Valmistumispäivä

Siitä on nyt tasan kuukausi, kun ajelin viimeisen kerran ammattikorkeakoululle. Aamun olin suorastaan vakuuttunut, että joku on mennyt pieleen, enkä saa todistusta. Joku olisi voinut nauttia matkasta ja iloita pitkään odotetun päivän saapumisesta, mutta minä valmistauduin vääjäämättömästi lähenevään häpeään siitä, etten saanutkaan todistusta.


Koulurakennus näytti entistäkin ankeammalta, kun sain vihdoin esitellä juhliin saapuneelle perheelleni tuon vanhan harmaan laatikon. Edes tänään se ei näyttänyt ylväältä, varsinkin kun koulussa veitettiin ihan tavallista perjantai päivää. Ensin pidettiin eräässä luokassa kaikille valmistuville sairaanhoitajille Sairaanhoitajaliiton tilaisuus, jossa vannoimme sairaanhoitajan valan ja saimme Sairaanhoitajaliiton jäsenmerkin. Yllätykseksini muitakin jännitti todistuksen saaminen, ilmeisesti koska koulun puolesta ei annettu minkäänlaista varmistusta asiasta jokunen muukin epäili valmistumistaan. Jonottaessani jäsenmerkkiä ajattelin, että otan yhden ja nautin siitä edes hetken ennen kuin se pitää palauttaa kun palaan häntä koipien välissä kotiin, edelleen opiskelijana. Yllätykseksemme koulu tarjosi myös lasilliset kuohuvaa kaikille valmistuville ja ylimääräiset jaettiin omaisille. Kilistimme yhdessä ja lähdimme seuraavaksi koulun jumppasaliin, jossa varsinainen juhlatilaisuus pidettiin. Tilaisuus alkoi musiikkiesityksellä ja koulutusjohtajan puheella. Kummastakaan en muista juuri mitään, koska meille oli laitettu paikat luokittain aakkosjärjestyksessä. Tajusin, että meidät kutsuttaisiin yksitellen hakemaan todistukset ja suunnittelin kuinka heittäytyisin polvilleni ja konttaisin pois kun nimeäni ei sanottaisikaan ja minä seisoisin siinä odottamassa.

Ensin todistukset jaettiin valmistuville röntgenhoitajille ja sitten sairaanhoitajille. Kun luokkamme nousi seisomaan todistustenjakoa varten sydämeni hakkasi. Mitä lähemmäs aakkosissa tultiin, sitä kovempaa se hakkasi. Kun nimeni oli seuraavana, olin suorastaan hämmästynyt kun kuulinkin nimeni. Loppujen lopuksi kaikkien meidän, joiden pitikin valmistua, nimet sanottiin ja seisoimme yhtenä ryppäänä muiden valmistuvien, opettajien ja omaisten edessä. Todistustus suorastaan poltti kädessäni ja vaivoin hillitsin itseni kurkistamasta. Vasta päästyäni takaisin paikalleni tarkistin, että siinä todella luki nimeni. Lopullisen varmuuden sain kun näin alimmaisen paperin, jossa luki, että Valvira on rekisteröinyt minut laillistettuna sairaanhoitajana. Helpotus oli suunnaton ja saatoin hymyillä.

Tulevasta Sairaanhoitajasta oli tullut sairaanhoitaja.

Kautta kiven ja kannon

"Lupaan, että vakaa ja vilpitön tahtoni on sairaanhoitajan tointa harjoittaessani parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan täyttää ne velvollisuudet, jotka minulle sairaanhoitajana kuuluvat, ja pitää aina mielessäni sairaanhoitajan työn korkeat ihanteet "

Odotettu päivä. 12 tunnin päästä olen jo valani vannonut ja olen laillistettu sairaanhoitaja. Nyt pitäisi olla jo nukkumassa (auto starttaa kohti Turkua kello 6.30), mutta vielä on valmistelut vaiheessa. Tajusin 23.20, että kaikki oikeuteni koulun sähköpostiin, Winha Willeen, Optimaan ja koulun intranetiin päättyvät tänään. Imuroin siis vauhdilla koneelleni kaikki luennot mitkä vielä olivat kopioimatta. Tunnin taistelun jälkeen huokaisin helpotuksesta -sain kaiken haluamani turvaan. Paitsi, että pääsen edellä mainittuhin ohjelmiin yhä, joten ajan olisi voinut käyttää vaikka valan opetteluun. Se pitää kuulemma osata ulkoa. Tiistaina vietin illan tulevien ex-luokkalaisteni kanssa ja yleinen henki tuntui olevan, että "kyllä sen joku osaa, mää vaan mumisen mukana!" Eli siis ihan niin kuin itsekin ajattelin tehdä.

Noh, ehken pääse edes mumisemaan mitään valaa, mistä sen tietää, jos kumminkin unohdin jonkun kurssin, jonkun kirjallisen työn, jonkun allekirjoitettavan lapun, enkä valmistukaan...

Mitä seuraavaksi?

Eilen oli viimeinen harjoittelupäivä. Aamulla vetäessäni sinisiä työvaatteita päälleni, ajattelin, että viimeinen kerta vähään aikaan. Kun esittäydyin potilaalleni sairaanhoitajaopiskelijana, teki mieleni jatkaa, että olen opiskelija enää viikon. Puolen päivän aikaan katselin nimineulaani, jossa lukee "sairaanhoitajaopiskelija." Sitä samaa neulaa, jotka tilasimme yhdessä luokkamme kanssa, ja jonka piteleminen ensimmäistä kertaa tuntui ikimuistoiselta hetkeltä. Ja sitä se olikin. Nyt peitin sormellani sanan "opiskelija" ja tuijotin epäuskoisena omaa nimeäni edeltävää sanaa sairaanhoitaja.

Niin, viikon päästä tähän aikaan olen jo vannonut valani, saanut todistukseni ja odottelen paraikaa sukulaisia kahvitettavaksi. Ja mitä sitten? Valmiina sairaanhoitajana minulla ei ole työpaikoista pulaa. Voisin lopettaa opiskelijaelämän aikaisen kituuttamisen vähillä rahoilla, ja mennä töihin. Mutta minä valitsin toisin.

Vedin siniset työvaatteet pitkään aikaan viimeisen kerran päälleni, koska seuraavaksi aion lomailla. Lomailla pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikein kunnolla. Lomailla aina heinäkuun puoleen väliin saakka, kunnes 11. päivä alkaa ihan uusi haastava luku elämässäni. Minä lähden varusmiespalvelukseen.

Visusti pitämäni salaisuus paljastui suurelle yleisölle vasta aprillipäivänä, jolloin asia varmistui. Tosin, suurin osa piti sitä aprillipilana ja ne loput jotka uskoivat asian todeksi, eivät jaksaneet käsittää, miksi ihmeessä 23-vuotias nainen, joka on juuri valmistunut, tahtoo lähteä armeijaan. Olen saanut vastata kysymyksiin väsymiseen saakka. Niin miksi?

Mieheni ollessa armeijassa vuosi sitten instituutin hienous paljastui minulle, joka ei ollut koskaan harkinnutkaan vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista. Tajusin, mitä varten armeijaan mennään ja miksi se on tärkeää. Ennen armeija oli tarkoittanut nuorten miesten velvollisuutta mennä miehistymään johonkin käsittämättömään paikkaan, jossa pukeudutaan samalla tavalla, käyttäydytään jäykästi ja pokkuroidaan vanhemmille miehille, joilla on enemmän metallia rinnassaan.
Tajusin, että armeijaan mennään, jota Suomella olisi mahdollisuus puolustaa rauhaansa ja koskemattomuuttaan, mikäli joku sitä uhkaisi. Tajusin, ettei siitä loppujen lopuksi ole kovin kauaa, kun itsenäisyytemme on ollut uhattuna. Tajusin, että minä haluan puolustaa Suomea.

Niinpä vaihdan sinisen kurkkusalaatinvihreään ja vietän täysin erilaisen vuoden. Tai en kai niin erilaista sairaanhoitajan näkökulmasta, ammattini puolesta aselajini on kokolailla puolestani jo päätetty, se tulee nimimttäin melko varmasti olemaan lääkintä.

Siinä siis vastaus toiseen kysymykseen mihin saan vastata päivittäin, "mitä teet valmistumisen jälkeen?" Välttääkseni lisäkysymykset, sanon lomailevani valmistumisen jälkeen. Ja jos joku on kuullut armeijaan menostani, kysymyksiin vastaan ympäripyöreästi tai vain vastakysymyksellä "miksi ei?"

Kevät

Kaikista Suomen neljästä vuodenajasta kevät on ollut suosikkini niin pitkään kuin muistan. Keväällä on pitkästä aikaa niin lämmintä, valoisaa ja vihreää. Keväällä tapahtuu ihania asioita. Keväät ovat olleet elämäni parhaita aikoja: äitini parani vakavasta sairaudesta, löysin tulevan kihlattuni, kirjoitin ylioppilaaksi ja nyt mitä ilmeisemmin valmistun sairaanhoitajaksi.

Olen tänään laskenut ne lääkelaskut, joista viimeksi kirjoitin, onnistuneesti. Kun näin, että ohjaajallani vastaukset olivat prikulleen samat kuin minulla, olisin voinut halata häntä. Hillitsin itseni ja tyydyin päänsisäisiin aaltoliikkeisiin omaksi kunniakseni.

Kotiin päästyäni kaverini laittoi tekstiviestin kertoakseen, että opinnäytetyömme on vihdoin hyväksytty ja olemme saaneet arvosanan 3. Koska leijuin jo pari tuumaa maasta muutenkin, olo oli suorastaan kepeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi emme lähettäneet kutsukortteja pari päivää sitten turhaan. Valmistuminen näyttää todellakin vääjäämättömältä.

Koska minun Pepsi-lasini on aina kuitenkin vähän enemmän tyhjä kuin täynnä, en voi ääneen lausua, sitä minkä juuri ja juuri voin kirjoittaa: minä valmistun 21 päivän päästä! Sitä en tiedä milloin voin olla täysin varma. Todennäköisesti kun ajelen kotiin Turusta, tarkistan todistuksesta ainakin minuutin välein, että lukeehan siinä varmasti minun nimeni. Ja oikea koulu. Ja oikea tutkinto. Ja sitten sama kierros uudestaan.

Kevät on vuoteni kohokohta siitäkin syystä, että silloin pidetään jääkiekon maailmanmestaruus-kisat. Jos jokin on elämän ja kuoleman asia, se on jääkiekko. Katsellessani Suomen piinallista taistelua Saksaa vastaan voin suorastaan huonosti. Olen valmis lyömään vetoa vasemmasta kädestäni, että Suomi häviää. Kun Leijonat kuitenkin taistelee isänmaamme voittoon, itkiessäni ilosta, muistan kuten joka kerta aiemminkin Suomen voittaessa, miksi katson kisoja. Maamme-laulun kaikuessa Bratislavan Samsung Arenalla alkukevään illan hiipuessa olen pakahtua onnesta.

Keväisin kaikki asiat vain tuntuvat järjestyvän.

Alle kuukausi

Tasan kuukauden päästä pitäisi juhlat olla juhlittu ja pätevän sairaanhoitajan paperit plakkarissa. Virallinen valmistumispäivä on siis 27. päivä toukokuuta ja sukulaisia kahvitan seuraavana päivänä.

Tarkkasilmäinen varmaan huomasikin, toisen lauseen konditionaalin. Pitäisi. Mikään ei ole vielä varmaa: toistan jälleen itseäni, mutta opraa on edelleen hyväksymättä. Sitä pitää vielä viimeisen kerran korjata. Läpi sen pitäisi mennä, mutta hiostaahan se kumminkin, kun hyväksymättömissä kursseissa roikkuu niinkin iso juttu. Toinen "mutta" on yksi pirun lääkelasku. Turussa ollessani viimeistä viikkoa kävin uusimassa sen surullisen kuuluisan lasten hoitotyön tentin. Opettaja katsoi lääkelaskun saman tien kun palautin kokeen. Olin tuskaillut laskun kanssa enemmän kuin koskaan. Opettajan kurtistuvista kulmakarvoista näin, ettei se mennyt niin kuin piti. Olin hikoillut laskun kanssa niin paljon, etten ehtinyt vastata kaikkiin varsinaisen kokeen kysymyksiin. Olin laskenut yhtä laskua uudelleen ja uudelleen, niin, että miltei kokonainen konsepti oli täynnä alekain laskettua jakolaskua. Opettaja rykäisi kurkkuansa ja kysyi jotain tarkentavaa laskustani. Selitin tuskanhien yhä puskiessa pintaan, mitä olin tehnyt. Opettaja kuunteli kärsivällisesti ja sanoi, että tämä on periaatteessa laskettu ihan oikein, olen vain vastannut väärään kysymykseen. Vastausta erääseen tiputusnopeuteen pyydettiin ml/tunnissa -muodossa, minä vastasin ml/minuutissa. Kun tajusin mitä opettaja oli juuri sanonut, olisin voinut alkaa itkemään siltä seisomalta. Opettajan harmitellessa kohtaloani koitin niellä palaa kurkussani. Siinä kohtaa vuotta paineet olivat jo sellaiset, että yksi väärin laskettu lääkelasku paisui mielessäni nanosekunneissa megalomaanisiin mittasuhteisiin.

Mielessäni ehdin jo perumaan koko valmistumiseni ja kirosin itseni alinpaan helvettiin. Kerroin opettajalle lähteväni harjoitteluun ensi maanantaina, Tampereelle. Opettaja jäi miettimään kohtaloani. Noin viikon päästä opettaja ehdotti, että koska tuloni Turkuun on päivätyöstä vähintäänkin hankalaa tuntien korvaamisen takia, saan laskea laskun harjoittelussa ohjaajani valvonnassa. Huokaisin helpotuksesta. Nyt siis odottelen, että opettaja lähettäisi ohjaajalleni laskun, jotta saisin yhden ahdistuksen aiheen alta pois. Dead line on 13.5, jolloin kaikki kurssit täytyy olla suoritettuna jos meinaa valmistua tänä keväänä.

Eletään samantyyppisiä aikoja kuin keväällä 2006. Silloin jännitin ylioppilaaksi pääsyä, peruin haaveeni valkolakista joka toinen päivä ja välillä olin niin totaalisen turta jännittämisestä, että kirjoitusten siirtyminen puolella vuodella tuntui suorastaan hyvältä idealta. Viisi vuotta myöhemmin ymmärrän, mitä turhaa koko stressi oli, pääsin ylioppilaaksi juuri silloin kuin pitikin ja vieläpä kelpo arvosanoin. Tuota 18-vuotiaan paniikkia ajattelemalla koitan lievittää nyt tämän hetkistä ahdistustani ja juurruttaa uskoa siihen, että kaikki menee tälläkin kertaa hyvin.

Toivottavasti.

Kirjallisesta toiseen

Tämäkin viikko on huomisen jälkeen lusittu. Karu totuus on, että jäljellä on kaksi viikkoa. Kaksi tiivistä viikkoa. Tuntiopetusta ei enää kamalasti ole, mutta kirjallisia töitä kyllä riittää. Nursing sciencen lisäksi täytyy väsätä hoitotyön johtajuus -kurssia varten jos minkäkinlaista tekstiä. Juuri tänään teimme liiketoimintasuunnitelman itse kehittämästämme yrityksestä. Parini kanssa keksitty yritys oli oikeastaan melkein hyvä idea, jos toimivan yrityksen kriteereihin ei lukeudu voiton tekeminen, palkan maksaminen työntekijöilleen tai minkäänlainen vapaa-aika. Onneksi minusta ei tosiaankaan tullut sitä tradenomia, koska tänään sen taas näki, että luontaiset taipumukseni ovat jossain ihan muualla kuin rahan tahkoamisessa.

Luontaisia taipumuksia pääsin toteuttamaan sen sijaan ihan jossain muussa. Kirjoittelin nimittäin tätä kaikkien lempitehtävää, Nursing sciencen esseetä iltani ratoksi. Tarkoitus on siis tutkimusten ja lähteiden pohjalta pohtia omia kokemuksiaan jostakin eettisestä asiasta, esimerkiksi itselläni saattohoidosta ja palliatiivisesta hoidosta. Ohjeessa sanotaan, että tekstiosuuden tulisi olla viisi sivua. Noh, kuten arvasin, tästä tuli ongelma. Kirjoitin juttua ehkä puolisentoista tuntia, kunnes havahduin siihen tosiasiaan, että olen nyt sivun seitsemän lopussa. Kaikkia lähteitä ei edes ollut vielä tekstissä, enkä ollut vielä lähelläkään kirjoittanut kaikkea mitä halusin. Lähetinkin varovaisen sähköpostin opettajalle, että olisiko vallan kauheaa, jos teksti osuus olisikin vähän pidempi kuin viisi sivua, esimerkiksi jos saisin sen tiivistymään yhdeksään sivuun... Ennen kuin opettaja vastaa jotakin, en uskalla antaa näppäimistön laulaa enää yhtään. Jos tiivistää pitää, siitä tulee nimittäin tuskallista jo noiden kahden liikasivun kanssa, varsinkin kun puolet lähteistä lojuu vielä avaamattomina.

Tänään olimme myös pitkästä aikaa opinnäytetyön ohjauksessa. Kyllä, se on edelleen vaiheessa. Opettaja aloitti kysymällä varovaiseen sävyyn tunnelmiamme. Totaalisen kyllästymisen tilassa oli vaikea kaunistella sanojaan. Vaikka asettelimme sanamme asialliseen muotoon, opettaja varmaan rivien välistä osasi lukea millä innolla sitä opinnäytetyötä väännetään. Hän sai kuitenkin jonkin verran uskoa pumpattua meihinkin, ehkä jopa vähän motivaatiota, oppari nimittäin on hänen mukaansa muutamaa pikkujuttua vaille enää. Prosessiahan hidastivat sitten joulukuun pakertamisen mm. se, että opettajamme oli eiliseen asti virkavapaalla, joten olimme käytännössä ilman ohjaajaa. Vaikka olisin joulupaketista käärinyt kymmenen kiloa motivaatiota, opinnäytetyö olisi todennäköisesti samassa jamassa. Paitsi se, että olimme harjoittelussa, emme olisi edes osanneet tehdä mitään. Siksi loppu väsätäänkin sen mukaisella kiireellä. Tavoite on saada valmis versio opettajalle ennen kuin viimeinen harjoittelu alkaa huhtikuun toisella viikolla.

Huomenna on pitkästä aikaa ihan täysi päivä. Istumme kahdeksasta neljään juurikin hoitotyön johtajuuden kurssilla ja pari tuntia kuuntelemme myös toistemme pohdiskelevia esityksiä jälleen jostain eettisestä asiasta. Tämä loppu kevät on näköjään päätetty täyttää tällä etiikalla. Suoraan sanoen, tässä vaiheessa on ihan sama mitä loppu kevät sisältää, ihan oikeasti, koulua on enää kaksi viikkoa aikaa.

Loppu lähenee

Olen asunut Turussa yhteensä neljässä paikassa. Kevään 2008 vietin soluasunnossa kävelymatkan päästä opinahjostani. Minulla oli jopa pyörä Turussa. Soluasuminen meni sen kevään, koska olin varmaan niin sumussa kaikesta uudesta, että olisin asunut vaikka sillan alla. Luovuin asunnosta keväällä, koska en tiennyt palaanko Turkuun enää; niihin aikoihin harkitsin vielä siirtymistä Tampereen ammattikorkeakouluun.

Kesällä soittelin valehtelematta kymmenille asunnonvälittäjille, ennen kuin löysin sellaisen asunnon, jota ei tarvitse mennä katsomaan. Vuokrasopimuksen allekirjoitus tapahtui nokialaisen kauppakeskuksen eteisessä ja syyskuussa ajelin keskusta-asuntoni pihaan jälleen uuden muuttokuorman kanssa. Sika säkissä -periaatteella vuokrattu asunto osoittautui sijainniltaan erinomaiseksi ja muutenkin mukavaksi viikko-asunnoksi. Tässä asunnossa vietin tiiviin syksyn ja väljemmän kevään. Ensimmäisen lukukauden, jolloin meillä oli vajaita viikkoja edes melkein yhtä paljon kuin nykyisin. Asunnosta luovuin huhtikuussa, koska sisätautien harjoittelun suoritin Pirkanmaalla. Seuraavan kerran palaisin Turkuun vasta lokakuun lopussa, joten en halunnut maksaa puolen vuoden vuokria tyhjillään seisovasta asunnosta.

Lyhyehköksi jääneen syksyn 2009 asustelin ankeimmassa paikassa missä koskaan olen asunut. Asunto oli opiskelijoiden soluasunoja, joka sijaitsi Turun ehkä huonomaineisimman kaupunginosan läheisyydessä. Olin asunut asunnossa ehkä kuukauden kun aloin katsella uutta asuntoa, yksiötä. Löysin asunnon ja irtisanoin vuokrasopimukseni vuoden alusta alkaen. Joululoma alkoi 4.12, joten ehdin asua asunnossa kaksi kuukautta.

Viimeisen ja se nykyisen asuntoni sain myös käymättä näytössä. Asuttuani Paskamäeksi ristimässäni paikassa sen kaksi kuukautta minulle oli oikeastaan ihan sama, minkä näköinen murju minua olisi vastassa, kunhan kaupunginosa oli mukava ja asunto kohtuuhintainen yksiö. Kriteerit täyttyivät helposti ja olin haljeta ihastuksesta kun näin asuntoni ensimmäisen kerran. 28 neliöinen yksiö sijaitsi meren vieressä satamassa, vieläpä seitsemännessä kerroksessa. Lähäs koko seinän käsittävästä ikkunasta oli mahtava näkymä Naantalin telakalle asti. Keittiö oli hieno ehkä vuonna -72, mutta kelpasi minulle, vessa puolestaan oli täysin remontoitu. Sisustin asuntoani sillä mielellä, että tästä en enää lähde ennen kuin Sen Viimeisen Kerran. Syksy ja loppuvuosi kuluikin rattoisasti Ikeassa milloin mitäkin hakemassa. Valmiiksi sisustamani asunto jäi odottamaan minua pariksi kuukaudeksi kun lama leikkasi joululoman tavallista pidemmäksi ja vuosi alkoi harjoittelulla Tampereella.
Kevät oli katkonainen ja täynnä tynkäviikkoja, mutta mukava asunto oli henkireikä kun opinnäytetyön suunnitelmaa tehtiin vuorokauden ajasta riippumatta.

Kesällä kieltämättä hieman ärsytti lohkaista palkasta 400 euroa tyhjän asunnon vuokraan, mutta ajatus siitä, että tänä syksynä ei tarvitse ajella peräkärryineen ympäri maakuntaa muuttamassa, lohdutti kummasti. Syksyllä oleskelu Turussa tapahtui jälleen harvakseltaan, mutta yötöiksi meni silloinkin monella viikolla opinnäytetyön kanssa.

Tänä keväänä olen kuluttanut Turun sänkyä vasta muutaman yön edestä ja tämän kuun alussa koitti päivä, jota olen odottanut: irtisanoin asuntoni viimeisen kerran Turussa. Oikeastaan se ei tuntunut edes niin hienolta kuin olisi luullut, jotenkin koko ajatus tuntuu utopistiselta. Parin viikon päästä kannan kamojani jälleen kerran, ainoana eroavaisuutena tietenkin, että nyt niitä ei tarvitse enää kantaa takaisin. Itseasiassa, olo on melkein haikea. Parin viikon päästä minun ikkunani edessä istuu joku muu ja katselee risteilyalusten lipumista Itämerelle.

Tässä vaiheessa en osaa edes kuvitella sitä päivää, kun oikeasti ajan pois Turusta Omaan Kotiini, minne vien kaiken Turkuun raijaamani tavaran. En enää muista aikaa, jolloin minulla oli vain yksi hammasharja, aikaa, jolloin ei tarvinnut miettiä mikä asia milloinkin on Turussa, mikä kotona. Aikaa, jolloin matkakassini oli vaatekomeron ylimmällä hyllyllä, lähes unohdettuna, eikä eteisessä odottamassa taas uutta pakkaa-pura-lähde-tule -rumbaa.

Turku-Tukholma-Turku

Olen väliaikais-asunut Turussa nyt pian kolme ja puoli vuotta. Asian oltua puhe-asteella samaisen ajan, edellisviikolla vihdoin toteutimme kaverini kanssa suunnitelmamme. Lähdimme risteilylle ex tempore. Minkäännäköinen ex tempore -toiminta ei yleensä kuulu toimintatapoihini, joten sitä, että lähdimme täysin suunnittelematta risteilylle, voidaan pitää jonkinlaisena hetkellisenä mielenterveyden järkkymisenä. Ihan kuin risteily olisi jonkun meriitin arvoinen suoritus, ottaen huomioon, että meillä oli ilmainen risteilykumponki, seuraava päivä vapaata ja pääsimme koulustakin jo ennen puolta päivää. Noh, viidellätoista eurolla sain edustavat kengät ja parilla eurolla Postafen-paketin yhteiseksi.

Matka alkoi luonnollisesti buffetilla, joka oli ehkä muistoissani kultaantunut sitten viime kerran. Edellinen risteilykokemukseni sijoittuu nimittäin toiselle laivayhtiölle abiristeilyn aikaan. Pienoinen pettymys ei kuitenkaan lannistanut miltei hellyyttävää päättäväisyyttämme pitää hauskaa ja olla stressaamatta. Ilta menikin tax-freessä, karkkia mutustellen, tuhlaamalla muutaman sentin pelikoneeseen ja hytissä jutellen. Vasta puolen yön jälkeen lähdimme baarin puolelle tarkoituksena juoda ehkä pari siideriä.

Yhden siiderin jälkeen päädyimme kuitenkin pitkällisen epäröinnin jälkeen muutamaan tequila-shottiin. Vaikka viimeisin kokemus tequilasta liittyy myös abi-risteilyn aikaan, ei muistikuva aineesta ollut läpikäynyt samaa kultausprosessia kuin buffet. Muistin kirkkaasti kuin eilisen sen vähemmän kirkkaan illan ja sen kuinka en muista oikeastaan mitään. Varmuudella muistan vain seuraavan päivän, jonka vietin kirjaimellisesti pää ämpärissä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä: vaikka ensimmäinen ei tunnu päässä välttämättä vielä vartin päästäkään, ei kannata hakea viiden-kuuden tequilan riviä, joita sitten hulauttaa kurkustaan alas samoin tein. Traumoistani huolimatta, rohkaisin mieleni ja sain huomata, että tequila on ihan kiva aine, jos muistaa, että tequila tuntuu kulkeutuvan päähän asti tavallista hitaammin.

Seuraavana päivänä ei eilisestä ollut tietoakaan ja vietimme vielä mukavan päivän vältellen aiheita koulu, opinnäytetyö ja vääjäämättä lähestyvän valmistumisen aiheuttama stressi.

Paluu kulttuurin pariin

Venähtipä pitkäksi. Tauko siis. Palasin sunnuntai-iltana Turkuun. Olen ollut pois vain kaksi kuukautta, mutta taisin lähteä joulukuussa niin tympiintyneenä kaikkeen, etten muistanut edes ajatella, että takaisinhan pitää vielä tulla. Viisi viikkoa on jotenkin niin naurettavan lyhyt aika, ettei siihen osaa edes asennoitua. Tällä hetkellä tuntuu, ettei tämä Euroopan kulttuuripääkaupungissa oleskelu voisi vähempää kiinnostaa. Palaan siis harjoittelun aikaiseen elämään. Kuusi viikkoinen jakso loppui reilu viikko sitten, jonka jälkeen vietin hyvin ansaitun hiihtoloman oikeaoppisesti, siis koskemattakaan suksiin.

Tajusin joskus harjoittelun viimeisellä viikolla, etten ole kirjoittanut tänne mitään. Outoa sinänsä, koska harjoittelu teho-osastolla oli sanalla sanoen tapahtumarikas. Oikeastaan opittavaa ja ihmeteltävää oli niin valtavasti, että on hankala jäsentää järkevää ajatusta koko kuudesta viikosta.

Lähdin harjoitteluun teho-osastolle puhtaasta mielenkiinnosta ja halusta nähdä hoitotyön toinen ääripää, jonne tuskin koskaan tulisin hakeutumaan töihin. Kuuden viikon jälkeen olin läpeeni tyytyväinen, että valitsin tehon JobStepin tarjonnasta silloin marraskuussa. Jo ensimmäisenä päivänä tuli selväksi, että teho tosiaan on ihan oma maailmansa. Huoneet täyttyivät erilaisista koneista, monitoreista ja letkuista, sinipukuisista hoitajista ja lääkäreistä. Kaiken vilinän keskellä oli potilas. Leikkaussalikokemukseni on kokonaiset kolme tuntia, joten kesti tovin totutella ajatukseen potilaasta, joka on unessa. Useimmat potilaistahan olivat nukutettuina ja hengityskoneessa.











Jokaisella potilaalla oli omahoitaja, joka oli koko ajan potilaan luona. Jokaisella potilashuoneella puolestaan oli oma lääkäri, joka vastasi huoneesta.


Osastolle pääsi vain kulkuluvan kanssa, joten omaiset soittivat ovikelloa päästäkseen veirailulle. Omaiset odottivat ns. päivähuoneessa, kunnes hoitaja pääsi heitä hakemaan. Joskus odotus venähti pitkäksi, koska huoneessa saattoi olla paljonkin hässäkkää tai vieressä saatettiin tehdä esimerkiksi jotain toimenpidettä. Tavallisimpia toimenpiteitä joita itse näin osastolla ollessani olivat brokoskopia, pleurojen dreneeraus, Swan-Ganzin katetrin laitto, keskuslaskimokatetrointi ja ehkä yleisimpänä intubointi.

Paikkoihin, joissa aiemmin olen ollut verrattuna uutta oli myös se, että osastolla oli myös paljon miessairaanhoitajia. Poikkeuksellista oli myös valtava henkilöstömäärä; lääkäreitä oli tavalliseen vuode-osastoon nähden kymmenkertainen määrä, sairaanhoitajia yli sata ja osastolla oli oma farmaseutti.

Osatolla toimi myös ns MET-ryhmä (Medical Emergency Team). Ryhmälle siis vastasi sairaalansisäisistä elvytyksistä ja muista tilanteista, joissa esimerkiksi vuodeosaston hoitaja huomasi potilaan elintoimintojen vaaraantuvan. Itse pääsin ryhmän mukaan parille keikalle ja näin mm. ensimmäistä kertaa elvytyksen.

Tapahtumaa oli oikeasti niin paljon, etten vielä edes tajua kaikkea. Tässä menee varmaan jonkun aikaa, että sulattaa kaiken sen tiedon. Joka tapauksessa todella opettavainen ja mielenkiintoinen paikka. Kannattaa ehdottomasti mennä harjoitteluun teho-osastolle mikäli vain tilaisuus tulee. Voin vielä kirjoittaa harjoittelusta, jos vaikka jossain vaiheessa saisin jopa järkevän tekstin kasaan. Kysymyksiä saa toki esittää.

Nyt painun kuitenkin nukkumaan sulattelemaan tätä hieman vastenmieliseltä maistuvaa paluuta kouluun. Ehkä huomenna jo helpottaa.

Kuvan lainasin TYKS:lta

Joululoma

Ensimmäisenä vuonna opiskelijatuutorit sanoivat meille, että ensimmäinen syksy on pahin. He olivat opiskelleet siinä vaiheessa vain vuoden, mutta uskoimme heitä. Syksy oli raskas, täynnä kirjallisia töitä, kokeita, ensimmäinen harjoittelukin oli. Seuraava kevätkin oli raskas, mutta osasimme odottaa pahempaa. Toinen syksy oli paljon pahempi kuin edellinen.

Nyt kun viimeinenkin syksy (toivottavasti) on takana, voin epäröimättä hetkeäkään sanoa, että jos raskaista lukukausista puhutaan, saa syksy 2010 kirkkaasti ykköspaikan. Tänä syksynä olivat kaikki HOER- jaksot eli HOitotyön ERikoistumisjaksit. Eli kun joissakin kouluissa suuntaudutaan, meillä käydään uudestaan perusjaksojen aiheet erikoistuvassa mielessä, syventäen. Puuttumatta tässä yhteydessä sen kummemmin touhun mielekkyyteen, voin sanoa, että raskasta se vaan oli sekin. Kirjallisia töitä, suullisia esityksiä, ryhmätöitä, opponointia, opintokäyntejä, pari labratuntia, yksi leikkauksen esittäminen...

Opinnäytetyön teosta pelottelu aloitetaan jo ensimmäisinä koulupäivinä, mitä aiemmin pidin lähinnä hätävarjelun liioitteluna. Nyt kun itse olen ehkä jo tekemisen paremmalla puolella, voin sanoa, että pelottelu oli kaukana mistään liioitteluista.

Joululomani alkoi siis 21. päivä. Viimeisen kokonaisen viikon päätti esityksemme perioperatiivisesta hoitotyöstä 17. päivä. Jollen ole aiemmin kertonut, tarkoituksena oli siis ryhmätyönä esittää opettajan määräämä leikkaus. Aiheemme oli gynekologinen skopia. Ryhmänä jaoimme itsellemme tehtävät, itse halusin olla anestesiahoitaja. Ryhmämme oli kaikista suurin ja leikkauksemme vaativin anestesian puolesta (yleisanestesia), joten ryhmässämme oli lisäkseni toinenkin anestesiahoitaja. Vaikka tehtävämme ei ollut esittää lääkäreitä, leikkaksessamme vieraili myös anestesialääkäri intuboimassa potilaan. Esitys kesti noin tunnin, jonka jälkeen saimme palautetta opponenteilta, opettajalta ja muilta oppilailta. Esityksen jälkeen jotkut lähtivät lomalle ja jättivät tehohoidon kokeen suosiolla tammikuun uusintaan. Koska itse ajattelin viettää tammi- ja helmiluun ihan muualla kuin Turussa, menin kiltisti kokeeseen vaikka perin esityksen jälkeen olisikin ollut kiva toivottaa koulurakennukselle hyvät joulut.

Ennen joulua oli vielä nimittäin tehohoidon koe. Koe oli mielestäni vaikea, mutta uskoisin kuitenkin päässeeni siitä ihan kunnialla läpi. Lääkelaskut tosin menivät väärin, joten ne joudun uusimaan.

Opinnäytetyömme palautimme 15. päivä, mutta siitä ei ole vielä kuulunut mitään.

Ensimmäisen joululomapäiväni aloitin nukkumalla puoli neljään iltapäivällä. Seuraavaksi pyörittelin peukaloitani ja mietin, mitä pitäisi tehdä. Tieto siitä, ettei seuraavaan kolmeen viikkoon tarvitse tehdä mitään, ainakaan kouluhommia, ei tunnu menevän perille. Nyt kun vuosikin vetelee viimeisiään, ehkä se tässä pikkuhiljaa alkaa valkenemaan, että viimeinen syksy on ihan oikeasti ohi.


Ps. Muistakaa Tunnista Pilleri! -kisa!

3 vuotta (ja viisi päivää)

Siitä on nyt kolme kokonaista vuotta, kun istuin koneeni eteen keskellä yötä. Olin kypsytellyt ajatusta blogista jonkin aikaa ja päätin vain alkaa kirjoittamaan. Valitsin Bloggerin palveluntarjoajakseni hetken harkinnan jälkeen ja aloitin. Painoin oikeasta yläkulmasta "Uusi teksti" -painiketta, kuten olen nyt tehnyt 190 kertaa myöhemmin ja aloin vain kirjoittaa. Kirjoitin sen kummemmin ajattelematta, kirjoitin, koska tuntui siltä.

Ajatus muuttamisesta vieraaseen kaupunkiin tuntui kaukaiselta. En pystynyt vielä joulukuussa 2007 tajuamaan, että minä ihan totta muutan pois kotipaikkakunnaltani. Pois avomieheni luota, jonka kanssa olimme asuneet yhdessä tuolloin vasta reilun vuoden. Joulukuun alussa olimme muuttaneet uuteen asuntoon, kaksioon, josta olimme haaveilleet kuukausitolkulla. Istuin olohuoneessa puoliksi purettujen pahvilaatikoiden ympäröimänä aamuyöllä ja kirjoitin. Kirjoitin tajuamatta mitään. Siinä hetkessä tapahtui jotain suurempaa: päästin irti siitä häpeästä, jota olin kantanut jättäessäni tradenomikoulun kesken ja tartuin johonkin uuteen. Tarrasin sairaanhoitajuuteen kynsin ja hampain, enkä, outoa kyllä, voinut kuvitellakaan, että sama toistuisi tämän koulun kohdalla.

Vuoden 2007 lähetessä loppuaan jätin taakseni erään raskaan jakson elämästäni ja sen myötä osan koko persoonastani. Vuonna 2008 olisin sairaanhoitajaopiskelija, opiskelisin jälleen ammattikorkeakoulussa ja asuisin osa-aikaisesti Turussa, vieläpä solussa mikä olisi vuosi sitten ollut minulle täysin mahdoton ajatus. Koko juttu on oikeastaan aika naurettava. Olin koko lukion ajan ollut vakuuttunut siitä, että menisin Tampereen yliopistoon lukemaan itseni englanninopettajaksi. Turusta tunsin vain tamperelaisille tutut turkulais-vitsit ja Turun linnan. Hieman aikaisemmin sinä vuonna olimme yöpyneet kaksi yötä turkulaisessa hotellissa, jolloin opin missä Yliopistonkatu sijaitsee ja katsellessani hotellin ikkunasta kyseistä katua myös yöelämän olevan erikoisen rauhallista.

Vielä en osannut kuvitellakaan, kuinka tulisin muuttumaan pelkästään seuraavan kevään aikana. Sairaanhoitajaopiskelijasta tuli osa minua, jotain ihan uutta, mitä en tiennyt itsessäni olevankaan. Aloin kasvaa ammattiini jo ennen kuin astuin jalallanikaan Turkuun. Se osa minua on kolmessa vuodessa kehittynyt, muuttunut ja kasvanutkin ja tunnen sen kasvavan koko ajan lisää. Tiedän, että se, mitä olen nyt, tai mitä se osa minua on, muuttuu jatkuvasti, enkä usko muutoksen loppuvan todennäköisesti koskaan.

Puolen vuoden päästä edessäni on jälleen uusi täyskäännös, enkä osaa kuvitellakaan, minne elämä minut vielä heittää. Vaikka joskus blogin pitäminen on tuntunut enemmän velvollisuudelta kuin harrastukselta, olen todella onnellinen, että olen dokumentoinut tämän ajanjakson elämästäni näinkin tarkasti. Olen kirjoittanut ensisijaisesti itselleni, etten unohtaisi ja jotta voisin purkaa tuntojani ja ajatuksiani uudesta elämästäni jonnekin. Mutta olen kirjoittanut myös teille. Minulla on lukijoita, jotka ovat seuranneet kulkuani jo kolme vuotta. Myöhemmin lukijajoukko on kasvanut valtavasti ja tänään sivulla käy noin kymmenkertainen määrä kävijöitä verrattuna kolmen vuoden takaiseen. Olette kommentoineet tekstejäni omat kommenttini mukaan lukien 325 kertaa. Olette jakaneet omia kokemuksianne ja kannustaneet. Yllätyksekseni moni on kirjoittanut hakeneensa sairaanhoitajaksi osaksi blogin ansiosta. Ilokseni olen saanut lukea joidenkin päässeen kouluun.

Te olette muokanneet tästä blogista sen, mitä se nyt on. Olen pyrkinyt kirjoittamaan niin, että tästä blogista olisi jollekin joskus hyötyäkin. Halusin, että blogista saisi jotain niin ne, jotka jo opiskelevat sairaanhoitajaksi, kuin nekin, jotka vielä harkitsevat alaa. Kolmen vuoden jälkeen toivon, että te olette saaneet tästä edes murto osan siitä, mitä se minulle on antanut.

Buranaa, kofeiinia ja rytmihäiriöitä

Tänään sai taas vetää tehtävälistalta yhden koulujutun pois; kirran suullinen esitys ja toisen työn opponointi tehtynä. Pienimuotoinen nöyryytyshän se oli, esittää niin huonoa työtä. Läpi se meni mutta numerosta en sitten osaakaan sanoa mitään. Ryhmätyön teko sisälsi tällä kertaa pieniä ryhmänsisäisiä ristiriitoja, eikä työnjako mennyt ihan kristillisen tasajaon mukaisesti. Noh, onpahan palautettu ja alta pois.

Opinnäytetyömme viimeinen palautuspäivä lähestyy. Keskiviikkona palautamme työmme opettajalle. Tunteet ovat ristiriitaiset. En osaa ollenkaan sanoa, mitä tekeleestämme opettaja tulee sanomaan, se on todennäköisesti korjauksia vaativa ja varmaan arvosanaltaan korkeintaan tyydyttävä, mutta varmaksi en osaa sanoa. Opinnäytetyön seminaareissa saimme ihan hyvää palautetta ja opettaja sanoi jo siellä esitettyä versiotamme hyväksi, joten ehkä tämä paranneltu voisi olla myöskin hyvä? Toisaalta stressi on jo kauan sitten muuttunut jonkinlaiseksi unensekaiseksi lamaustilaksi, jossa on jo niin turta, ettei oikeastaan jaksa edes välittää. Saisi jo vain sen alta pois.

AMK-uralleni mahtuu aikamoisia koesumia ja kiireitä aikoja, mutta aina olen ne jotenkin selvinnyt. Olen pyrkinyt hoitamaan kouluhommani kunnialla läpi, enkä koskaan ole esimerkiksi jättänyt koetta tarkoituksella uusintaa kun en ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/pystynyt lukemaan johonkin kokeeseen. Opinnäytetyön myötä on siihenkin tullut muutos. Lasten ja nuorten hoitotyön erikoisosaamisen koe oli reilu kuukausi sitten, jolloin opinnäytetyön takia siihen lukeminen oli mahdotonta.
Koe jäi siis uusintaan.

Olisin ehkä jotenkin voinut niellä ylpeyteni ja hyväksyä asian, mutta kun uusintakoe oli pari viikkoa sitten, en mennyt siihenkään. Sekin opinnäytetyöstä johtuen. Tai no, välillisesti opinnäytetyön takia, unohdin nimittäin luennot ja kopioimani materiaalin Turkuun. Moka voidaan sysätä opinnäytetyön niskoille, koska sitä kanssani vääntänyt kaverikin unohti. Muistimme ne autossa Loimaan kohdalla, eikä takaisin kääntyminen oikein enää ollut järkevää. Pettymys itseen syveni entisestään, kun tajusimme, että olisimmehan me voineet mennä tekemään edes lääkelaskut, kokeen ja laskut saa nimittäin uusia erikseen. Olisi nyt edes ne laskut suoritettuna.

Noh, uusia saa kaksi kertaa ja nekin koekerrat lasketaan joihin ei mennyt. Keskiviikkona on siis tosi kyseessä. Ja olenko lukenut? Noh, aloitin tuossa viitisen tuntia sitten. Tuloksena muutama hassu sivu luettuna ja kahdet päiväunet. Aihe sinänsä on ihan mielenkiintoinen, mutta tässä vaiheessa lukukautta alkaa elimistökin jo anomaan armoa. Nukun öisin 2-3 tuntia, joskus jopa reilua neljää, päivät koulussa taistelen nukahtamista vastaan kärsien päänsärystä ja sydämen tykytyksistä ja viikonloput koitan nukkua univelkani jotenkin pois, että taas ensi viikolla jaksan kiduttaa itseäni Turussa. Päivät vaan ovat aamusta yömyöhään kouluhommia, ryhmätöitä, opinnäytetyötä, opinnäytetyötä ja opinnäytetyötä. Onneksi olen perinyt isältäni sen ominaisuuden, että selviän vähillä unilla. En normaalistikaan nuku arkipäivinä juuri kuutta tuntia pidempään, jos sitäkään.

Perjantaina on perioperatiivisen hoitotyön demonstraatio, jossa itse esitän anestesiahoitajaa. Sitäkin voisi kai stressata, mutta ei enää. Menen sinne säheltämään ja häpeämään itseäni, mutta aivan sama. Niin kai ne kaikki muutkin ajattelevat itsestään.

Ensi viikolla on enää teho- ja ensihoidon luentoja ja saman aiheen koe tiistaina. Tiistaina lähden joulun viettoon enkä palaa ennen maaliskuuta. Ihana ajatus, joka normioloissa lämmitäisi kovasti, mutta ei tässä koomassa.

Vielä ollaan siinä kohtaa tunnelia, missä valosta ei ole tietoakaan.

Hyvä päivä

Viime yönä väkersin kirran tehtävää yli puolen yön tajuamatta, että on 30. päivä. Tämä päivä oli kalenteriinikin merkattu tärkeänä päivänä. Vasta jutellessani avomieheni kanssa puhelimessa, minulla välähti. Siis tänään on 30.11. Se päivä, jolloin Pirkanmaan alueen harjoittelupaikat aukenevat muille kuin alueen opiskelijoille. Minullahan oli siis toki paikat Turussa, mutta koska en halunnut viettää keväällä yhtään ylimääräistä aikaa Turussa, pidin niitä ikään kuin hätävarana. Harjoittelun suorittaminen kotoa käsin on myös taloudellista, eipä tarvitse enää maaliskuun lopun/huhtikuun alun jälkeen maksaa vuokraa kahdesta asunnosta tai kuluttaa lähes 25 € viikossa seilaamiseen Tampereen ja Turun välillä.

Menin siis siltä istumalta selaamaan JobStepin vapaita paikkoja. Olin valmistautunut huolimaan minkä tahansa vanhainkoti paikan, joka vain on lähellä kotia. Ensimmäisellä sivulla oli ensiapu, jonka ajattelin vain ohi mennen vilkaista. Kummastuksekseni sain huomata siellä olevan vielä tilaa. Olin hetken varma, että menisin Acutaan harjoitteluun, mutta selasin kuitenkin kaikki 17 sivua paikkoja läpi. Totesin, että useassa paikassa oli tilaa, joten aloin katsella vain itseäni kiinnostavia paikkoja. Tampereen yliopistollisen sairaalan Sydänkeskus on pitkään kiinnostanut minua ja olen pitänyt sitä jonkinlaisena unelmaharjoittelupaikkanani. Uskomatonta mutta totta, sielläkin oli tilaa. Loppujen lopuksi ongelmaksi muodostuikin valinnan vaikeus; rajasin vaihtoehdot ensiapuun, Sydänkeskukseen, sisätautien päivystykseen, sisätautien poliklinikkaan ja sydänteho-osastoon. Viime hetkellä huomasin myös ns. sekateho-osaston. En osannut päättää. Aamulla soitin kaverilleni, jonka arvostelukykyyn luotan kuin vuoreen ja hän osasikin auttaa. Päädyin menemään teho-osastolle ja toisessa harjoittelussa Sydänkeskukseen.

Kaikista harjoitteluistani olen ollut iloinen ja onnellinen, etenkin kun kriteerinä on ollut vain se, ettei tarvitse olla Turussa. En kuitenkaan ihan oikeasti koskaan ole mennyt näin innoissani harjoitteluun.

Teho-osasto ei oikeastaan varmaan olisi päässyt edes vaihtoehdoksi asti ilman vähän aikaa sitten alkanutta ensi- ja tehohoidon kurssia. Siellä heräsi innostus tehohoitoa kohtaan, vaikken sinne välttämättä tulisikaan työllistymään. Uskoisin kuitenkin, että teholla voi saada sellaista oppia, mitä ei millään vuodeosastolla saa. Ajattelin, että koska tämä opiskelun "hauskuus" kuitenkin kohta loppuu, voisi viimeisissä harjoiteluissa kartoittaa kokemustaan sellaisistakin paikoista, jonne ei töihin haluaisikaan. Teho-osasto on mielestäni ehdottomasti sellainen paikka, mikä on mielenkiintoinen nähdä.

Myös valitsemani Sydänkeskuksen osasto on erittäin mielenkiintoisen oloinen. Uskoisin harjoittelun tukevan aika hyvin aiemmin oppimaani ja on luonnollinen jatke sille, että työkokemukseni painottuu aika vahvasti sydänpotilaiden hoitoon. Tämä taas on sellainen osasto, jonne voisin hyvin haluta töihin.
Toivottavasti molemmat osastot ovat sitten käytännössäkin niin kaikinpuolin kivoja, kuten ne paperilla vaikuttavat.

Jottei vahingossa lipsahtaisi postausta, joka ei mainitse opinnäytetyötä, tungetaan se nyt tähän vaikka väkisin. Tänään ja eilen olivat nimittäin OPN seminaarit, joissa esittelimme opinnäytetyömme luokkalaisillemme. Samaisessa tilaisuudessa opettaja ja opponentit, samoin kuin koko ryhmä, saivat esitellä korjausehdotuksia ja muita kommentteja töistä. Saamamme kommentit olivat myötätuntoisia, eikä kukaan tuntunut ihmettelevän, miksi meillä on hieman ollut hankaluuksia opinnäytetyön tekemisessä. Opponenteilta ja opettajalta saimme oikeasti tosi hyviä ehdotuksia ja kommentteja. Uskomatonta kyllä, vaikkei paniikki sinänsä mihinkään laskenut, lähdin seminaareista hyvillä mielin. Tätä raakilettamme, jota häpesimme edes esittää, sanottiin jopa hyväksi.

Mieleen hiipi hiljaa ajatus, jota ei ääneen tohdi lausua ja joka jäi kytemään varovaisena epäilyksentapaisena. Voisiko olla, että me todella saamme tämän tehtyä jouluksi?

Niin, muistakaa tunnistaa niitä pillereitä!

Opinnäytetyö kuvina

Voi kun osaisinkin vaihtaa levyä. Vaan enpä osaa, jatkankin siis jauhamistani opinnäytetyöstä. Tällä viikolla palautetun OPN:n työstäminen jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tähän mennessä lähdeluettelo on noin kaksi ja puolisivuinen, joten jonkin verran materiaalia on tosiaankin kertynyt. Valitettavasti kirjallisuuskatsaukseksi lähteitä on melkein vähän ja oikeastaan niistä suurimman osan pitäisi olla hoitotieteellisiä artikkeleita. Turun asunnossani makaa tälläkin hetkellä siellä täällä juurikin näitä lähteitä lähes 40, ehkä jopa hieman ylikin. Määrä on suorastaan lamaannuttava kun sitä katselee. Pahoitteluni kuvanlaadusta, kännykkäni kamera on mitä on.

Asunnossani on kyllä matto, viime aikoina sen olemassa olosta ei juurikaan ole ollut näkyviä todisteita.
Viereisessä kuvassa näkyvillä osa lähteistämme. Alkuillasta kirjat, lehdet ja muut artikkelit ovat vielä näteissä pinoissa suunnilleen tyypeittäin, mutta yön mittaa kasat leviävät, kunnes muodostavat tasaisen laatan lattialleni. Jossain vaiheessa yötä kun ajatus jumittaa riittävästi, saan raivoisan tarpeen siivota ne jälleen, vain saadakseni siivota ne taas kahden tunnin päästä. Olettaen siis, että jaksan ylipäätänsä siivota.

Muunkaanlaisiin sisustuselementteihin on turha syytää rahaa, sänkykin saa ihan uuden ilmeen, milläs muullakaan kuin opinnäytetyön lähteillä.

Tämä kuva on sinänsä poikkeava, että siinä näkyvän mustan ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyön kannessa ei ole lappua. Olen nimittäin sihteerin tyttärenä ottanut tehtäväkseni kirjoittaa jokaisen lähteen pääälle, mihin sitä voi käyttää. Helpottaa muuten oikeasti kirjoittamista, kun ei tarvitse selata sisällysluetteloa joka kerta uudestaan kun etsii lähdettä johonkin tiettyyn aiheeseen. Arkistointi menetelmissä keskeistä roolia näyttelevät myös erinäiset Post-it -laput ja yliviivaustussi.

Opinnäytetyön tekeminen on sanalla sanoen aika kuivaa, joten sitä on yritettävä piristää kaikin tavoin. Parhaiten se onnistuu tietysti mahdollimisimman epäterveellisillä eväillä.
Opsua (siis sitä suunnitelmaa) tehdessä jaksoi vielä ostella salaatteja ja paistaa croisantteja, nykyisin moinen hienostelu on jäänyt. Mikä sen helpompaa kuin kumota sipsit kippoon ja sotkea pari kermaviilidippiä? Ehkä sipsiäkin parempi piriste saattaisi olla alkoholi. Ajatuksella on kyllä leikitty, mutta muutenkin vähäinen tuoltteliaisuus laskisi alta aika yksikön nollaan, jos vielä keskikaljapullon menisi korkkaamaan. Toistaiseksi onkin tyydytty kofeiinin ja sokerin ihmeellisen piristävään voimaan, cola-juomien muodossa.

Ps. Muistakaa Tunnista pilleri -kisa!

Tunnista pilleri!

Pikkusiskoni uusi poikaystävä antoi minulle tietämättään pari viikkoa sitten postausidean. Kypsyteltyäni ajatusta, päätin kirjoittaa jutun, vaikka se saattaakin kaatua jo omaan nokkeluuteensa. Koska viimeaikaiset tekstit ovat olleet allekirjoittaneen mielestä niin toivottoman tylsiä, ovat ne epäilemättä olleet sitä myös teidän lukijoiden mielestä. Ajattelinpa siis ympätä tämän jutun tähän väliin, sanotaan nyt vaikka kevennyksenä.

Lääkehoito on lempi osa-alueitani sairaanhoitajan työssä ja jo ennen kuin hakeuduin alalle, tykkäsin pyöritellä kaikenlaisia pillereitä. Lääkkeet ovat aina olleet mielestäni kovin kiehtovia, harkitsinhan joskus farmaseutin ammattia. Minulla, kuten varmaan monella muullakin on aika kattava kotiapteekki ja koska haluan olla varautunut tilanteeseen kuin tilanteeseen, kannan aika montaa lääkettä mukanani. Sisareni poikaystävä tokaisikin kerran katsellessaan ruskeaa lasipurkkiani, kuinka tunnistan kaikki nuo lääkkeet. Vastasin, että olen tottunut katselemaan lääkkeitä tietyllä silmällä. Sellaisella, joka opettelee tunnistamaan ne. Sairaanhoitajahan usein jakaa potilaille lääkkeitä, jotka joku muu on jakanut pakkauksista purkkiin. Koska lääkkeet täytyy tarkistaa ennen kuin ne antaa potilaalle, hommaa nopeuttaa huomattavasti, että purkissa olevista tableteista tunnistaa edes muutaman. Muutenhan joutuu katsomaan lääkelistasta, mitä kupissa pitäisi olla, kaivamaan kyseisen lääkkeen paketin esiin ja vertaamaan lääkettä paketissa olevaan.

Julistan siis Tunnista pilleri! -kilpailun alkaneeksi. Tiedän, että valokuvan perusteella homma on varmasti vaikea, eikä lääkkeet varmastikaan kaikille tuttuja, mutta kokeilkaa. Tässä siis 12 minulta tai läheisiltäni kotoa löytyvän lääkkeen kuva. Kirjoitan niiden viereen muutaman vihjeen, jottei tehtävä kävisi silkaksi mahdottomuudeksi. Kuvan saa isommaksi sitä napsauttamalla. Kokeilkaa siis onneanne ja laittakaa arvauksenne/tietonne kommenteihin. Aikaa on toistaiseksi määräämätön aika. Voittajalle luvassa sanoinkuvaamaton määrä valtaa ja kunniaa.

(Sivuhuomautuksena, ehkä jopa vinkkinä; kaikki lääkkeet eivät ole sellaisia, joita kannan päivittäin mukanani.)



Tämä suhteellisen suuri pilleri on kipulääke, jota saa ilman reseptiä. Ennen tämän vahvuisen lääkkeen saamiseen tarvittiin resepti, tänä syksynä kyseinen vahvuus on tullut reseptivapaaksi. Lääkettä kutsutaan usein virheellisesti tulehduskipulääkkeeksi.




Tämä lääke on yhdistelmälääke, jonka toinen vaikuttava-aine on sama kuin äskeisessä lääkkeessä. Toinen vaikuttavista aineista on ehkä parhaiten tunnettu yskänlääkkeenä. Lääke on kipulääke (heikko opioidi), joka vaatii reseptin.



Tämä on unilääke, eli vaatii reseptin. Lääke sisältää vaikuttavaa-ainetta 20 mg.






Tämä on reseptivapaalääke, jota televisiossakin on viimeaikoina mainostettu paljon. Tämäkin on yhdistelmälääke, joka sisältää kahta vaikuttavaa-ainetta, toista 2 mg ja toista 125 mg. Molempia vaikuttavia-aineita saa myös erikseen eri nimellä.




Verenpainelääke, joka kuuluu ns. kalsiumestäjien lääkeryhmään. Lääkkeen vahvuus on 5 mg ja tämän kyseisen pillerin valmistaja Orion.





Suhteellisen pieni, punainen ns. NSAID-tulehduskipulääkkeiden ryhmään kuuluva lääke. Lääkkeen vahvuus on 50 mg.





Lääke, joka on myöskin yhdistelmälääke, vaikka koostuukin vain yhdestä vaikuttavasta aineesta, sen lyhyt-ja pitkävaikutteisista muodoista. Vaikuttava-aine on sama kuin äskeisessä lääkkeessä. Vahvuus on 75 mg ja se sisältää 25 mg nopeasti vaikuttavaa ainetta ja 50 mg hitaasti vaikuttavaa ainetta.



Lääke, jota käytetään korkean verenpaineen ja/tai stabiilin angina pectoriksen hoitoon ja joka kuuluu ns. beetasalpaajien ryhmään. Lääkkeen vahvuus 5 mg ja valmistaja Orion.




Niin kutsutuihin (heikkoihin) opioideihin kuuluva kipulääke, jonka suurin suositeltu vuorokausiannos on 400 mg. Kolmiolääke, joka luonnollisesti vaatii reseptin.




Reseptivapaa lääke, jonka vaikuttava-aine on ferrosulfaatti.






Lihasrelaksantti, jota käytetään joskus myös parkinsonismin oireiden lievittämiseen. Depottabletin vahvuus 100 mg, "kolmiolääke."





Immunivasteen syntyä ehkäisevä lääke, jota käytetään elinsiirron tai luuytimensiirron jälkeen hylkimisenestoon. Kyseisen kapselin vahvuus 25 mg.




Esitä siis arvauksesi; se voi olla lääkkeen nimi, vaikuttava-aine tai muu haisu asiasta. Oikeat vastaukset julkaistaan myöhemmin. Onnea!

Palautettu

Olen juuri palauttanut opinnäytetyömme muiden oppilaiden ja opettajan luettavaksi. Kuvitellessani tätä hetkeä viime keväänä paahtaessani vasta suunnitelmaa, en kuvitellut tilannetta tälläiseksi. Kuvittelin, että olisin onnellinen, helpottunut, jopa ylpeä. Todellisuudessa olen niin poikki, etten edes tajua mitä juuri tapahtui. Tai itseasiassa, tajuan kyllä. Olen juuri palauttanut 41 sivuisen kirjallisuuskatsauksen, joka on tehty vähän sinnepäin, koska ei ole ollut aikaa tehdä mitään kunnolla. Kirjallisuuskatsauksen, josta puuttuu pari lähdeviitettä ja jonka lähdeluettelo on tehty niin, että siitä suunnilleen kai saa selvää. Lähteinä on käytetty lähinnä kirjoja, koska n. 20-30 artikkeliin/muuhun tutkimukseen ei ole ollut aikaa paneutua vielä kunnolla. Teksti on jotakuinkin sujuvaa ja kappalejaotkin ovat kaiketi loogisia. Tiivistelmä on ehkä viisi rivinen, johdannosta puuttuu lähteitä ja pohdintakin on tehty keskeneräisestä työstä.
Niin, voisihan nyt tuntua hyvältäkin, jos ei tietäisi, että opinnäytetyön väsääminen jatkuu vielä monta viikkoa.

Seuraavaksi annamme työmme opinnäytetyömme opponenttien käsiin, jotka saavat repiä tekeleemme palasiksi ja kertoa kaikki 129 asiaa, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Opettaja jatkaa kuorossa, vetää punakynällä päälle ja me korjaamme, korjaamme, korjaamme.

Viime viikolla teimme opinnäytetyötä Turussa kahtena päivänä niin intensiivisesti, että ensimmäisenä yönä lopetimme puoli kolmelta ja seuraavana puolitoista tuntia myöhemmin. Tekeminen menee usein pikkutunneille, koska olemme samassa kaupungissa vain muutaman päivän viikosta, joten niistä on otettava kaikki irti. Ajellessani keskiviikkoaamuna toiselta puolelta Turkua kohti asuntoani mietin, kuinka helppoa olisikaan, jos asuisimme Turussa. Tai edes vähän lähempänä toisiamme. Minulla on Turkuun 170 kilometria, kaverillani yli 300, joten jollemme ole Turussa, välimatka on silti yli 100 kilometria.
Jotkut varmaan osaisivat jakaa työnsä, mutta me emme osaa. Koko tänä aikana emme ole jakaneet mitään kahtia niin että toinen tekee tästä ja toinen toisesta aiheesta. Tänään ensi kertaa yhdistimme kaksi tekstiä, kaverini oli kirjoittanut kirjallisuuskatsauksen luotettavuudesta, minä eettisyydestä. Tosin, minäkin olin kirjoittanut luotettavuudesta.

Masentavaa lähteä huomenna Turkuun jo kahdelta, vaikka on vapaa päivä. Sen vaan tietää, että pakko on mennä, muuten emme saa tehtyä mitään. Opinnäytetyö kun ei ole ainoa stressin aihe, samalla pitäisi väsätä 20 sivuinen kirurgisen hoitotyön erikoistumisopintojen ryhmätyö, viisi sivuinen laadullinen tutkimus -tehtävä ja perioperatiivisen hoitotyön kirjallinen työ. Koekin olisi, mutta ilmeisesti se on jätettävä uusintaan. Koskaan en ole jättänyt tämän koulun aikana mitään tarkoituksella uusintaan, mutta kerta se ilmeisesti on ensimmäinenkin. Jotta joulunodotus tuntuisi vieläkin etäisemmältä, joululomakin lykkääntyi. Sen piti alkaa 17. päivä, mutta lukujärjestykseen ilmestyikin tunteja vielä 21. päivään asti. Ainiin, ja yksi koekin sieltä löytyi.

Kalenterin mukaan joululomaan on tämän päivän jälkeen 29 vuorokautta. Itse voisin vannoa, että siihen on ainakin viisi vuotta.

Nollasta kolmeenkymmeneen

Kuulin pari viikkoa sitten suorastaan pysäyttävän uutisen. Uutisen, joka otti siinä määrin päähän, että vaivoin sain sen sanottua ääneen, saati että olisin kirjoittanut siitä tänne. Opinnäytetyömmehän oli kyselytutkimus, joten koko juttu perustuisi sairaanhoitajilta saamiimme tietoihin. Koko OpSu, siis se suunnitelma, jota väsättiin tammikuusta lähtien perustui tälle ajatukselle. Mainitsemani uutinen muutti kaiken kuitenkin päälaelleen.

Lähetimme ohjaavalle opettajallemme viestin, jossa kyselimme kyselyjen edistymisestä. Ajattelimme varmistaa, että kyselyt ovat lähteneet ajallaan. Opettajalta tuli pian vastaus, jossa hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian käymään hänen työhuoneessaan tai soittamaan, jollemme ole koululla. Olimme asunnollani kilometrien päässä koululta, joten kaverini soitti. Sydämeni hakkasi sataa kun kuuntelin puhelua sivusta ja yritin tulkita hajanaisia lauseita ja lähinnä kauhistuneelta näyttäneitä kasvonilmeitä. Puhelun loputtua en tiennyt haluaisinko kuulla koko juttua. Kaverini kertoi äsken kuulleensa äänin epäuskoa kuultaen. Hän kertoi, että meidän piti soittaa, koska opettaja ei halunnut kertoa uutista sähköpostitse. Kyselyyn, joka lähetettiin yli 20 sairaanhoitajalle ja kysely koostui kuudesta avoimesta kysymyksestä. Odotimme siis saavamme runsaasti materiaalia, yli 120 muutaman rivin vastausta. Loppujen lopuksi kyselyyn oli vastannut 3, siis KOLME henkilöä. Niistä yksi oli hyytynyt jo parin kysymyksen jälkeen, joten käytännössä vastanneita oli kaksi. Materiaalia oli enintään puolen A4:n verran. Näistäkin vastauksista osa oli kirjoitettu niin huonolla suomella ja vieläpä niin railakasti asian vierestä, että käyttökelpoisia vastauksia jäi yksi per kysymys.

Kuuntelin tietämättä mitä ajatella. Olimme saaneet kaksi vaihtoehtoa; joko lähettää kysely uudestaan, jolloin koko opinnäytetyön tekeminen siirtyisi keväälle tai vaihtaa opinnäytetyö kirjallisuuskatsaukseksi. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä houkuttelevilta. Keväälle jättäminen olisi lievästi sanottuna ikävää, koska silloin, kun muut keskittyvät nauttimaan viimeisistä koulun kuukausista, meillä olisi vielä suurin ponnistus meneillään. Eikä vastausten saaminen silloinkaan olisi taattua. Toisaalta meillä kummallakaan ei ollut oikeastaan mitään käsitystä miten kirjallisuuskatsaus tehdään, olimmehan orientoituneet ajatukseen kyselystä. Aika nopeasti päädyimmekin ratkaisuun; tekisimme kirjallisuuskatsauksen.

Muutokset eivät jääneet siihen, aihe laajeni noin kymmenkertaiseksi. Mikä aiemmin perustui parinkymmenen turkulaisen sairaanhoitajan käsityksiin, laajeni nyt käsittelemään aihetta maailmanlaajuisesti. Epätoivo suorastaan maistui suussa. Emme saaneet asiaa käännettyä millään positiiviseksi. Ensinnäkin, valmiin opinnäytetyön palauttamiseen oli tässä kohtaa tasan kolme viikkoa, eikä meillä ollut paperilla yhtään mitään. Toisekseen, yli puolen vuoden työ muuttui turhaksi opsun muodossa. Pystyin miltei kuulemaan kuinka lähestulkoon verta, hikeä ja kyyneliä vaatinut opsu mureni tuhkaksi jalkojeni juureen. Millään, mitä aiemmin olimme suunnitelleet, ei ollut mitään merkitystä. Vaikka kuinka yrittäisin, en pystyisi kuvailemaan tunnetta. Ensi kertaa ymmärsin niitä hoitajia, jotka toimivat sairaanhoitajansijaisina, koska eivät koskaan tehneet opinnäytetyötään loppuun, mikä siis oikeuttaisi yhdessä muiden opintojen kanssa laillistetun sairaanhoitajan tittelin.

Kesti muutaman tunnin palautua siitä totaalisesta lamaannuksen tilasta. Samana iltana saimme kuitenkin haetuksi koulun kirjastosta lisää lähteitä ja jo seuraavana päivänä raavimme kasaan jopa kymmenen sivua tekstiä. Kolmantena päivänä menimme opettajan ohjaukseen. Puhdas hämmennys kuulsi myös opettajan äänestä. Hän ei muistanut tälläistä tapahtuneen koskaan. Syitä vastausten vähyyteen voi vain arvailla, ilmeisesti he eivät ehtineet vastaamaan kyselyyn.

Tämä viikko oli kokonaan opinnäytetyön tekoa varten varattu, joten mitään muita tunteja ei ollut. Minä ajelinkin tiistaina reilut sata kilometriä suuntaansa pohjois-Pirkanmaalle ja kaverini saman verran tänään tänne hieman etelämpään. Käytimme kaksi päivää aamusta pitkälle iltaan. Tälle hetkellä opinnäytetyön raakile on 32 sivua pitkä. Vaikka teksti, kappaleet, lähdeviitteet ja oikeastaan koko kokonaisuus on vähän sinne päin, en voi olla olematta hieman ylpeä meistä. Ylpeys on todennäköisesti lyhytikäistä, opettaja lupasi lukea työmme perjantaina ja soittaa lauantaina miltä se vaikuttaa. Nyt aion kuitenkin edes yrittää sulkea koko kirotun opinnäytetyömme ajatuksistani, mässäillä itsetyytyväisyydessäni ja palata asiaan aikaisintaan lauantaina.

Tässä vaiheessa kun molemmilla on vähintään alkava vatsahaava, tulevat korjaukset tuntuvat kuitenkin pieniltä siihen verrattuna, että reilussa viikossa olemme saaneet aikaan kolmekymmentäkaksi sivuisen tekeleen. Pakko se on itselleen uskotella: tekstin puolesta suurin osa työstä (tai edes yli puolet) saattaa olla jo tehty.

Lomalle!

Huomenna alkaa loma. Pari viikkoa sitten odotin sitä kuin kuuta noutavaa, tällä viikolla, uskokaa tai älkää, ehdin unohtaa koko loman. Viikon syysloma tulee kyllä ihan tarpeeseen, mutta toisaalta tiedän, etten tule saamaan aikaiseksi mitään lomalla. Loman jälkeisenä maanantaina on lasten hoitotyön koe, johon tuskin jaksan lukea. Loman jälkeen opinnäytetyön palautuspäivään on alle kuukausi, tämän eteen tuskin jaksan tehdä mitään. Loman jälkeen pitää palauttaa yhtä sun toista kirjallista tehtävää, nämäkään tuskin tulevat edistymään yhtään.

Laiska mikä laiska. Itsepähän saan itseäni kirota, kun deadlinet lähenevät ja kokeista selviän (jos selviän) mututuntumalla.

Huomennakin on koe. Sisätautipotilaan hoitotyön erikoistumisopinnoista. Aiheina ovat mm. munuaisten vajaatoiminta, dialyysihoidot, joitakin syöpiä (erityisesti leukemia) ja niiden hoitomuotoja sekä sapen, maksan ja haiman sairauksia.

Olen lukenut melkein koko alueen. Ihan riittävän sitkeää on kuitenkin ollut. Tänä iltana (lue: yönä) ajattelin rykäistä lopun alueen alta pois.

Realistisemmin, luen ehkä muistiinpanot ja käyn nukkumaan itsepetoksen tuudittelemana, ilman huolen häivää onnellisena siitä, että huomenna lähden ansaitsemalleni lomalle yli viikoksi.

Opintokäynti

Hoitotyön erikoistumisopinnoissa parasta antia on ollut sisätauti potilaan hoitotyö. Opettaja on aivan loistava ja jopa motivoitunut. Jakson aikana hän järjesti meille opintokäynnin TYKS:n dialyysiosastolle pari viikkoa sitten. Osaston yhteydessä, jolla kaksi edelliskesää olen viettänyt, on dialyysiosasto, joten sinänsä aihe ei olut ihan vieras. Joka tapauksessa, käynti oli harvinaisen mielenkiintoinen ja myöskin minun ensimmäinen käyntini kyseisen keskussairaalan sisällä. Pian kolme vuotta oleiltuani Turussa, vaikkakin satunnaisesti, oli ehkä jo korkea aika käydä sieläkin.

Tänään samainen kehumani opettaja järjesti toisen opintokäynnin turkulaiseen saattohoitokotiin. Paikka oli upea, yhtä lukuunottamatta kaikista huoneista oli merinäköala.
Eikä siis sellainen näköala kuin minulla, vaan matkaa rantaan oli varmaan 200 metriä. Kierroksen paikassa meille piti eräs sairaanhoitaja, jonka kerrontaa opettajamme sujuvasti säesti käytyään siellä niin monesti.
Käynti oli ajatuksia herättävä. Toisaalta ajattelin siellä olevia potilaita ja heidän omaisiaan, toisaalta ajattelin itseäni: pystyisinkö olemaan sellaisessa paikassa töissä, jossa keskimääräinen hoitoaika on kaksi viikkoa ja poistuminen tapahtuu oikeastaan aina jalat edellä.

Kuolema on sairaalassa läsnä, mutta siellä kuitenkin myös parannetaan, tai edes yritetään. Entä kun mitään ei ole tehtävissä? Jaksaisinko minä olla läsnä niille potilaille, jotka viimeisinä päivinään pohtivat elettyä elämäänsä ja vielä yrittävät järjestellä sitä, mitä hieman on jäljellä. Jaksaisinko tai osaisinko edes kuunnella kuolevan mietteitä, tarjota lohdun sanoja, olla oikealla tavalla läsnä. Olisiko minusta lievittämään sitä omaisten luopumisen tuskaa, jota potilaskin luonnollisesti kokee?

Viime kesään asti olin välttynyt töissä kuolemalta. Moni hoitamistani potilaista on toki kuollut, mutta en koskaan ollut silloin työvuorossa. Viime kesänä näin ensimmäisen kerran vainajan. En ollut osannut mitenkään valmistautua siihen. En voinut kuvitella, miltä ihminen näyttää vain muutama minuutti viimeisen sydämen lyönnin jälkeen, miltä hän tuntuu. En osannut varautua siihen, kuinka hätkähdyttävän nopeasti elämä valuu ihmisestä ja kuinka koko olemus muuttuu. Pysähdyttävintä oli se, kuinka ihminen, joka vasta äsken hengitti, muuttuu minuuteissa kylmäksi. Ihminen, joka äsken vielä oli tuskainen ja peloissaan, on nyt rauhallinen, eikä häneen enää satu. On vaikea tajuta, että hänen kipeää kättään ei tarvitse enää varoa, tai että asentotyynyt, joita äsken vielä niin huolellisesti asettelin, voi nyt ottaa pois. Kuolleen ihmisen edessä aika pysähtyy. Oliko tämä nyt tässä? En tiedä, koska kuoleman lopullisuuden ensi kertaa tajusin, mutta uskoisin tajunneeni sen jollain tavalla uudestaan viime kesänä.

Sairaanhoitajan ammattitaitoon kuuluu osata ns. vainajan laitto. Vainajan peseminen, mahdollisten putkien ja letkujen poisto ja pukeminen ovat viimeinen asia, mitä voimme ihmisen puolesta tehdä. Näkemäni vainaja ei ikävä kyllä jäänyt kesän viimeiseksi ja mennessäni laittamaan vainajaa seuraavan kerran ajattelin sen käyvän jo helpommin. En tiedä, milloin tähän ammattini osa-alueeseen tottuu, mutta ei se ollut yhtään helpompaa seuraavallakaan kerralla.

Olen ehkä ollut naiivi, mutta vasta viime kesälle minulle oikeasti konkretisoitui se, kuinka laaja sairaanhoitajan työnkuva oikeastaan on. Asia, jonka jo oikeastaan tiesin, iski tajuntaani ihan uudella tavalla. Me emme ole läsnä vain parantumisessa, vaan myös niinä ihan viimeisinä hetkinä, kun kaikki on jo tehty ja elämä tulee päätöspisteeseensä.

Kuva

OPN

Opinnäytetyö on ammattikorkeakoulun huipentuma. Yliopistossa väsätään gradua, meillä opinnäytetyötä. OpinNäyteTyö lyhennetään usein ONT, meillä turkulaislogiikalla OPN. Viattomalta kuulostava sana saa jo ensimmäisen vuoden opiskelijan karvat pystyyn, asialla pelottelu aloitetaan nimittäin ensimmäisinä koulupäivinä. Pelottelu kulkee vuosiluokalta toiselle perinteenä, joka on puoliksi paniikin lietsomista, puoliksi tietämättömän varoittamista.

Helvetillinen työsarka alkaa joko aiheen valinnalla tai aiheen saamisella. Minä sain aiheeni. Aiheet olivat valmiiksi päätettyjä, jotka arvoimme/tappelimme keskenämme. Monissa kouluissa aiheen saa valita itse. Meidän aiheemme oli jaettu kahteen osaan; toinen osa käsitteli tavalla tai toisella kipua, toinen ravitsemusta. Aiheet jaettiin tammikuussa samana päivänä kuin kirran harjoittelu alkoi. Parini oli aloittamassa harjoitteluaan 300, minä 170 kilometrin päässä, joten ilmoitimme vain toiveen, että haluaisimme kuulua "kipu"-ryhmään. Jätimme siis koko OPN aiheemme ns. herran haltuun. Pääsimme kipu-ryhmään, vaikka aiheemme ei liity millään tavalla kipuun, vaan potilasohjaukseen. Ohjaamiseen sairaanhoitajien näkökulmasta, ei siis millään tavalla kipuun liittyen. Samapa tuo, aina helpompi löytää tutkimuksia.

Ensimmäinen konkreettinen tekeminen tapahtuu opinnäytetyön esseen muodosssa. Essee piti olla pituudeltaan n. viisi sivuinen ja siinä meidän piti esitellä teoriatietoa aiheestamme. Tätä kirjoittaessani joudun konsultoimaan esseestä OPN-pariani. Itse olin tuon tekemisen aikaan sellaisessa flunssassa, että en oikeastaan muista kyseisestä kahdesta viikosta juuri mitään. Hoitotieteellisten artikkeleiden lukeminen on suurimmaksi osaksi juuri niin nihkeää kuin miltä se kuulostaakin, erityisesti yli 38 asteen kuumeessa oksentaessa. Onneksi on pari, joka väsäsi tämän käytännöllisesti katsoen yksistään. (Jollen aiemmin ole sanonut, KIITOS!)

Seuraavaksi alkoi mahdolliseski koko touhun viheliäin vaihe: opinnäytetyön suunnitelma, tuttavallisemmin OPSU. Opsu kuulostaa helpommalta nakilta kuin uskoisi; viisi sivua (siis ehdottomasti viisi sivua, ei enempää, ei vähempää), jossa selostetaan, miksi me tutkimme aihetta, miten muut sitä ovat tutkineet, miksi sitä kannattaa edelleen tutkia. Teoreettisessa viitekehyksessä käsittelemme jo saatua tietoa ja asettamissamme tutkimusongelmissa pohdimme, mitä aiheesta pitäisi vielä selvittää. Kerromme, miten aiomme tutkimuksemme suorittaa, ketä siihen osallistuu ja mitä se maksaa (jonka siis maksamme itse). Pohdimme tutkimuksemme luotettavuutta ja eettisyyttä. Tämä kaikki siis lähteisiin perustuen, poikkeuksena tietenkin osa jossa kerromme miten tämä opinnäytetyö toteutetaan. Seminaareissa (tilaisuus, jossa kaikki lukevat toistensa opsut ja niistä keskustellaan) muut luokkalaiset saavat opettajan säestyksellä viilata jokaisen pilkun erikseen, jolloin viimeistään opsu tulee ensimmäisen kerran korjattavaksi.

Meidän opinnäytetyömme on kyselytutkimus, joten joudumme hakemaan tutkimuslupaa, jota haetaan aiheen tilaajalta. Valmis Opsu ja täytetty tutkimuslupahakemus oikeuttavat tutkimusluvan hakemiseen. Opsuun kuuluu toki liittää kyselylomake, jonka aiomme lähettää, lomake, jolla kerromme osastujille mihin he ovat osallistumassa ja muistutuskirje kyselyyn vastaamisesta, joka lähetetään tietyn ajan kuluttua kyselyn lähettämisestä.

Kuulostaa sinänsä suhteellisen inhimilliseltä hommalta. Käytännössä usko hiipuu jo siinä vaiheessa kun etsii aiheesta hyviä, luotettavia tutkimuksia ja toteaa, ettei valinnan varaa olekaan niin valtavasti. Seuraavaksi koittaa selvittää omaa toteutustaan, josta kenelläkään ei oikein vielä ole täyttä varmuutta niin, ettei tietämättömyys paistaisi ihan kauheasti läpi. Kettumaisinta on kuitenkin ehkä se, että lähes jokainen lause opsussa täytyy tulla jostakin lähteestä. Jo lähteiden löytäminen on haaste sinänsä ja tietenkin löydetty tieto täytyy lukea ja muokata uuteen muotoon, jollei halua käyttää suoria lainauksia, joista ei kyllä koko opsu voi koostua.

Itse aloitimme opsun väsäämisen keväällä ja toukokuussa uskoimme lähettäneemme valmiin opsun. "Valmis opsu" -niminen tiedosto on kuitenkin muuttanut muotoaan useita kertoja vielä viime viikoihin asti, kun samoja lauseita on viilattu ees taas opinnäytetyön ohjaajan kanssa. Pari viikkoa sitten täytimme tutkimuslupalapun ja lähetimme Valmiin Opsun. Perjantaina saimme onnistuneesta opsusta siitä luvatut opintopisteet, kuusi kokonaista kappaletta.

Ja tässä oli vasta opinnäytetyön suunnitelma. Varsinainen opinnäytetyö on vielä tyystin tekemättä. Tähän mennessä, kun jonkun olisi jo pitänyt edetä johonkin suuntaan, olemme seisseet tumput suorana, vieläkin kuin puulla päähän lyötynä siitä, että opsu vihdoin meni läpi. Emme osaa edetä suuntaan taikka toiseen. Lamaannuksen tilassa takaraivossa jyskyttää deadline, 22.11, jolloin koko OPN pitää olla valmis. Kyselyitäkään ei kaiketi ole vielä lähetetty (me emme lähetä niitä), joten pikkuriikkinen kiire saattaa tulla.

Lupaan raportoida opinnäytetyön edistymisestä, sillä oletuksella, että se joskus etenee, lisää myöhemmin. Sitten kun tiedän, mitä hittoa tässä seuraavaksi tekisi.

05/11

Tältä on säästytty miltei vuoden päivät. Hetken olen saanut tuudittautua ajatukseen, että sitä ei tarvitse ajatella vähään aikaan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin. Täällä se nimittäin on taas; harjoittelupaniikki. Minähän en ole opiskelukaupungissani tehnyt kuin yhden harjoittelun, muut ovat tapahtuneet ihan toisen sairaanhoitopiirin leirissä. Nyt pitäisi hommata syventävät harjoittelut, jotka molemmat jäävät keväälle. Aion jatkaa loppuun asti hyväksi havaitulla linjalla ja tehdä kaikkeni saadakseni harjoittelupaikan läheltä kotia. Paikka varataan toki ihanaisen JobStepin kautta, mikä taas tarkoittaa sitä, että oma varausaikani on pirkanmaalaisia kuukautta myöhemmin. Valittavakseni jäävät siis muiden jämät, mikä sinänsä on minulle yhden tekevää, kunhan jotain saa. Harjoitteluita koskevan infotunnin aikana kaverini kysyi, menisinkö mieluummin vanhainkotiin Tampereelle kuin vaikkapa minua kovasti kiinnostavalle naistentautiosastolle Turkuun. Vastasin yksiselitteisesti; Tampereelle vanhainkotiin.

Vielä 2,5 vuoden jälkeenkin kaikki Turussa tapahtuva "ylimääräinen" oleilu on vastenmielistä. Sinänsä kyse ei ole Turusta, enemmänkin siitä, mitä Turkuun tuleminen aina tarkoittaa. Jätän kotini, perheeni, koirani, koko maailmani istuakseni yksin 28 neliön yksiössä jossakin päin Turkua. Tokikaan suurin osa vapaa-ajastani ei kulu television edessä nököttämällä, mutta kyse ei ole siitäkään. Turussa vietetty aika on yhä jotenkin irtonaista, erillistä Minun Elämästäni. Kaikkihan on asenteesta kiinni, mutta en ole vielä löytänyt sellaista mantraa, jota hokemalla sunnuntaina rautatieasemalle suunnistaminen ei tuntuisi velvollisuudelta, puoli pakotetulta, vaan joltain mitä teen itseäni varten. Tätä kaikkea on jäljellä enää toukokuun loppuun. Siis todella vähän, erityisesti kun ajattelee, että mikäli pääsen muualle harjoitteluun, vietän syksyn jälkeen Turussa enää muutaman viikon.

"Nyt pitää nauttia, ottaa kaikki irti. Kohta tämä loppuu, kolmen ja puolen vuoden jälkeen." Miksei se tunnu siltä? Tiedän vollottavani silmät päästäni kun viimeisen kerran käännän selkäni Turulle, koko Varsinais-Suomelle, mutta juuri nyt tuo päivä ei voisi tulla yhtään nopeammin.

Erikoistumisesta ja sen puutteesta

Tiedetään, sairaanhoitajat eivät enää erikoistu. Jossakin sentään suuntaudutaan. Meillä ei tehdä edes sitä. Viimeinen syksy koostuu lähinnä hoitotyön erikoisosaamisen kursseista, mikä tarkoittaa sitä, että jokaisesta suuremmasta aihealueesta on "syventävä" kurssi. Syventävä tuntuu tarkoittavan kirjallista työtä kirjallisen työn perään. Vain sisätaudeista ja lasten hoitotyöstä tarjotaan perinteisiä luentoja, jopa hyödyllisiä sellaisia. Pääasiallisesti "asiantuntija" sanaa viljellään kuitenkin suorastaan huolettomasti ja jostain käsittämättömästä syystä näitä paljon puhuttuja asiantuntijaluentoja on vähennetty paljon.

Joissakin kouluissa käsittääkseni valitaan suuntautumislinja ja valittua aihetta opiskellaan melko intensiivisesti viimeinen vuosi. Kuulostaa järkevältä. Keskitytään johonkin aiheeseen, jonka sitten tuntee hyvin, koska todennäköisesti/mahdollisesti tulee työllistymään tälle erikoisalalle. Tuntuisi, että pääsee edes hieman pintaa syvemmälle.

Tiedän, että oma kouluni ei suinkaan ole ainoa, jossa suuntautumisesta on luovuttu. Kysellessäni aiheesta kyselyn muodossa, kuusi onnekasta vastasi, että heidän koulussaan suuntaudutaan. Neljä oli kanssani samassa veneessä ja toiset neljä vastasivat, että heillä ei varsinaisesti suuntauduta. En tiedä miten muilla, mutta me käymme siis uudestaan sisätaudit, mielenterveyden,
lasten, kirurgisen ja perioperatiivisen hoitotyön, syventävässä mielessä. Uutena tulee ainoastaan ensi- ja tehohoito.

Esimerkiksi perioperatiivisen hoitotyön syvetäminen tapahtuu ilman ainuttakaan luentoa, ryhmätyönä. Tehtävämme on näytellä jokin leikkaus. Jokainen siis valitsee roolin; itse olen toinen kahdesta anestesiahoitajasta. Porukkaan kuuluu myös ns. passari, instrumenttihoitaja, heräämön hoitaja ja vuodeosaston hoitaja. Me siis näyttelemme jonkin leikkauksen, vaikka meillä ei ole edes ollut leikkaussaliharjoittelua. Itse olen viettänyt leikkaussalissa opiskelijana kolme tuntia, joten sen perusteella tavallisimminkaan leikkauksen kulku ei varmasti ole ihan hallussa. Sinänsä minua ei haittaa kyseisen aiheen toteutussuunnitelma, leikkaussali ei varmasti tule olemaan minun tuleva työpaikkani, mutta kyllä saattaisi harmittaa, jos sinne töihin haluaisin. Olen varmaan aikaani jäljessä kun ajattelen, että joskus vanhat kunnon luennot olisivat paikallaan. Edes muutama sellainen. Meillä ei muuten ole ollut lasten harjoitteluakaan. Että jos haluaa lasten hoitotyöstä jonkinlaisen kuvan, joutuu käyttämään toisen syventävistä harjoittelustaan, vaikka ei aiheesta ole perusharjoitteluakaan käynyt.

Toiseksi viimeisenä lukuvuotena alkaa tosissaan nähdä (ja myöntää) miten typeriä jotkin toteutussuunnitelmat ovat. Lähtiessäni opiskelemaan ammattikorkeakouluun, tiesin, että AMK:ssa on paljon epäkohtia ja parantamisen varaa, mutta enpä uskonut olevani kateellinen niille vanhemmille sairaanhoitajille, jotka ovat käyneet vanhan sairaanhoito-oppilaitoksen. Niille samaisille ammattitaitoisille hoitajille, joita tänä päivänä painostetaan päivittämään "vanhentunut" tutkintonsa, jotta hekin voisivat lisätä nimineulaansa kolme kirjainta.

Motivaation uusi pohja

Kesä sitten tuli ja meni. Myös omaksi pettymyksekseni en saanut yhtä ainutta tekstiä aikaiseksi. Lupaan parantaa tapani. Ja lupaan kursia kasaan pitkän tekstin tunnelmistani ensimmäistä kertaa sairaanhoitajansijaisena. Myöhemmin.

Koulu alkoi maanantaina. Kävellessäni koulun ovia kohti, vatsassa muljahti ikävämmin kuin koskaan kouluun palatessa. Vaati kaiken tahdon voimani, etten vain kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin. Ihan kuin en olisi pois ollutkaan. Jos sellainen pikku juttu kuin opinnäytetyö olisi jo purkissa seminaareineen kaikkineen, viimeinen vuosi maistuisi varmasti ihan hyvältä, uskailtaisiko sanoa jopa nostalgiselta. Vaan ei. Mistä sitä tietää, jos en valmistukaan toukokuussa. Epäilyksen siemen tuntuu kytevän muissakin. En ole ainoa, joka liittää lauseen "valmistun toukokuussa" eteen sanan "jos."

Olen antanut itselleni luvan ottaa tämän viikon rauhallisemmin, alan ensi viikolla sitten tosissani muistelemaan, miten tätä koulua nyt käytiinkään. Onneksi viikko päätty jo torstaina ja palaan Turkuun vasta tiistaina. Onpahan edes vähän pehmeämpi lasku opiskelun todellisuuteen.

Suuntautuminen

Ajattelin pitkästä aikaa herätellä teitä kyselyllä. En muista olenko vaahdonnut asiasta täällä, en varmaankaan, mutta faktahan on, että meidän koulussa eivät sairaanhoitajat suuntaudu mihinkään. Me käymme syventävissä opinnoissa uudestaan isot kokonaisuudet, kuten sisätaudit, teho ja ensihoito tai perioperatiivinen hoitotyö, syventävältä kannalta. Sanomattakin taitaa olla selvää, että en tykkää. Olisi kivempi keskittyä johonkin juttuun täysin, eikä kaikkiin vähän.

Mitenkäs teillä, suuntaudutteko? Mitä mieltä olet yleensä suuntautumisesta, turhaa vai tarpeellista? Oletko tyytyväinen koulunne systeemiin tässä asiassa?

Sana on vapaa, opiskelitte sitten AMK:ssa tai ammattikoulussa. Äänestyksen löydät oikealta.

Sekavissa tunnelmissa

Viides lukukausi on mennyt niin nopeasti, että päätä huimaa. En ehtinyt olla Turussa kuin pari kuukautta ja aika meni ihan älyttömän nopeasti. Kevääseen on mahtunut kaksi harjoittelua ja opinnäytetyön suunnitelmaa, sekä pikku lisänä ties mitä kursseja. Lähinnä niitä turhimmilta tuntuvia.

Koulua on ihan totta enää kolme päivää. Tänään oli lastentautien koe, ja edessä on vielä neljä. Läpipääsystä en tällä kertaa osaa mennä takuuseen, ainakin tilastotiede ja hoidon tutkimus ovat olleet kursseja, joiden kokeet tulevat todennäköisesti olemaan tuskaisia. Tilastotieteessä pitää väsätä ties mitä frekvenssitaulukoita ja korrelaatio-hässäköitä Excelillä, mikä on kyllä ihan mukavaa, mutta aika vaikeaa. Hoidon tutkimuksen tunnit ovat muuten vaan olleet niin harvinaisen hanurista, ettei aihekaan aukea yhtään. Varsinkin kun lukeminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä tunneilakaan ole ollut pakko olla, joten olen saattanut ehkä joskus lähteä Turusta ja jättänyt perjantain ainoat tunnit, hoidon tutkimuksen välistä.. Eikä edes omatunto soimaa, niillä tunneilla ei ole kuulemma ollut mitään järkevää.

Ehkä ensimmäistä kertaa lähden "lomalle" jotenkin vastentahtosesti. Mä voisin ennemmin olla koulussa viel pari viikkoa, kun oikeesti viikonpäästä tähän aikaan odotan jo seuraavaa päivää kauhulla. Tiistaina oonkin ihan uusien haasteiden edessä, jotka pelottaa tällä hetkellä ihan älyttömästi.

Ensimmäistä kertaa lähden Turusta niin, että minulla on syksyllä asunto johon palata. Vaikka ärsyttääkin maksaa 400 euroa kämpästä, joka seisoo kolme kuukautta tyhjillään, oon silti tyytyväinen. En jaksaisi edes ajatella sitä rulianssia, mikä on käyty jo niin moneen kertaan läpi. En millään jaksaisi taas muuttaa ja onneksi nyt ei tarvitse. Tuntuu silti oudolta katsella ympärilleen miettien, mitä tavaroita tänne voi jättää. Todennäköisesti ranskalaiseni on kattoon asti täynnä, kun torstaina kymmeneltä käännän nokkani kohti Tamperetta, viimeistä kertaa tällä lukukaudella.

Ensi kesä, osa 3

Sunnuntaina kävin mäyhäämässä kesätöistäni. Luulin siis "joutuvani" osastolle jälleen perus/lähihoitajan sijaiseksi. Jo samana iltana lähetin hämmennystä säteilevän sähköpostin sairaalan ylihoitajalle. En eilen meinannut uskaltaa katsoa, olenko saanut vastaustani.

Koko päivän mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä. Olin varma, että minut tosiaan oli laitettu sinne samoihin hommiin kuin viime kesänä. Tittelini oli perushoitaja. Tällä osastolla lähihoitajien/perushoitajien tehtävät ovat todellakin erilaisia sairaanhoitajan työnkuvaan verrattuna, joten muutos tulisi näkymään muuallakin kuin rahapussissa. Ensi kesä tietäisi myös öitä öiden perään, mikä tässä elämäntilanteessa ei suoraan sanoen sovi. Ajatus valmistumisen jälkeisestä kesästä ei myöskään lohduttanut, en ehdoin tahdoin halua nimittäin hypätä sairaanhoitajan saappaisiin silloin harjoittelematta sitä. Tai no, onhan ne kaksi viimeistä harjoittelua, mutta harjoittelu on aina ohjattu harjoittelu, työ on työtä. Ärsytti niin jumalattomasti.

Toisaalta yritin lohduttautua vastuun vähenemisellä, yötyökorvauksilla, vähäisillä iltavuoroilla ja sillä, että ainakin tietäisin mitä kesä tullessaan toisi.Toisaalta halusin perua menoni sinne ja ehdin jo mol:in sivuille katselemaan vapaita sairaanhoitajan paikkoja.

Illalla uskaltauduin sähköpostiin. Huokaisin helpotuksesta. Ensireaktioni paljasti minulle itselleni mitä todella tahdoin. Tulkitsin helpotuksen huokauksen merkitsevän sitä, että minä tosiaan halusin olla sairaanhoitajan sijainen.

Ensi kesä, osa 2

Kiva juttu, menin sitten pahaa aavistamatta lukemaan sähköpostiani. Ensi kesän osastonhoitaja oli laittanut minulle veistin, jossa kertoi, että hänen mielestään teen ensi kesänä lähihoitajan sijaisuutta, kuten viime kesänä. Hän ei ollut varma, joten kehotti tarkistamaan asian ylihoitajalta.

Tosi kiva. V*tuttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Sinänsä asiaan voisi suhtautua helpotuksena, mutta enpä osaa. Halusin sijaistaa sairaanhoitajaa tänä kesänä, koska sitä seuraavana olen valmis sairaanhoitaja, ja joudun hommaan kylmiltäni. Olin onnellinen, että minulla ei ole yövuoroja, mikä on hyvä koska kun mieheke on armeijan harmaissa, koirat ovat minun armoillani. Koirat eivät ole tottuneet olemaan yötä yksin, joten joudun lykkäämään ne jonnekin hoitoon siksi aikaa. Tämän kuun lopussa alkava julkisivuremontti varmistaa, että päivällä ei saa edes nukuttua.

En tajunnut, että asia jäi jotenkin epäselväksi. Tarkistin lähettämäni sähköpostit sekä osaston- että ylihoitajalle, ja yhteensä kolmessa viestissä kerron, että voin tehdä sairaanhoitajan sijaisuutta.
Olisiko pitänyt laittaa, että haluan tehdä sairaanhoitajaa?

Vieläkö voin perua menemiseni sinne?

Jotain uutta

Blogin pitäminen on hauskaa, onhan tämäkin ollut pystyssä jo kaksi ja puoli vuotta. On ollut hetkiä, jolloin kirjoittaminen ei voisi vähempää kiinnostaa ja hetkiä, jolloin se on ollut henkireikä. Eikä pelkästään se kirjoittaminen, vaan kaikki se muu.

Kuten ulkoasun muuttaminen. Uskoisin, että teitä lukijoita nyppii ainakin yhtä paljon kuin minua saman ruiskun tuijottaminen, joten katson velvollisuudekseni vaihtaa kuvaa edes joskus. Niin tälläkin kertaa. Koko Tulevan Sairaanhoitajan historian aikaisista, ei-niin-mieluisista hetkistä kirkkaimpana mielessä ovat juuri ne hetket kun olen vääntänyt sivuille edes jotain uutta.

Ensinnäkin sen kuvan hakeminen tuottaa pään vaivaa. Sellainen, missä teksti on suunnilleen luettavissa, joka liittyisi aiheeseen jotenkin ja vieläpä näyttäisi kivalta. Kamalin vaihe on kuitenkin vasta edessä.

Varmaan jollekin ihan yksinkertaista, mutta allekirjoittaneelle otsikontaustan vääntäminen oikeaan kokoon on lievästi ilmaistuna helvetillistä. Aina se venyy väärään suuntaan, liikaa, sitten liian vähän. Blogger ei tässä tapauksessa tunne esikatselua, joten homma selviää vain kokeilemalla. Siinä on varmaan jokunen sivulle eksynyt ihmetellyt epämääräistä otsikontaustaa, samalla kun olen tuskanhiki valuen vääntänyt kuvaa oikeaan muotoon. Ja sitten kun on niin hemmetin tarkka, "vähän sinne päin" tai "melkeen hyvä" eivät riitä, se on oltava justiinsa. Mukavasti siihen se ilta sitten suttaantuukin.

Että siinä se nyt sitten taas on. Velvollisuus vähäksi aikaa kuitattu. Että enjoy ja rispektii!

Uusi otsikontausta täältä.

Pätkä viikko

Vappukin oli ja meni. Jälleen yksi työväen juhla, jolloin en ulkoiluttanut
vitivalkoista lakkiani.
Haalareitakaan en omista. Sen verran repäisin, että pääsin keskustorille asti vapputorille. Ihmistungoshan ei tunnetusti Piihoselle sovi, joten liukeni paikalta tunnin sisällä kainalossani metrilakuja ja hattaraa. Kotona keittiönpöydän ääressä avomies otti kuvan kun syön hattaraa hampaat vaaleanpunaisena, ihan vaan todisteena, et kyllä sitä vappua jotenkin viettettiin. Se on ensi keväänä todennäköisesti viimeinen vappu opiskelijana, joten josko silloin vaikka juhlistaisi sitä?

Koska tällä viikolla koulussa virutaan vain kahden päivän edestä, toin maalaiskoirani katsomaan Suuren Maan menoa. Oli siinä haistelemista, kun illalla päästin metsäkoirat juoksemaan Pallivahaakin lähellä olevaan koirapuistoon (kyllä, se on oikeasti olemassa!). Iltalenkkikin meni ihan silkaksi ihmettelemiseksi ja sisällä puolet ajasta kului ikkunalaudalla satamaan saapunutta Silja Europaa vahtien. Eiköhän tämäkin tullut nyt nähtyä Turku ei näille koirille sovi.

Palatakseni asiaan, opinnäytetyön suunnitelmat ovat kaikilla onnistuneesti (?) palautettu, joten seuraavana vuorossa ovat luonnollisesti seminaarit. Tänään kyhnötin migreenin kourissa viisi tuntia ihmettelemässä jokaista lauseen rakennetta, jokaista muotoseikkaa ja sitä, mihin se piste taas tulikaan tekstiviitteessä. Tänään ei meidän työ ollut vielä vuorossa, mutta olimme kuitenkin opponentteina. Tunsin itseni typeräksi puhuessani pilkkuvirheistä ja muutenkin pilkunviilaukseksi menevistä parannusehdotuksista. Mutku se oli opponoijan homma. Huomenna pääsee meidän viisisivuisemme suurennuslasin alle ja kunnon syyniin. Vielä tänään silmäteräämme silmäillessäni olin kuitenkin sitä mieltä, että työmme oli ihan hyvä. Saattaa olla, että huomisen jälkeen olen eri mieltä. Jo tehdyn työn korjaaminen kiinnostaa jo valmiiksi..


Kuva täältä.

Ensi kesä

"Ehkä vuoden päästä olen jo niin paljon viisaampi, että kykenen harkitsemaan paluuta kaikin puolin ihanalle, mielenkiintoiselle ja haastavalle osastolle, sairaanhoitajana."

Näin kirjoitti Tuleva Sairaanhoitaja viime kesän viimeisessä työvuorossaan 30.7.09 tekstissä Kesän päätös. Niin. Olenko nyt sitten niin paljon viisaampi kun kerran aion palata ihan sille samaiselle osastolle sairaanhoitajan sijaisena? Vatsa tekee kolmois-flippejä pelkästä ajatuksesta. Opintopisteet on laskettu vähintään sataan kertaan ja kokolailla joka päivä ajattelen, että jos en saakkaan niitä 140 pistettä kokoon. En pysty kieltämään ajatuksen tuottamaa helpotuksen tunnetta. Olisinkin lähihoitaja, kuten viime kesänä.
Joka toinen päivä olen vakuuttunut, että se onnistuu. Porukka on tuttua ja mukavaa. Osasto ja sen toiminta on mukavaa. Osastonhoitaja on mukava. Ei yövuoroja, koska yössä täytyy olla sydänvalvontaan koulutettu sairaanhoitaja. Pienen hetken jaksan uskoa, että kaikki menee hyvin, opin valtavasti ja viimeistään heinäkuun alussa pystyn toimimaan jo ilman kokeneemman apua.

Ja sitten. Sitten on niitä päiviä, kun uskon tietäväni tasan tarkkaan miten kesä tulee menemään. Oberon on muuttunut, en osaa käyttää sitä. Kysyn joka asiasta, kunnes minulle väsytään vastaamaan. Ja vaikka vastattaisinkin, en silti tajua tai teen väärin. Antamani raportit venyvät tunnin mittaisiksi, ovat epäselviä ja unohdan kertoa oleellisimmat. Potilaat kärsivät virheistäni, omaiset tekevät valituksia. Osastonhoitaja pitää ystävällismielisen keskustelun kahden kesken, jossa antaa mahdollisuuden "kokeilla vielä." Viikon päästä ylihoitajan kansliassa siirryn sijaistamaan lähihoitajaa tai poistun sairaalasta Sen Viimeisen Kerran.

Erityisesti luettuani tuon viime kesäisen tekstin, uskon jälkimmäiseen kauhukuvaan. Siitä tulee katastrofi. Jätän koko alan, menen takaisin tradenomikouluun ja itken itseni uneen tästä hamaan tulevaisuuteen työskennellessäni tilitoimistossa Tampereen laitamilla.

Kai se askel vaan on joskus otettava?