimistilanne ja vieläkin kivempi palaute.
"Leikkimieltä ja rakentavaa palautetta.."

Lintsari

Viime torstaina tein tietoisen valinnan ja päätin lintsata koulusta. Perjantaina olisi ollut puolitoista tuntia anatomiaa, mutta jätin viimeiset tunnin väliin ja painelin hyvällä omalla tunnolla kotiin jo torstaina. Painavasta kassistani en keksinyt muuta Turkuun jätettävää, kuin anatomian kirjan (koe tänä perjantaina), joten koko pitkä viikonloppu kului kaiken muun kuin kouluasioiden parissa. Turkuun palasin vasta äsken, siis maanantaina, koska onnekseni myös tämä päivä oli vapaa.
Nyt pitkän viikonlopun jälkeen, ei ollenkaan hotsittaisi palata kouluun. Huomenna ollaankin koulussa oikein ryminällä; huomenna on nimittäin ensiavun tilanneharjoitukset. Siitä kuitenkin vasta huomenna, nyt äkkiä nukkumaan, että jaksan huomenna virkeänä pelastaa leikisti ihmishenkiä.

Aikuinen nainen ja Levoton Tuhkimo

Eilisiltana juhlistin koulukaverini synttäreitä ensin syömisen ja juomisen muodossa ja myöhemmin illalla, uskokaa tai älkää, laulamalla karaokea.

Saatuamme vatsat täyteen suunnistimme karaokebaariin, vaikka olinkin vakuuttunut, etten varmasti laula yhtään mitään. Illan edestessä istuin kuitenkin vain parin kappaleen ajan ja muuten lauloin muiden mukana mm. klassikkokappaleissa Ajetaan me tandemilla ja Syksyn sävel, ja hieman epätavallisemmassa karaokekipaleessa kuten Maj Karman Ukkonen. Tiistai-iltana baariin lisäksemme (ja onneksemme) oli eksynyt alle kymmenen muuta.
Olin jo päivällä päättänyt, että jos kappalelistalta löytyy mikä tahansa Kotiteollisuuden kappale, haluan laulaa sen. Etsin kansion läpi pettyneenä, sillä se ei tarjonnut ainuttakaan vaihtoehtoa. Vasta yhden jälkeen yöllä tajusimme baarissa olevan useamman kappaleita sisältävän kansion ja vaihdoimme kappalevaihtoehtomme toisiin. J:n kohdalla kansiossa löytyi kuin löytyikin kappale minulle. Kukaan kavereistani ei pidä Kotiteollisuudesta eikä ainakaan tunne sen kappaleita, joten kukaan ei halunnut kanssani laulamaan. Kahden siiderin ja yhden lonkeron voimalla, hetkellisestä mielijohteesta laitoin nimeni listaan ja ilmoittauduin laulamaan kappaleen.

Tajuttuani mitä tein olin pyörtyä jännityksestä. Kun nimeni kutsuttiin kävelin kuin unessa hakemaan mikrofonin ja ajattelin ilmoittaa, etten laulakaan. Menin kuitenkin "lavalle" seisomaan jännityksestä kuurosokeana. Korvieni humina loppui vasta kun kuulin tutun musiikin. Edessä istuneet hevimiehet, jotka olivat hetkeä aiemmin laulaneet maailmanloppua ennakoivaa hevikappaletta katsoivat kummissaan, kun 160 senttinen tyttö mekossaan lauloikin Kotiteollisuutta. Jännitys katosi ja annoin mennä. Otin armo harppauksen eteenpäin ja lauloin, minkä osasin. Kamalaltahan se kuulosti, mutta hauskaa oli.

Kiitoksena kaikille illasta, tässä se alkuperäinen versio. Jos sanon, Kotiteollisuus.

Sana on vapaa

Maanantaina kirjoitin luokkahengettäristä, jotka saastuttavat luokkahenkeä. Kommenttilaatikkooni tupsahti jo samana päivänä anonyymi kommentti, jonka mukaan mun tulisi varoa sanojani. Kirjoitin jo oman näkemyksen tekstistä kommentteihin ja toivon saavan mahdollisimman paljon muidenkin lukijoiden mielipiteitä tekstistä. Ylitinkö mielestänne rajan ja menin liian pitkälle? Teinkö jotain väärin, olinko asiaton tai ilkeä? Oliko teksti teistä ihan hyväksyttävä ja kirjoitustyylini kenenkään yksityisyyttä loukkaamaton? Sana on vapaa ja toivon saavani paljon mielipiteitä asiasta.

Luokkahengettäret

Viime viikon päätti perjantainen taitokoe, jonka suhteen olin itselleni epätavalliseen tapaan onnekas. Opettaja antoi jokaisen valita käsistään väärinpäin olevan lapun, jossa oppilaan tuleva tehtävä olisi. Itse olin kolmanneksi viimeinen lapun valitsija, joten jäljestä olleista papereista oli helppo nähdä läpi. Näin, että kahdessa oli lyhyt kappale tekstiä ja kolmannessa tuttu taulukko.

Valitsin voiton rieumuisana paperin, jolla oli Glasgow'n (juu, Hoitamisen taito oli väärässä, G:llä se kirjoitetaan) taulukko. Tehtäväni oli siis määrittää GCS-taulukkoa käyttäen "potilaani" tajunnantaso. Läpihän tuo meni, vaikka opettaja löysikin huomauttamista, mm. siitä, kuinka tein testin liian nopeasti.


Tekstin loppu poistettu asianomaisten henkilöllisyyden suojaamisesksi, vaikka se mitä ilmeisemmin epätoivoista onkin. 1.12.08

Anna mun jäädä kotiin!

Viikonloppu hujahtaa ohi huomaamatta, kuten jok'ikinen viikko.
Perjantai menee junassa, ruokakaupassa ja olohuoneen sohvalla. Illalla avokki hakee kepakosta ruokaa koska kumpikaan ei sitten jaksanutkaan laittaa sitä ruokaa. Piihonen taistelee pysyäkseen hereillä katsoakseen ihanaisen Tartu mikkiin:in, mutta nukahtaa jo puolessa välissä. Avokki raahaa Piihosen hammaspesulle ja sänkyyn yhdentoista aikaan.

Lauantaina Piihonen herää yksin, koska avokki on yleensä lauantaisin töissä. Koko päivä menee odotteluun ja päivän kohokohta on päästä illalla Prismaan. Yhdeksän aikaan illalla Piihonen ruskistaa jauhelihaa ja puoli tuntia myöhemmin pariskunta parkkeeraa sohvalle BB:n ja spagetti Bolognesen ääreen.

Joka sunnuntaisen tradition mukaan Piihonen raahaa koko kymmen-jalkaisen laumansa parin kilometrin päähän Äiti- ja Isä-Piihoselle syömään. Loppupäivä istutaan sohvannurkassa ja katsellaan viiden koiran tohloilua. Illan päättää, noloa kyllä, Nelosen 18.30 alkava ohjelma, jonka nimeäminen ylittäisi Piihosen häpeäkynnyksen reilusti. Kahdeksan aikaan nelihenkinen ryhmä suuntaa jalkansa ja tassunsa kohti kotia. Tuntia myöhemmin lähtee juna Turkuun, johon avokki saattaa onnettoman Piihosen. Joka ikinen sunnuntai avokin sydän murtuu hieman enemmän kun Piihonen parahtaa anovasti; Anna mun jäädä kotiin!

Matkija

HH innoitti mut apinoimaan uuden kivan gadgetin blogiini. Tunnusta siis paheesi ja listaudu lukijakseni. Härvelin löydät blogin oikeasta reunasta alaspäin selaamalla.

Taitokoe

Huomenna koittaa syksyn ensimmäinen taitokoe. Aiheita kokeessa on vähän, sillä siihen kuuluu vain neljä kokonaisuutta; kuolema, eristys, tajuttomuus ja kipu. Epävirallisesti opettaja kylläkin vinkkasi, ettei vainajan laittoa tule kokeeseen.

Eristykseen kuuluvat erilaiset eristysmuodot ja niiden järjestäminen. Eristysmuotoja ovat verivarotoimet, ilmaeristys, kosketuseristys ja pisaraeristys.

Tajuttomuus käsittää tajunnan tason ja sen tarkkailun, huomioinni ja kirjaamisen. Tason seuranta tapahtunee todennäköisesti Glascow´n kooma-asteikon avulla. Ihanainen hoitamisen taito kirjoittaa hepun nimen c:llä ja Wikipedia tuntee hänet GlasGow´na. Ota siitä nyt sitten selvää. Luultavammin kokeessa tulee myös muistaa Babinskin refleksin testaaminen.

Kivusta kärsivän potilaan hoidossa meidän tulee hallita kivun tunnistaminen ja kirjaaminenja vaikeimpana perfuusori, eli kipupumppu. Hankala vehje, varsinkin kun on käyttänyt sitä kerran. Olen aikalailla varma, kuten ilmeisen moni muukin luokkalaiseni, että mikäli osakseni perfuusori osakseni lankeaa, tulen menemään kokeesta uusintaan. Onneksi koe ilmeisesti kuitenkin tehdään pareittain. Peukkuja saa silti pitää.

Parenteraalinen nestehoito

Viikon aloittivat labratunnit tiukalla asialla, iv nestehoidolla. Pääsimme siis pitkästä aikaa leikkimään letkuilla, neuloilla ja lagenuloilla. Opettajan höpöttäessä, Piihonen räpsi innoissaan kännykällään kuvia armaiden lukijoidensa iloksi. Illalla Piihonen taisteli vähemmän innoissaan Bluetooth yhteyden kanssa ja toivoo, että joku edes arvostaa vaivannäköä. Klikkaa isommaksi!



Kuvassa siis letku, lääkemuutoslappu ja kolmitiehana. Taustalla käsialanäyte.


Tässä kuvassa desinfiointiaine, viiltävä jäte -astia ja pullo glukoosia. Viiltävä jäte -toosa on totta kai naapurin, sillä niin Piihonen kuin hänen parinsakin unohti ottaa oman.



Viimeisessä kuvassa samaiset välineet ja taustalla tunnusmerkkejä Piihosen bongaajille.