Hyvä päivä

Viime yönä väkersin kirran tehtävää yli puolen yön tajuamatta, että on 30. päivä. Tämä päivä oli kalenteriinikin merkattu tärkeänä päivänä. Vasta jutellessani avomieheni kanssa puhelimessa, minulla välähti. Siis tänään on 30.11. Se päivä, jolloin Pirkanmaan alueen harjoittelupaikat aukenevat muille kuin alueen opiskelijoille. Minullahan oli siis toki paikat Turussa, mutta koska en halunnut viettää keväällä yhtään ylimääräistä aikaa Turussa, pidin niitä ikään kuin hätävarana. Harjoittelun suorittaminen kotoa käsin on myös taloudellista, eipä tarvitse enää maaliskuun lopun/huhtikuun alun jälkeen maksaa vuokraa kahdesta asunnosta tai kuluttaa lähes 25 € viikossa seilaamiseen Tampereen ja Turun välillä.

Menin siis siltä istumalta selaamaan JobStepin vapaita paikkoja. Olin valmistautunut huolimaan minkä tahansa vanhainkoti paikan, joka vain on lähellä kotia. Ensimmäisellä sivulla oli ensiapu, jonka ajattelin vain ohi mennen vilkaista. Kummastuksekseni sain huomata siellä olevan vielä tilaa. Olin hetken varma, että menisin Acutaan harjoitteluun, mutta selasin kuitenkin kaikki 17 sivua paikkoja läpi. Totesin, että useassa paikassa oli tilaa, joten aloin katsella vain itseäni kiinnostavia paikkoja. Tampereen yliopistollisen sairaalan Sydänkeskus on pitkään kiinnostanut minua ja olen pitänyt sitä jonkinlaisena unelmaharjoittelupaikkanani. Uskomatonta mutta totta, sielläkin oli tilaa. Loppujen lopuksi ongelmaksi muodostuikin valinnan vaikeus; rajasin vaihtoehdot ensiapuun, Sydänkeskukseen, sisätautien päivystykseen, sisätautien poliklinikkaan ja sydänteho-osastoon. Viime hetkellä huomasin myös ns. sekateho-osaston. En osannut päättää. Aamulla soitin kaverilleni, jonka arvostelukykyyn luotan kuin vuoreen ja hän osasikin auttaa. Päädyin menemään teho-osastolle ja toisessa harjoittelussa Sydänkeskukseen.

Kaikista harjoitteluistani olen ollut iloinen ja onnellinen, etenkin kun kriteerinä on ollut vain se, ettei tarvitse olla Turussa. En kuitenkaan ihan oikeasti koskaan ole mennyt näin innoissani harjoitteluun.

Teho-osasto ei oikeastaan varmaan olisi päässyt edes vaihtoehdoksi asti ilman vähän aikaa sitten alkanutta ensi- ja tehohoidon kurssia. Siellä heräsi innostus tehohoitoa kohtaan, vaikken sinne välttämättä tulisikaan työllistymään. Uskoisin kuitenkin, että teholla voi saada sellaista oppia, mitä ei millään vuodeosastolla saa. Ajattelin, että koska tämä opiskelun "hauskuus" kuitenkin kohta loppuu, voisi viimeisissä harjoiteluissa kartoittaa kokemustaan sellaisistakin paikoista, jonne ei töihin haluaisikaan. Teho-osasto on mielestäni ehdottomasti sellainen paikka, mikä on mielenkiintoinen nähdä.

Myös valitsemani Sydänkeskuksen osasto on erittäin mielenkiintoisen oloinen. Uskoisin harjoittelun tukevan aika hyvin aiemmin oppimaani ja on luonnollinen jatke sille, että työkokemukseni painottuu aika vahvasti sydänpotilaiden hoitoon. Tämä taas on sellainen osasto, jonne voisin hyvin haluta töihin.
Toivottavasti molemmat osastot ovat sitten käytännössäkin niin kaikinpuolin kivoja, kuten ne paperilla vaikuttavat.

Jottei vahingossa lipsahtaisi postausta, joka ei mainitse opinnäytetyötä, tungetaan se nyt tähän vaikka väkisin. Tänään ja eilen olivat nimittäin OPN seminaarit, joissa esittelimme opinnäytetyömme luokkalaisillemme. Samaisessa tilaisuudessa opettaja ja opponentit, samoin kuin koko ryhmä, saivat esitellä korjausehdotuksia ja muita kommentteja töistä. Saamamme kommentit olivat myötätuntoisia, eikä kukaan tuntunut ihmettelevän, miksi meillä on hieman ollut hankaluuksia opinnäytetyön tekemisessä. Opponenteilta ja opettajalta saimme oikeasti tosi hyviä ehdotuksia ja kommentteja. Uskomatonta kyllä, vaikkei paniikki sinänsä mihinkään laskenut, lähdin seminaareista hyvillä mielin. Tätä raakilettamme, jota häpesimme edes esittää, sanottiin jopa hyväksi.

Mieleen hiipi hiljaa ajatus, jota ei ääneen tohdi lausua ja joka jäi kytemään varovaisena epäilyksentapaisena. Voisiko olla, että me todella saamme tämän tehtyä jouluksi?

Niin, muistakaa tunnistaa niitä pillereitä!