Suuntautuminen

Ajattelin pitkästä aikaa herätellä teitä kyselyllä. En muista olenko vaahdonnut asiasta täällä, en varmaankaan, mutta faktahan on, että meidän koulussa eivät sairaanhoitajat suuntaudu mihinkään. Me käymme syventävissä opinnoissa uudestaan isot kokonaisuudet, kuten sisätaudit, teho ja ensihoito tai perioperatiivinen hoitotyö, syventävältä kannalta. Sanomattakin taitaa olla selvää, että en tykkää. Olisi kivempi keskittyä johonkin juttuun täysin, eikä kaikkiin vähän.

Mitenkäs teillä, suuntaudutteko? Mitä mieltä olet yleensä suuntautumisesta, turhaa vai tarpeellista? Oletko tyytyväinen koulunne systeemiin tässä asiassa?

Sana on vapaa, opiskelitte sitten AMK:ssa tai ammattikoulussa. Äänestyksen löydät oikealta.

Sekavissa tunnelmissa

Viides lukukausi on mennyt niin nopeasti, että päätä huimaa. En ehtinyt olla Turussa kuin pari kuukautta ja aika meni ihan älyttömän nopeasti. Kevääseen on mahtunut kaksi harjoittelua ja opinnäytetyön suunnitelmaa, sekä pikku lisänä ties mitä kursseja. Lähinnä niitä turhimmilta tuntuvia.

Koulua on ihan totta enää kolme päivää. Tänään oli lastentautien koe, ja edessä on vielä neljä. Läpipääsystä en tällä kertaa osaa mennä takuuseen, ainakin tilastotiede ja hoidon tutkimus ovat olleet kursseja, joiden kokeet tulevat todennäköisesti olemaan tuskaisia. Tilastotieteessä pitää väsätä ties mitä frekvenssitaulukoita ja korrelaatio-hässäköitä Excelillä, mikä on kyllä ihan mukavaa, mutta aika vaikeaa. Hoidon tutkimuksen tunnit ovat muuten vaan olleet niin harvinaisen hanurista, ettei aihekaan aukea yhtään. Varsinkin kun lukeminen ei voisi vähempää kiinnostaa. Eikä tunneilakaan ole ollut pakko olla, joten olen saattanut ehkä joskus lähteä Turusta ja jättänyt perjantain ainoat tunnit, hoidon tutkimuksen välistä.. Eikä edes omatunto soimaa, niillä tunneilla ei ole kuulemma ollut mitään järkevää.

Ehkä ensimmäistä kertaa lähden "lomalle" jotenkin vastentahtosesti. Mä voisin ennemmin olla koulussa viel pari viikkoa, kun oikeesti viikonpäästä tähän aikaan odotan jo seuraavaa päivää kauhulla. Tiistaina oonkin ihan uusien haasteiden edessä, jotka pelottaa tällä hetkellä ihan älyttömästi.

Ensimmäistä kertaa lähden Turusta niin, että minulla on syksyllä asunto johon palata. Vaikka ärsyttääkin maksaa 400 euroa kämpästä, joka seisoo kolme kuukautta tyhjillään, oon silti tyytyväinen. En jaksaisi edes ajatella sitä rulianssia, mikä on käyty jo niin moneen kertaan läpi. En millään jaksaisi taas muuttaa ja onneksi nyt ei tarvitse. Tuntuu silti oudolta katsella ympärilleen miettien, mitä tavaroita tänne voi jättää. Todennäköisesti ranskalaiseni on kattoon asti täynnä, kun torstaina kymmeneltä käännän nokkani kohti Tamperetta, viimeistä kertaa tällä lukukaudella.

Ensi kesä, osa 3

Sunnuntaina kävin mäyhäämässä kesätöistäni. Luulin siis "joutuvani" osastolle jälleen perus/lähihoitajan sijaiseksi. Jo samana iltana lähetin hämmennystä säteilevän sähköpostin sairaalan ylihoitajalle. En eilen meinannut uskaltaa katsoa, olenko saanut vastaustani.

Koko päivän mietin kuumeisesti, mitä minun pitäisi tehdä. Olin varma, että minut tosiaan oli laitettu sinne samoihin hommiin kuin viime kesänä. Tittelini oli perushoitaja. Tällä osastolla lähihoitajien/perushoitajien tehtävät ovat todellakin erilaisia sairaanhoitajan työnkuvaan verrattuna, joten muutos tulisi näkymään muuallakin kuin rahapussissa. Ensi kesä tietäisi myös öitä öiden perään, mikä tässä elämäntilanteessa ei suoraan sanoen sovi. Ajatus valmistumisen jälkeisestä kesästä ei myöskään lohduttanut, en ehdoin tahdoin halua nimittäin hypätä sairaanhoitajan saappaisiin silloin harjoittelematta sitä. Tai no, onhan ne kaksi viimeistä harjoittelua, mutta harjoittelu on aina ohjattu harjoittelu, työ on työtä. Ärsytti niin jumalattomasti.

Toisaalta yritin lohduttautua vastuun vähenemisellä, yötyökorvauksilla, vähäisillä iltavuoroilla ja sillä, että ainakin tietäisin mitä kesä tullessaan toisi.Toisaalta halusin perua menoni sinne ja ehdin jo mol:in sivuille katselemaan vapaita sairaanhoitajan paikkoja.

Illalla uskaltauduin sähköpostiin. Huokaisin helpotuksesta. Ensireaktioni paljasti minulle itselleni mitä todella tahdoin. Tulkitsin helpotuksen huokauksen merkitsevän sitä, että minä tosiaan halusin olla sairaanhoitajan sijainen.

Ensi kesä, osa 2

Kiva juttu, menin sitten pahaa aavistamatta lukemaan sähköpostiani. Ensi kesän osastonhoitaja oli laittanut minulle veistin, jossa kertoi, että hänen mielestään teen ensi kesänä lähihoitajan sijaisuutta, kuten viime kesänä. Hän ei ollut varma, joten kehotti tarkistamaan asian ylihoitajalta.

Tosi kiva. V*tuttaa niin, ettei veri kierrä päässä. Sinänsä asiaan voisi suhtautua helpotuksena, mutta enpä osaa. Halusin sijaistaa sairaanhoitajaa tänä kesänä, koska sitä seuraavana olen valmis sairaanhoitaja, ja joudun hommaan kylmiltäni. Olin onnellinen, että minulla ei ole yövuoroja, mikä on hyvä koska kun mieheke on armeijan harmaissa, koirat ovat minun armoillani. Koirat eivät ole tottuneet olemaan yötä yksin, joten joudun lykkäämään ne jonnekin hoitoon siksi aikaa. Tämän kuun lopussa alkava julkisivuremontti varmistaa, että päivällä ei saa edes nukuttua.

En tajunnut, että asia jäi jotenkin epäselväksi. Tarkistin lähettämäni sähköpostit sekä osaston- että ylihoitajalle, ja yhteensä kolmessa viestissä kerron, että voin tehdä sairaanhoitajan sijaisuutta.
Olisiko pitänyt laittaa, että haluan tehdä sairaanhoitajaa?

Vieläkö voin perua menemiseni sinne?

Jotain uutta

Blogin pitäminen on hauskaa, onhan tämäkin ollut pystyssä jo kaksi ja puoli vuotta. On ollut hetkiä, jolloin kirjoittaminen ei voisi vähempää kiinnostaa ja hetkiä, jolloin se on ollut henkireikä. Eikä pelkästään se kirjoittaminen, vaan kaikki se muu.

Kuten ulkoasun muuttaminen. Uskoisin, että teitä lukijoita nyppii ainakin yhtä paljon kuin minua saman ruiskun tuijottaminen, joten katson velvollisuudekseni vaihtaa kuvaa edes joskus. Niin tälläkin kertaa. Koko Tulevan Sairaanhoitajan historian aikaisista, ei-niin-mieluisista hetkistä kirkkaimpana mielessä ovat juuri ne hetket kun olen vääntänyt sivuille edes jotain uutta.

Ensinnäkin sen kuvan hakeminen tuottaa pään vaivaa. Sellainen, missä teksti on suunnilleen luettavissa, joka liittyisi aiheeseen jotenkin ja vieläpä näyttäisi kivalta. Kamalin vaihe on kuitenkin vasta edessä.

Varmaan jollekin ihan yksinkertaista, mutta allekirjoittaneelle otsikontaustan vääntäminen oikeaan kokoon on lievästi ilmaistuna helvetillistä. Aina se venyy väärään suuntaan, liikaa, sitten liian vähän. Blogger ei tässä tapauksessa tunne esikatselua, joten homma selviää vain kokeilemalla. Siinä on varmaan jokunen sivulle eksynyt ihmetellyt epämääräistä otsikontaustaa, samalla kun olen tuskanhiki valuen vääntänyt kuvaa oikeaan muotoon. Ja sitten kun on niin hemmetin tarkka, "vähän sinne päin" tai "melkeen hyvä" eivät riitä, se on oltava justiinsa. Mukavasti siihen se ilta sitten suttaantuukin.

Että siinä se nyt sitten taas on. Velvollisuus vähäksi aikaa kuitattu. Että enjoy ja rispektii!

Uusi otsikontausta täältä.

Pätkä viikko

Vappukin oli ja meni. Jälleen yksi työväen juhla, jolloin en ulkoiluttanut
vitivalkoista lakkiani.
Haalareitakaan en omista. Sen verran repäisin, että pääsin keskustorille asti vapputorille. Ihmistungoshan ei tunnetusti Piihoselle sovi, joten liukeni paikalta tunnin sisällä kainalossani metrilakuja ja hattaraa. Kotona keittiönpöydän ääressä avomies otti kuvan kun syön hattaraa hampaat vaaleanpunaisena, ihan vaan todisteena, et kyllä sitä vappua jotenkin viettettiin. Se on ensi keväänä todennäköisesti viimeinen vappu opiskelijana, joten josko silloin vaikka juhlistaisi sitä?

Koska tällä viikolla koulussa virutaan vain kahden päivän edestä, toin maalaiskoirani katsomaan Suuren Maan menoa. Oli siinä haistelemista, kun illalla päästin metsäkoirat juoksemaan Pallivahaakin lähellä olevaan koirapuistoon (kyllä, se on oikeasti olemassa!). Iltalenkkikin meni ihan silkaksi ihmettelemiseksi ja sisällä puolet ajasta kului ikkunalaudalla satamaan saapunutta Silja Europaa vahtien. Eiköhän tämäkin tullut nyt nähtyä Turku ei näille koirille sovi.

Palatakseni asiaan, opinnäytetyön suunnitelmat ovat kaikilla onnistuneesti (?) palautettu, joten seuraavana vuorossa ovat luonnollisesti seminaarit. Tänään kyhnötin migreenin kourissa viisi tuntia ihmettelemässä jokaista lauseen rakennetta, jokaista muotoseikkaa ja sitä, mihin se piste taas tulikaan tekstiviitteessä. Tänään ei meidän työ ollut vielä vuorossa, mutta olimme kuitenkin opponentteina. Tunsin itseni typeräksi puhuessani pilkkuvirheistä ja muutenkin pilkunviilaukseksi menevistä parannusehdotuksista. Mutku se oli opponoijan homma. Huomenna pääsee meidän viisisivuisemme suurennuslasin alle ja kunnon syyniin. Vielä tänään silmäteräämme silmäillessäni olin kuitenkin sitä mieltä, että työmme oli ihan hyvä. Saattaa olla, että huomisen jälkeen olen eri mieltä. Jo tehdyn työn korjaaminen kiinnostaa jo valmiiksi..


Kuva täältä.

Ensi kesä

"Ehkä vuoden päästä olen jo niin paljon viisaampi, että kykenen harkitsemaan paluuta kaikin puolin ihanalle, mielenkiintoiselle ja haastavalle osastolle, sairaanhoitajana."

Näin kirjoitti Tuleva Sairaanhoitaja viime kesän viimeisessä työvuorossaan 30.7.09 tekstissä Kesän päätös. Niin. Olenko nyt sitten niin paljon viisaampi kun kerran aion palata ihan sille samaiselle osastolle sairaanhoitajan sijaisena? Vatsa tekee kolmois-flippejä pelkästä ajatuksesta. Opintopisteet on laskettu vähintään sataan kertaan ja kokolailla joka päivä ajattelen, että jos en saakkaan niitä 140 pistettä kokoon. En pysty kieltämään ajatuksen tuottamaa helpotuksen tunnetta. Olisinkin lähihoitaja, kuten viime kesänä.
Joka toinen päivä olen vakuuttunut, että se onnistuu. Porukka on tuttua ja mukavaa. Osasto ja sen toiminta on mukavaa. Osastonhoitaja on mukava. Ei yövuoroja, koska yössä täytyy olla sydänvalvontaan koulutettu sairaanhoitaja. Pienen hetken jaksan uskoa, että kaikki menee hyvin, opin valtavasti ja viimeistään heinäkuun alussa pystyn toimimaan jo ilman kokeneemman apua.

Ja sitten. Sitten on niitä päiviä, kun uskon tietäväni tasan tarkkaan miten kesä tulee menemään. Oberon on muuttunut, en osaa käyttää sitä. Kysyn joka asiasta, kunnes minulle väsytään vastaamaan. Ja vaikka vastattaisinkin, en silti tajua tai teen väärin. Antamani raportit venyvät tunnin mittaisiksi, ovat epäselviä ja unohdan kertoa oleellisimmat. Potilaat kärsivät virheistäni, omaiset tekevät valituksia. Osastonhoitaja pitää ystävällismielisen keskustelun kahden kesken, jossa antaa mahdollisuuden "kokeilla vielä." Viikon päästä ylihoitajan kansliassa siirryn sijaistamaan lähihoitajaa tai poistun sairaalasta Sen Viimeisen Kerran.

Erityisesti luettuani tuon viime kesäisen tekstin, uskon jälkimmäiseen kauhukuvaan. Siitä tulee katastrofi. Jätän koko alan, menen takaisin tradenomikouluun ja itken itseni uneen tästä hamaan tulevaisuuteen työskennellessäni tilitoimistossa Tampereen laitamilla.

Kai se askel vaan on joskus otettava?