Lomalle!

Huomenna alkaa loma. Pari viikkoa sitten odotin sitä kuin kuuta noutavaa, tällä viikolla, uskokaa tai älkää, ehdin unohtaa koko loman. Viikon syysloma tulee kyllä ihan tarpeeseen, mutta toisaalta tiedän, etten tule saamaan aikaiseksi mitään lomalla. Loman jälkeisenä maanantaina on lasten hoitotyön koe, johon tuskin jaksan lukea. Loman jälkeen opinnäytetyön palautuspäivään on alle kuukausi, tämän eteen tuskin jaksan tehdä mitään. Loman jälkeen pitää palauttaa yhtä sun toista kirjallista tehtävää, nämäkään tuskin tulevat edistymään yhtään.

Laiska mikä laiska. Itsepähän saan itseäni kirota, kun deadlinet lähenevät ja kokeista selviän (jos selviän) mututuntumalla.

Huomennakin on koe. Sisätautipotilaan hoitotyön erikoistumisopinnoista. Aiheina ovat mm. munuaisten vajaatoiminta, dialyysihoidot, joitakin syöpiä (erityisesti leukemia) ja niiden hoitomuotoja sekä sapen, maksan ja haiman sairauksia.

Olen lukenut melkein koko alueen. Ihan riittävän sitkeää on kuitenkin ollut. Tänä iltana (lue: yönä) ajattelin rykäistä lopun alueen alta pois.

Realistisemmin, luen ehkä muistiinpanot ja käyn nukkumaan itsepetoksen tuudittelemana, ilman huolen häivää onnellisena siitä, että huomenna lähden ansaitsemalleni lomalle yli viikoksi.

Opintokäynti

Hoitotyön erikoistumisopinnoissa parasta antia on ollut sisätauti potilaan hoitotyö. Opettaja on aivan loistava ja jopa motivoitunut. Jakson aikana hän järjesti meille opintokäynnin TYKS:n dialyysiosastolle pari viikkoa sitten. Osaston yhteydessä, jolla kaksi edelliskesää olen viettänyt, on dialyysiosasto, joten sinänsä aihe ei olut ihan vieras. Joka tapauksessa, käynti oli harvinaisen mielenkiintoinen ja myöskin minun ensimmäinen käyntini kyseisen keskussairaalan sisällä. Pian kolme vuotta oleiltuani Turussa, vaikkakin satunnaisesti, oli ehkä jo korkea aika käydä sieläkin.

Tänään samainen kehumani opettaja järjesti toisen opintokäynnin turkulaiseen saattohoitokotiin. Paikka oli upea, yhtä lukuunottamatta kaikista huoneista oli merinäköala.
Eikä siis sellainen näköala kuin minulla, vaan matkaa rantaan oli varmaan 200 metriä. Kierroksen paikassa meille piti eräs sairaanhoitaja, jonka kerrontaa opettajamme sujuvasti säesti käytyään siellä niin monesti.
Käynti oli ajatuksia herättävä. Toisaalta ajattelin siellä olevia potilaita ja heidän omaisiaan, toisaalta ajattelin itseäni: pystyisinkö olemaan sellaisessa paikassa töissä, jossa keskimääräinen hoitoaika on kaksi viikkoa ja poistuminen tapahtuu oikeastaan aina jalat edellä.

Kuolema on sairaalassa läsnä, mutta siellä kuitenkin myös parannetaan, tai edes yritetään. Entä kun mitään ei ole tehtävissä? Jaksaisinko minä olla läsnä niille potilaille, jotka viimeisinä päivinään pohtivat elettyä elämäänsä ja vielä yrittävät järjestellä sitä, mitä hieman on jäljellä. Jaksaisinko tai osaisinko edes kuunnella kuolevan mietteitä, tarjota lohdun sanoja, olla oikealla tavalla läsnä. Olisiko minusta lievittämään sitä omaisten luopumisen tuskaa, jota potilaskin luonnollisesti kokee?

Viime kesään asti olin välttynyt töissä kuolemalta. Moni hoitamistani potilaista on toki kuollut, mutta en koskaan ollut silloin työvuorossa. Viime kesänä näin ensimmäisen kerran vainajan. En ollut osannut mitenkään valmistautua siihen. En voinut kuvitella, miltä ihminen näyttää vain muutama minuutti viimeisen sydämen lyönnin jälkeen, miltä hän tuntuu. En osannut varautua siihen, kuinka hätkähdyttävän nopeasti elämä valuu ihmisestä ja kuinka koko olemus muuttuu. Pysähdyttävintä oli se, kuinka ihminen, joka vasta äsken hengitti, muuttuu minuuteissa kylmäksi. Ihminen, joka äsken vielä oli tuskainen ja peloissaan, on nyt rauhallinen, eikä häneen enää satu. On vaikea tajuta, että hänen kipeää kättään ei tarvitse enää varoa, tai että asentotyynyt, joita äsken vielä niin huolellisesti asettelin, voi nyt ottaa pois. Kuolleen ihmisen edessä aika pysähtyy. Oliko tämä nyt tässä? En tiedä, koska kuoleman lopullisuuden ensi kertaa tajusin, mutta uskoisin tajunneeni sen jollain tavalla uudestaan viime kesänä.

Sairaanhoitajan ammattitaitoon kuuluu osata ns. vainajan laitto. Vainajan peseminen, mahdollisten putkien ja letkujen poisto ja pukeminen ovat viimeinen asia, mitä voimme ihmisen puolesta tehdä. Näkemäni vainaja ei ikävä kyllä jäänyt kesän viimeiseksi ja mennessäni laittamaan vainajaa seuraavan kerran ajattelin sen käyvän jo helpommin. En tiedä, milloin tähän ammattini osa-alueeseen tottuu, mutta ei se ollut yhtään helpompaa seuraavallakaan kerralla.

Olen ehkä ollut naiivi, mutta vasta viime kesälle minulle oikeasti konkretisoitui se, kuinka laaja sairaanhoitajan työnkuva oikeastaan on. Asia, jonka jo oikeastaan tiesin, iski tajuntaani ihan uudella tavalla. Me emme ole läsnä vain parantumisessa, vaan myös niinä ihan viimeisinä hetkinä, kun kaikki on jo tehty ja elämä tulee päätöspisteeseensä.

Kuva

OPN

Opinnäytetyö on ammattikorkeakoulun huipentuma. Yliopistossa väsätään gradua, meillä opinnäytetyötä. OpinNäyteTyö lyhennetään usein ONT, meillä turkulaislogiikalla OPN. Viattomalta kuulostava sana saa jo ensimmäisen vuoden opiskelijan karvat pystyyn, asialla pelottelu aloitetaan nimittäin ensimmäisinä koulupäivinä. Pelottelu kulkee vuosiluokalta toiselle perinteenä, joka on puoliksi paniikin lietsomista, puoliksi tietämättömän varoittamista.

Helvetillinen työsarka alkaa joko aiheen valinnalla tai aiheen saamisella. Minä sain aiheeni. Aiheet olivat valmiiksi päätettyjä, jotka arvoimme/tappelimme keskenämme. Monissa kouluissa aiheen saa valita itse. Meidän aiheemme oli jaettu kahteen osaan; toinen osa käsitteli tavalla tai toisella kipua, toinen ravitsemusta. Aiheet jaettiin tammikuussa samana päivänä kuin kirran harjoittelu alkoi. Parini oli aloittamassa harjoitteluaan 300, minä 170 kilometrin päässä, joten ilmoitimme vain toiveen, että haluaisimme kuulua "kipu"-ryhmään. Jätimme siis koko OPN aiheemme ns. herran haltuun. Pääsimme kipu-ryhmään, vaikka aiheemme ei liity millään tavalla kipuun, vaan potilasohjaukseen. Ohjaamiseen sairaanhoitajien näkökulmasta, ei siis millään tavalla kipuun liittyen. Samapa tuo, aina helpompi löytää tutkimuksia.

Ensimmäinen konkreettinen tekeminen tapahtuu opinnäytetyön esseen muodosssa. Essee piti olla pituudeltaan n. viisi sivuinen ja siinä meidän piti esitellä teoriatietoa aiheestamme. Tätä kirjoittaessani joudun konsultoimaan esseestä OPN-pariani. Itse olin tuon tekemisen aikaan sellaisessa flunssassa, että en oikeastaan muista kyseisestä kahdesta viikosta juuri mitään. Hoitotieteellisten artikkeleiden lukeminen on suurimmaksi osaksi juuri niin nihkeää kuin miltä se kuulostaakin, erityisesti yli 38 asteen kuumeessa oksentaessa. Onneksi on pari, joka väsäsi tämän käytännöllisesti katsoen yksistään. (Jollen aiemmin ole sanonut, KIITOS!)

Seuraavaksi alkoi mahdolliseski koko touhun viheliäin vaihe: opinnäytetyön suunnitelma, tuttavallisemmin OPSU. Opsu kuulostaa helpommalta nakilta kuin uskoisi; viisi sivua (siis ehdottomasti viisi sivua, ei enempää, ei vähempää), jossa selostetaan, miksi me tutkimme aihetta, miten muut sitä ovat tutkineet, miksi sitä kannattaa edelleen tutkia. Teoreettisessa viitekehyksessä käsittelemme jo saatua tietoa ja asettamissamme tutkimusongelmissa pohdimme, mitä aiheesta pitäisi vielä selvittää. Kerromme, miten aiomme tutkimuksemme suorittaa, ketä siihen osallistuu ja mitä se maksaa (jonka siis maksamme itse). Pohdimme tutkimuksemme luotettavuutta ja eettisyyttä. Tämä kaikki siis lähteisiin perustuen, poikkeuksena tietenkin osa jossa kerromme miten tämä opinnäytetyö toteutetaan. Seminaareissa (tilaisuus, jossa kaikki lukevat toistensa opsut ja niistä keskustellaan) muut luokkalaiset saavat opettajan säestyksellä viilata jokaisen pilkun erikseen, jolloin viimeistään opsu tulee ensimmäisen kerran korjattavaksi.

Meidän opinnäytetyömme on kyselytutkimus, joten joudumme hakemaan tutkimuslupaa, jota haetaan aiheen tilaajalta. Valmis Opsu ja täytetty tutkimuslupahakemus oikeuttavat tutkimusluvan hakemiseen. Opsuun kuuluu toki liittää kyselylomake, jonka aiomme lähettää, lomake, jolla kerromme osastujille mihin he ovat osallistumassa ja muistutuskirje kyselyyn vastaamisesta, joka lähetetään tietyn ajan kuluttua kyselyn lähettämisestä.

Kuulostaa sinänsä suhteellisen inhimilliseltä hommalta. Käytännössä usko hiipuu jo siinä vaiheessa kun etsii aiheesta hyviä, luotettavia tutkimuksia ja toteaa, ettei valinnan varaa olekaan niin valtavasti. Seuraavaksi koittaa selvittää omaa toteutustaan, josta kenelläkään ei oikein vielä ole täyttä varmuutta niin, ettei tietämättömyys paistaisi ihan kauheasti läpi. Kettumaisinta on kuitenkin ehkä se, että lähes jokainen lause opsussa täytyy tulla jostakin lähteestä. Jo lähteiden löytäminen on haaste sinänsä ja tietenkin löydetty tieto täytyy lukea ja muokata uuteen muotoon, jollei halua käyttää suoria lainauksia, joista ei kyllä koko opsu voi koostua.

Itse aloitimme opsun väsäämisen keväällä ja toukokuussa uskoimme lähettäneemme valmiin opsun. "Valmis opsu" -niminen tiedosto on kuitenkin muuttanut muotoaan useita kertoja vielä viime viikoihin asti, kun samoja lauseita on viilattu ees taas opinnäytetyön ohjaajan kanssa. Pari viikkoa sitten täytimme tutkimuslupalapun ja lähetimme Valmiin Opsun. Perjantaina saimme onnistuneesta opsusta siitä luvatut opintopisteet, kuusi kokonaista kappaletta.

Ja tässä oli vasta opinnäytetyön suunnitelma. Varsinainen opinnäytetyö on vielä tyystin tekemättä. Tähän mennessä, kun jonkun olisi jo pitänyt edetä johonkin suuntaan, olemme seisseet tumput suorana, vieläkin kuin puulla päähän lyötynä siitä, että opsu vihdoin meni läpi. Emme osaa edetä suuntaan taikka toiseen. Lamaannuksen tilassa takaraivossa jyskyttää deadline, 22.11, jolloin koko OPN pitää olla valmis. Kyselyitäkään ei kaiketi ole vielä lähetetty (me emme lähetä niitä), joten pikkuriikkinen kiire saattaa tulla.

Lupaan raportoida opinnäytetyön edistymisestä, sillä oletuksella, että se joskus etenee, lisää myöhemmin. Sitten kun tiedän, mitä hittoa tässä seuraavaksi tekisi.