sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Loppukiri

Viimeistä viikkoa viedään. Ensi viikko tietää neljää koetta ja yhtä monta koulupäivää. Vielä pitäisi siis selvittää kirurgisen potilaan hoitotyö, kirurgia, perioperatiivinen hoitotyö ja anestesiologia. Huomiseen, kirurgian hoitotyö -osuuteen sain aikaiseksi kahlata muistiinpanot ja selailin yhtä tenttimateriaaliksi nimettyä kirjaa. Kirurgiasta olen lukenut myös muistiinpanot, peri ja anestesiologia odottavat vielä täysin koskemattomina.
Harvemmin on motivaatio näin alhaalla. Jos edes kiinostaisi, mutta kun ei. Tämä on se aihe, josta voin sanoa varmuudella; en suuntaudu!
Huomenna on kokeen lisäksi toisenkinlainen koitos. Kirurgian paikat Pirkanmaalla nimittäin aukeavat myös muualla opiskeleville. Toivottavasti Jobsteppiin on jäänyt edes yksi pieni Piihosen mentävä lovi, koska ajatus harjoittelun suorittamisesta opiskelupaikkakunnalla on paitsi vastenmielinen, myös mahdoton.

Vaikea kuvitella, että viikon päästä tämä kaikki on jo takana ja elän huoletonta lomanaikaista elämää.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Syksyn kuvasatoa, osa 2

Eilen aloitin satsilla perioperatiiviseen hoitotyöhön liittyvillä kuvilla. Tänään jatkan hermojeni raastamista lasten hoitotyön merkeissä. Bloggerin tapa viskellä kuvia ympäri tekstialuetta ja sitten vaihtaa paikkaa vielä kirjoittamisen ja julkaisemisen välissä imee luovuuteni totaalisen olemattomiin, joten suonette anteeksi kuivat kuvatekstit. Pysyn informatiivisen lyhytsanaisena, mutta toivottavasti nautitte edes postauksen visuaalisesta puolesta.

Lasten hoitotyö:


Keskoskaappi.









Vauvojen hoitotarvikkeita; harja, tuffereita, mittanauha ja kivikautisen vanhoja talkkeja.







Pienen pieni nenä-mahaletku ja tutti.








Vaaka pienten lasten punnitsemiseen.










Potilaat itse.

Syksyn kuvasatoa, osa 1

Tuleva Sairaanhoitaja on kunnostautunut kuvaamisessa ja räpsinyt kännykällään kuvia kaikesta oleellisesta ja ei-niin-oleellisesta. Tässä parhaimmistoa (eli suht julkaisukelpoista) kuvitusta tältä syksyltä, perioperatiivisen ja lapsen hoitotyön labratunneilta. Koska kuvien saaminen kännykästä koneelle ja nättiin järjestykseen tekstin seassa vaatii allekirjoittaneelta ennennäkemätöntä pitkämielisyyttä, malttia ja taitoa, jaettakoon kuvakollaasi kahteen osaan. Tässä siis ensimmäinen.
Ollos hyvä, napsauta isommaksi.

Perioperatiivinen:


Anestesiakone.












Imulaite.











Anestesiassa käytettäviä lääkkeitä. Lääkkeet vedetään lääkärille valmiiksi ruiskuun ja ruiskuun liimataan tarra, jotta tiedetään mitä missäkin ruiskussa on.






Steriilit hanskat ja takki.










Ommeltarvikkeita, erilaisia neuloja ja lankoja.









Potilas itse.

torstai 19. marraskuuta 2009

Kirurgiaa, anestesiologiaa, lapsia ja naisia

Kiirettä pitää. Koulua on tänä syksynä jäljellä kaksi viikkoa. Tämän kahden viikon aikana pitäisi selvitä ensin luennoista, sitten vielä kokeista. Ensi viikolla kirurgian luennot viihdyttävät meitä illat, olemme nimittäin kahtena iltana koulussa puoli kahdeksaan illalla, kahtena muuna iltana varttia vaille seitsemään. Päivälläkään ei pääse löysäilemään, viikolle on varattu kaksi koetta, kirjallisen työn palautus ja suullinen esitys.
Seuraavalla viikolla huitaisemme alta pois loput neljä koetta, joiden lukuaikataulusta minulla ei ole hajuakaan. Kun koulussa istuu iltaa myöten, ei oikein jaksa ihan yölläkään kokeeseen lukea. Taitaa olla parasta asennoitua siihen, että joku/jotkut menevät uusintaan.

Tuntuu olevan jonkinlainen universaalitotuus, että AMK:in ryysisviikot kasaantuvat syksylle. Tätä en kuitenkaan ollut osannut odottaa. Pääasiallisesti loppuvuosi käsittää kirurgiaa, niin lääketiteellisestä kuin hoitotieteellisestä näkökulmasta. Preoperatiivisesta siirrytään intraoperatiiviseen ja sieltä postoperatiiviseen. Välillä kuunnellaan tiivistahtisia lääkäriluentoja niin kivunhoidosta ja puuduttamisesta kuin milloin mistäkin leikkauksista. Välissä jutellaan kirurgisen potilaan sosiaaliturvapolitiikasta.

Myös kaikki lapsiin liittyvä opetus on ilmeisesti tiivistetty iloksemme tälle syksylle. Aikaisemmin syksyllä käymämme potilasryhmä naiset, on myös teemana gynekologian ja naistentautien muodossa.

Asiaa on niin paljon, että tuntuu, että valtaosa valuu korvien välistä samalla hetkellä kun astun luentosalista ulos. Onneksi vuoden päättää jo 4.12 alkava joululoma, jota saamme viettää miltei tammikuun puoleen väliin. Kirurgian harjoitteluun menemme jälleen seitsemäksi viikoksi 11.1.10 alkaen. Epäselvää on, koska itse palaan Turkuun. Koulu ei tapansa mukaan minulle harjoittelupaikkaa edes yritä järjestää ulkopaikkakunnalta, vaikka Turun paikat ovat niin vähissä, että moni on yhä kokonaan ilman. Yritän nyt itse kuumeisesti etsiä kaikki Tampereen seudun yksityiset kirurgian vuodeosastot, ihan varmuuden vuoksi, jos JobStepissä ei ole enää kuun lopussa minulle mitään jäljellä.

Stressitaso on jo niin korkealla, ettei enää jaksa edes välittää. Kun vaan jotenkin selviäisi joulukuun ensimmäisen viikon loppuun.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Tuloksia

Pitkästä aikaa kasaamassani kyselyssä utelin tällä kertaa, joko muut tietävät, mihin suuntautuvat. Kysely oli vapaa kaikille tutkinnosta tai sen vaiheesta riippumatta. Kyselyyn vastasi tällä kertaa 19 viitseliästä. Kysymys kuului yksinkertaisesti: Joko tiedät mihin suuntaudut? Näin te vastasitte:

Jep, olen tiennyt alusta asti. Vastaajia 6, 31% kaikista vastaajista

Joo. Kai. Olen melkein varma. Vastaajia 4, 21% kaikista vastaajista.

Olen kahden vaiheilla. Vastaajia 2, 10% kaikista vastaajista.

Tiedän, mihin en ainakaan suuntaudu. Vastaajia 7, 36% kaikista vastaajista.

Tästä voinen päätellä, että täpärä enemmmistö on samoilla linjoilla kanssani.
Aika moni oli näemmä hyvin selvillä tulevasta suuntautumisestaan. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että saamieni kommenttien perusteella moni vaihtoehdon valinneista on kätilöopiskelija.

Ei siis mitään hätää. Kyllä tässä ehtii.
Kuriositeettina totean, että olen vastikään ohittanut opiskelujeni puolivälin. Iik.

torstai 22. lokakuuta 2009

Ihana onnistumisen tunne

Pari päivää sitten kerroin LANA:n kokeesta. Satuinpa käymään muuten vaan Winha Willessä vilaisemassa suorituksiani ja huomasin yllätyksekseni, että olin saanut LANAsta arvosanan. En uskaltanut mennä katsomaan mikä se oli. Mahassani väänsi, koska en kuvitellut pärjänneeni kokeessa erityisen hyvin. Näin sieluni silmin tutun ja turvallisen kolmosen. Kolmosen, joka tällä kertaa herättäisi yhtä voimakkaita tunteita kuin väljähtänyt Pepsi tai kädenlämpöinen tiskivesi. Vaan ei, arvosanan kohdalla vähäeleisesti nökötti numero 5. Räpyttelin hetken ennen kuin annoin itseni olla iloinen. 5 on aina mukava numero saada, mutta tämän nimenomaisen aiheen kohdalla se lämmitti syksyn harmaata päivää kummasti.

Muistutus myös äänestyksestä, vielä ehditte antamaan äänenne!

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Eksyneitä, osa 3

Ajattelin pitkästä aikaa tempaista jälleen tekstin eksyneistä. Vanhat lukijat tietävät idean, uusille tiedoksi; Google analytics osaa kertoa ilokseni paljon tietoa blogissani vierailleista kävijöistä, mm. millä hakusanoilla blogiin on eksytty. Alla olen siis listannut muutamia.
Esteettinen silmäni ei sietänyt pieniä alkukirjaimia, mutta muuten lainaukset ovat editoimattomina siinä muodossa kuin hakija ne on alunperin naputellut.

Joskus olisi kiva tietää, mitä kaikki nämä ihmiset ovat oikeastaan etsineet (ja löytäneet).

Näin minusta tulee sairaanhoitaja
Mikset tekisi aiheesta blogia?

Nääs tampere sanasto
Tällä pääset jo pitkälle.

Olen saanut käsityksen sairaanhoitajan työstä
Good for you.

Saako lähihoitajalla olla stetoskooppi
Kukas sen kieltäisi?
Itsekin omistan. Tosin, omien, kavereiden ja koirien sydän-, keuhko- ja suoliäänien kuuntelu vanhenee aika äkkiä..

Suonet esiin
Silittele, taputtele ja toivo parasta.

Miksi haluan sairaanhoitajaksi, miksi haen sairaan hoitajaksi
Ei Googlekaan ihan kaikkea tiedä.

Hoitaja käski ottaa housut pois
Viimeksi se oli terveydenhoitaja..

Ei pbl opiskelua sairaanhoitajaksi
Sitähän me kaikki toivoisimme.

Sairaanhoitajien työvuorot, kuinka monta viikonloppua töitä
Monta!

Mitä tekee sairaanhoitaja kun potilas lähtee kotiin
Huokaisee tyytyväisenä.

tiistai 20. lokakuuta 2009

Vaativaa matematiikkaa

Syksy paahtaa kovaa vauhtia eteenpäin, ja lukukauden aiheista takana on jo lempparini, lasta odottavan naisen hoitotyö. LANA:sta kerkesin jo tenttimäänkin, eilen. Kokeessa oli kaksi esseetä, ensimmäisen kirjoitin raskaus ajan diabeteksestä ja toisen synnytyksen kivunlievitys menetelmistä. Kokeessa oli toki myös lääkelasku.


Olin lukenut kokeeseen mielestäni ihan hyvin, koko alueen (joka oli piiiitkä) ja luennot, joilla olin kuunnellut hyvin. Nähtyäni kokeen huokaisin helpotuksesta; molemmista aiheista osasin kertoa aika hyvin. Juttu venähtikin kahdelle konseptille ja ihan koe-ajan viime minuuteille. Aiemmassa elämässäni ennen AMK:ia kirjoitin aina pitkästi, mutta nykyisin en niinkään, joten palasin lukionaikaisiin tapoihini. Sisällöstä en niin varma ole, voi olla, että teksti on ihan tyhjänpäiväistä, mutta vastasin ainakin kysymykseen. Lääkelasku oli suorastaan huvittavan helppo:

Potilaalle on määrätty tiputettavan 500 ml Ringeriä. Supistuksia voimistamaan lääkäri määräsi 30 ky oksitosiinia (Syntocin). Syntocinin vahvuus on 5 ky/ ml.
Yksi ampulla = 1ml.
Kuinka monta ampullaa tarvitset lääkettä?

Tuijotin muutaman tovin laskua. Kyllä, se todella on niin helppo.
Vastaus: 6 ampullaa


Kuva täältä.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Äänestys

Päätinpä ura-pohdintojeni jälkitunnelmissa rykäistä kokoon vielä pienen kyselyn. Haluaisin tietää onko kaikilla muilla selvät sävelet ja suunnitelmat selvillä, vai onko hämmentyneitä kenties muita. Kertokaahan siis, joko tiedätte mihin suuntaudutte?
Koittakaa siis löytää vaihtoehdoista kuvaavin, ja kirjailkaahan postauksen kommenteihin ajatuksianne aiheesta.
Äänestyksen löydät sivun oikeasta reunasta blogiarkiston alta.

P.s Ei ole väliä kauanko olet opiskellut, oletko tuleva sairaanhoitaja tai kenties lähihoitaja, tai vielä vasta alasta haaveileva!

Ura pohdintaa

Syksyn kolmas viikko on jo kovaa vauhtia käynnissä, vaikka tuntuukin, että opettelen vieläkin takaisin koulussa käyntiin. Sunnuntaina havahduin, että tällä viikolla meillä on jo ensimmäinen koe, ruotsi. Ensimmäiseksi kokeeksi ihan hyvä, en nimittäin ole ko. kurssiin kamalasti panostanut. Luotan pääseväni kokeesta läpi suht hyvällä ruotsin pohjallani ja koska kokeessa saa olla sanakirja mukana, ei tarvitse vaivautua edes opettelemaan sanastoa. Tuntuu ihan ylivoimaiselta ajatukselta, että nyt pitäisi päntätä jotain. Tai pitäisihän sitä, ensi maanantaina luvassa on lasta odottavan naisen hoitotyön (LANA) koe.

LANA on ollut tähän mennessä mielenkiintoisin aihe koulussa. Luennoilla olen muistanut, miksi alunperin halusin.
Minähän halusin kätilöksi, enkä sairaanhoitajaksi alkuunkaan. Hakuprosessin aikana ajattelin, että sairaanhoitajan ammattikin olisi ihan kiva, mutta en tuntenut sitä kohtaan sellaista paloa kuin kätilön ammattia. Päästyäni sairaanhoitajaksi ja koulussa muutaman kuukauden palloiltuani, huomasin haluavani sairaanhoitajaksi oikeasti. Unohdin ajatuksen kätilöydestä miltei kokonaan.
Nyt en pääse asiasta yli enkä ympäri, haluan kätilöksi. Tuntuu, että sairaanhoitajan ammatti olisi vain se toiseksi paras. Olen nauttinut hoitajan työstä ja nähnyt yhä kirkkaammin, miten paljon haluan sairaanhoitajaksi. Joka ainoa päivä olen ollut onnellinen, että olen tuleva sairaanhoitaja, koska pääsen tulevaisuudessa tekemään työtä, josta nautin.
Mutta silti. Jos hyvin käy, opiskeluaikani venähtää sittenkin vuodella, enkä menekään sisätautisten pariin sairaanhoitajana, vaan pallomahaisten naisten sekaan kätilönä.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Takaisin teoriaan

Koulu alkoi viime maanantaina. Ensimmäinen viikko meni kaverin vuodesohvalla, sillä asunnon sain vasta 1.10. Torstaina muutin siis jo kolmatta kertaa Turussa. Koulussa ehdimme aloittamaan lasten hoitotyötä, lasta odottavan naisen hoitotyötä, kirurgisen potilaan hoitotyötä ja ruotsia. Niin ja Nursing Scienceä.
Puoli vuotta oltuani pois koulusta, ei oikein osaa vielä sopeutua lukujärjestykseen ja aloillaan istumiseen.
Jospa huomisesta lähtien sitä aloittaisi opiskelemaan

Yritän koota ajatukseni ensi viikon aikana ja saada aikaan kunnon postauksen, tällä erää en nimittäin tämän enempään pysty.

lauantai 29. elokuuta 2009

Älä ruoki harhaa

Lauantaina psykiatrisen sairaalan osastolla katsotaan elokuvaa. Kymmenkunta potilasta ja kolme hoitajaa katselevat, kun raskaana oleva teini miettii antaisiko lapsensa adoptoitavaksi vai tekisikö abortin. Kiitetty elokuva-elämys jää jokseenkin vaillinaiseksi paitsi popcornin ja kylmän Pepsin puuttesta, mutta myös koska vieressäni istuva katselija selittää, kuinka hän agentti-aikoinaan CIA:ssa oli paljon amerikkalaisia. Toinen kiikkuu hiljakseltaan keinutuolissa ja mutisee hiljaa tekstitystä ääneen. Jokunen osaa nauraa oikeissa kohdissa, toiset tuijottavat hiljaa eteensä. Suurin osa katsojista karsiutuu ensi minuuteilla, skarpeimmat jäävät katsomaan.

Kahdelta on kahvi- ja lääketauko. Lääkehuoneen takana odottaa joukko kärsimättömiä ihmisiä. He tulevat sisään yksi kerrallaan, kun annetaan lupa. Toiset laskevat lääkkeensä huolellisesti, toiset kulauttavat kipollisen värillisiä pillereitä huolettomasti veden kanssa alas. Useimpien lääkkeenottoa on vahdittava tarkasti ja mieluusti puhutettava, jotta nähdään, onko lääkkeet oikeasti menneet alas. Erään naispotilaan kanssa käydään sama kekustelu joka lääkkeiden jaolla: "Minä en voi syödä lääkkeitä, ne ovat myrkytettyjä." "Eivät ole Eeva*, niitä pidetään täällä lukkojen takana, ei kukaan niitä kukaan myrkyttämään pääse."
Kahvilla äkäinen potilas hakkaa kahvikuppiaan pöytään. "Tulkaa jo jumaliste antamaan! Ei täällä koko päivää jaksa jonottaa!" Opiskelijaa muistutetaan joka suunnalta, kuinka ei saa muuttua tuollaiseksi kuin nuo muut hoitajat, jotka ei anna kahvia vaan juovat ne itse.

Ennen elokuvan jatkumista hiljainen naispotilas tulee kanslian ovelle sanomaan, ettei uskalla enää mennä katsomaan elokuvaa. Tarkemmin asiaa tiedustellessa, nainen kertoo pienellä äänellä, että pelkää kahvilla möykänneen naisen olevan aggressiivinen. Hoitaja lähtee potilaan kanssa yhdessä katsomaan elokuvaa, matkalla vakuutellen, että kaikki on ihan turvallista.
Edellisen potilaan lähdettyä, seuraava odottaa jo kanslian oven suussa kärsivällisesti. "Minä menen nyt järveen. Tämä elämä on nyt tullut päätökseen, ei täällä ole enää mitään." Mies toteaa leveästi hymyillen. Aiemmin viikolla hän on ostanut luontaistuotekaupasta potenssilääkettä.

Kansliaakin enemmän trafiikkia on tupakkahuoneessa. Jotkut potilaista polttaisivat tauotta niin kauan kuin tupakkahuone on auki, siksi heidän tupakkansa ovat lukkojen takana ja heille on sovittu tietty määrä, jonka he saavat tiettyyn aikaan päivästä. Yleensä tupakat saadaan päivän mittaan viidessä-kuudessa osassa. Kaikenlainen kaupankäynti on osaston säännöissä kielletty, silti kuulee, kuinka potilaat ovat toisilleen useita askeja tupakkaa velkaa. Sairaalan pihamailla tupakka on arvokkaampaa kuin yksikään jalometalli.

Kolmelta kotiin lähtiessäni päivähuoneessa istuu kymmenisen potilasta, jotka eivät elokuvaa halua katsoa. Yksi haluaa puhua omahoitajalle, toinen lääkärille. Kolmas tahtoo tarvittavan Temestan ja neljäs kehottaa varomaan miinoja parkkipaikalla. Jokunen muistaa nimeni ja kysyy koska tulen taas töihin. Lupaan tulla taas maanantaina, jos silloin mentäisiin vaikka uimaan.

*Nimi muutettu.

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Syksyn alku

Lomaa en ole ehtinyt viettää vielä kahta viikkoakaan, kun jo pitää orientoitua seuraavaan asiaan. Sydän ja sisätauti-asioista siirrytään tyystin toiselle alalle, psykiatriaan. Harjoittelu alkaa huomenna, enkä vieläkään voi kehua motivaationi olevan kovin korkealla. Tällä hetkellä loma maistuisi vielä ainakin viikon verran, mutta kun harjoittelu tulee tällä tavalla yllättäen (tämä päivämäärähän oli sovittu siis jo silloin keväällä..) kiinnostus kouluasioita kohtaa on vieläkin alhaisempi.

Toisaalta mukava palata opiskelijan rooliin raskaan kesän jälkeen. Lohduttavaa ajatella, että psykiarisella kuntoutusosastolla tilanteet ovat ehkä vähän vähemmän akuutteja. On myös kiva keskittyä välillä ihmisen pään sisältöön kuin ajatella pääasiallisesti niitä somaattisia ongelmia. No mutta, sainpa nostettua motivaatiotani hieman.

Paras varmaan vaan napata Imovane huuleen, painaa pää tyynyyn ja unta odottaessa sisäistää mantra:

"Jee, harjotteluun, seitsemän viikkoa, paljon opittavaa, uusi aihealue, lyhyt ajomatka, vielä ei tarvi lähteä Turkuun, tuttu sairaala. Jee, harjotteluun, seitsemän viikkoa, paljon opittavaa.."

torstai 30. heinäkuuta 2009

Kesän päätös

Kesän on lopullaan, ja työvuorolista osaa kertoa, että minulla on vihon viimeinen työpäivä. Tai työyö tässä tapauksessa. Tätä päivää ja sen mukanaan tuomaa lomaa on odotettu, mutta nyt, kun kotiin lähtö on kolmen tunnin päässä, iskee pakokauhu. Neljän kuukauden ajan olen ajanut kolmenkymmenen kilometrin työmatkan, pääasiallisesti hyvillä mielin. Tässä ajassa on tapahtunut paljon niin työpaikalla kuin kotonakin. Tuntuu vaikealta ajatella aikaa ennen huhtikuun alkua, aikaa, jolloin en tiennyt vielä mitään sydänosaston päivärytmistä tai en ollut vielä soittanut ambulanssia sisarelleni tai haudannut kahta koiraani. Kun viimeksi olin koulussa, olin melkein kuin eri ihminen. Tämä aika osastolla on opettanut niin paljon enemmän kuin osasin odottaa.

Matka vanhainkodista sydänosastolle on tavattoman pitkä. Jälkikäteen ajattelen, että olisin päässyt paljon helpommalla hakeutumalla vanhusten pariin täksi kesäksi. Haaste ei tuntunut niin suurelta vielä harjoittelu aikana, mutta oikeasti töissä oleminen, vastuun kantaminen, on ollut vaikeampaa kuin odotin. Joka ainoa päivä olen ihmetellyt milloin minkäkinlaista sydänkäyrää ja miettinyt, mitä ihmettä tuokin tarkoittaa. Joka ainoalla raportilla vastaan on tullut jokin sairaus, jota en tunnista tai ainakaan osaa hoitaa. Joka ainoan työpäivän jälkeen olen ajanut kotiin miettien, teinkö työni hyvin ja oikein. Niinhän sitä sanotaan, että on tyhmää jos ei kysy, mutta joskus sitä mielummin on tyhmä kuin menettää viimeisetkin omanarvontuntonsa rippeet. Jokaista raporttia ei viitsi pitkittää kymmenellä minuutilla kyselemällä mitä mikin katkos ekg:ssa tarkoittaa, tai miten dilatoivaa cardiomyopatiaa hoidetaan.

Kesän päätteeksi tulee väistämättä mieleen myös ensi kesä ja uusi haaste. Ensi kesänä opintopisteitä minulla pitäisi olla jo niin paljon, että voin sijaistaa sairaanhoitajaa. Tällä hetkellä tälle osastolle palaaminen sairaanhoitajana saa vatsan vääntämään. Niin monesti olen ollut kiitollinen, etten ole ollut se henkilö, jolta kysytään, mitä kenellekin tiputetaan, annetaanko morkkua, paljonko insuliinia pistetään tai pistetäänkö lisä-annos Furesista. Minun ei ole tarvinnut päättää, koska soitetaan päivystäjälle, kytketäänkö potilas telemetriaan vai viedäänkö sydänvalvontaa. Minun ei ole tarvinnut päättää laitetaanko CPAP:ia tai arvioida monellekko litralle happi laitetaan COPD-potilaalle. Minun ei ole tarvinnut mennä lääkärinkierrolle eikä tilata labroja. En olisi uskonut, kuinka moni asia on sairaanhoitajan päätösvallassa. Lääkäri saattaa antaa ohjeen; tarvittaessa Furesis ampulla jos virtsaa tulee huonosti tai Morphin 2 mg tuskaisuuteen. Sairaanhoitaja ratkaisee, mikä on "vähän" ja koska potilas on "tuskainen". Akuutissa tilanteessa sairaanhoitaja laittaa CPAP:in tai siirtää valvontaan, eikä jokaisesta hyperglykemiasta konsultoida päivystävää lääkäriä.
Neljä kuukautta olen katsonut vierestä kun toiset tekevät päätökset ja keskittynyt toteuttamaan niitä.

Lähihoitajan työ osastolla on ollut juuri muiden päätösten toteuttamista, vaikka jotkin asiat ovatkin minun itseni harkittavissa. Kesän aikana olen arvioinut, kannattaako ottaa ylimääräinen verensokeri, EKG, tai pitäisikö laittaa turvapeitto. Useasti olen arvioinut, onko potilas sen kuntoinen, että hän pääsee itse vessaan tai olen ehdottanut potilaalle tiputuksen aloittamista, koska potilas syö huonosti. Ilman näitä pieniä asioita huonokuntoinen kaatuisi vessareissulla ja murtaisi lonkkansa tai potilas menisi hypoon, sydäntapahtuma jäisi huomaamatta tai potilas kuivuisi. Vaikka mielestäni en koskaan ole lähihoitajia aliarvioinut, olen osastolla oppinut arvostamaan heitä entistäkin enemmän.

Ehkä vuoden päästä olen jo niin paljon viisaampi, että kykenen harkitsemaan paluuta kaikin puolin ihanalle, mielenkiintoiselle ja haastavalle osastolle, sairaanhoitajana.

Joka tapauksessa, olen onnellinen ja ylpeä, että otin haasteen tänä kesänä vastaan.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Median uhrit

Vähän aikaa sitten uhosin, kuinka saisin kesäksi lääkeluvat. No, sainhan minä ja toisaalta en. En saanutkaan lupaa kuin pistää lihakseen ja subcutikseen. Ei siinä mitään, onpahan muutama asia vähemmän mistä murehtia.

Tänään pistin ensimmäistä kertaa insuliinia luvan kanssa, ilman valvontaa. Tarkistin, että kynä on oikea. Tarkistin, että määräys on oikea. Tarkistin, että potilas on oikea. Sitten aloitin tarkistelun uudestaan. Ja uudestaan. Päässäni kaikui INSULIINIMURHAAJA, INSULIINIMURHAAJA! Edellisyönä sekava mummo oli huutanut myrkyttäjähoitajaa niin, että koko kerros raikui.
Kävellessäni potilaan luo tunsin katseiden kääntyvän. Kannoin kynää kuin ladattua asetta. Potilaan ovella kokosin itseni. Kynä: oikea. Määräys: oikein. Potilas: oikein. Tuikkasin 8 mm neulan potilaan sub cutikseen. Kertasin annoksen vielä potilaallekin. Potilas hymähti tottuneesti, annoin lääkkeen kuten tarkoitus oli. Kävelin pois silmissäni vilkkui Seiskan otsikot uudesta insuliinimurhaajasta.
Mennessäni itse syömään, kävelin potilaan avoimen oven ohi. Potilas voi hyvin. Vasta silloin sain mieleni rauhoittumaan. Kun palasin lounaalta vatsa täynnä, jatkoin töitäni kuten tavallista, enkä enää edes muistanut kytätä "uhriani".

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Hiljaista

Perjantai ei ole vielä puolessa päivässä, kun aurinko jo paistaa kuumasti avoimesta ikkunasta. Tuuletin pyörii tasaisesti kehräten. Istun kyynärvarteeni nojaten ja katselen ohi lipuvia pilviä.
Työpäiväni ajankulu on pysähtynyt. Kaikki on tehty, edes kaappeja ei ole täytettävänä. Osastonhoitaja kiertää jokaisen luona pyytämässä ketä tahansa jäämään pitkään päivään, illassa on vajetta. Tuijotan kelloa, joka ei etene ja kieltäydyn kun pyyntö osuu minun kohdalleni. Kieltäydyn, kuten järjestäen kaikki muutkin. Kuka tälläisenä päivänä haluaisi töissä istua? Tuijota ikkunasta ja kuulen, kuinka osastonhoitaja kiittelee vuolaasti. Joku on suostunut.
Uppoan ajatuksiini ja odotan kello kahtatoista, että olisi edes joku syötettävä.

tiistai 9. kesäkuuta 2009

"Potilaat ovat sairaita."

Totesi ohjaava opettajamme, kun luokkalaiseni kysyi millainen paikka osasto, jolle hän menee harjoitteluun, on. Niin, edellinen on vasta takana ja jo puhutaan seuraavasta. Elokuussa aloitan mielenterveyden harjoittelun läheisessä sairaallassa. Ihan innoissani minä sinne menen, vaikka en harjoittelua odotakaan ihan niin paljon kuin tätä edellistä.

Palkallista työtä teen nyt toista viikkoa. Työ on mukavaa, potilaat lähinnä sydänpotilaita, mutta muuten hyvinkin erilaisia. Jokainen päivä on myös ihan erilainen kuin edellinen. Potilaita tulee lisää ja lähtee päivän mittaan useita, joskus taas osasto on täynnä ja kukaan ei tunnu olevan menossa minnekään. Välillä potilaita on moduulissa neljä, yksi kutakin hoitajaa kohti ja kiirettä on silti, välillä huoneet pursuvat ylipaikkoja myöten, mutta saattaa olla, että iltapäivä menee peukaloita pyöritellessä.

Viime viikolla suoritin myös lääkelupatentin. Voin siis ihan luvalla pistää lääkettä lihakseen, ihon alle, jakaa lääkkeitä ja korkata antibiootteja. Kokeessa oli lasku osuus ja teoria osuus. Laskut sain ensikerralla läpi, teoria kokeen tein uudestaan. Ei ehkä olisi kannattanut mennä kokeeseen ihan takki auki -asenteella, ei se ollut yhtään niin helppo kuin olin ajatellut. Pääasia kai kuitenkin on, että läpi meni.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Ihana kamala harjoittelu

Kohta on koko harjoittelu ohi ja vaikka kuinka lupailin, ei kirjoituksia kuulunut. Tämä reilu kuukausi on ollut opettavainen ja rankka. Harjoittelupaikka on kiva, henkilökunta on mukavaa ja työilmapiiri on loistava. Oppimista ei voi välttää, sydänosastolla tapahtuu joka päivä jotain uutta. Tietyt rutiinit ovat jo selkärangassa, esimerkiksi EKG:n otan niin monta kertaa joka päivä, että uskoisin onnistuvani siinä vaikka silmät kiinni. Myös suurempia toimenpiteitä on tullut tutuksi, kuten rytminsiirto. Itsehän en siinä pääse mitään tekemään, mutta sen olen kuitenkin useampaan kertaan nähnyt. Ohjaajanikin on ollut loistava ja aina kun hän ei ole ollut paikalla, olen saanut asianmukaista ohjausta niin sairaanhoitajilta kuin perushoitajiltakin kesää silmällä pitäen.

Rankaksi harjoittelu ajan on tehnyt ikävät yksityiselämän tapahtumat, kuten sisareni sairaalaan joutuminen ja rakkaan koirani kuolema. Kaiken kukkuraksi huonot ranteeni kiukuttelivat jälleen ja jouduin viikon sairaslomalle jännetuppitulehduksen takia. Jotten liian helpolla pääsisi, lääkärit epäilevät nivelreumaa, joka pitäisi nyt erinäisin kuvauksin tutkia. Kun ilmoitin koululle poissa-oloistani, minulle kerrottiin, että tunnit tulee korvata harjoittelun aikana, ei kesällä kun olen täällä töissä. Kokonaisen viikon poissa-olo tuntien korvaaminen onkin ihan helppo juttu, kun harjoittelua on jäljellä puolitoista viikkoa.

En tiedä miten niiden tuntien kanssa teen, mutta päätin rutistaa tämän loppuajan ja nauttia asemastani opiskelijana. Kesäkuun alusta olenkin sitten perushoitaja ja oikeasti töissä.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Pistostapaturma

Olen ollut harjoittelussa nyt yhteensä 17 tunnin ajan. Maanantaina yhdeksän ja tänään kahdeksan, iltavuorossa molempina päivinä. Eilen minua opasti avulias perushoitaja, joka näytti paitsi paikkoja, myös perehdytti tulevan kesän työtehtäviini. Tänään seurasin ohjaajaani, jonka mukana tutustuin sairaanhoitajan tehtäviin osastolla. Näitä kahta päivää verraten olen tyytyväinen, että musta tulee sairaanhoitaja eikä lähihoitaja. Työnkuva tuntuu minulle mukavammalta.

Tänään pääsin jakamaan lääkkeitä, letkuttamaan, vetämään liuoksia ruiskuun ja pistämään. Pistämään paitsi potilaita, myös itseäni. Pistettyäni ensimmäisen napapiikin, tuikkasin itseäni likaisella neulalla sormeen. Ihanaa, ensimmäinen työtapaturmani siis.. Huomenna sitten työterveyteen soittelemaan.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Harjoittelua edeltävä paniikki

Huomenna se alkaa: harjoittelu. Paniikin kasaantuessa yritän koota tarvittavat tavarat ja muistella AISI:n oppeja. Muistan oppimani erilaisista sydänperäisistä taudeista, kuten sydämen vajaatoiminta, sepelvaltimotauti, keuhkoödeema sekä angina pectoriksen molemmat muodot, unohtamatta sydäninfarktia. Tietämättä yhtään millaisia potilaita osastolla hoidetaan, yritän muistaa jokaisen taudin oireet, hoidon ja käytettävät lääkkeet.

Juoksen ympäri asuntoa kädessäni työkengät, etsien viittä euroa työvaatteille tarkoitettua kaapin panttia varten. Raavin kasaan jonkinlaiset eväät ja esitän rauhallista.

Illalla katson vielä Olipa kerran elämän sydän-jakson ja yritän mennä ajoissa nukkumaan.

Huomenna herään todennäköisesti vielä pahemmassa paniikissa kauan ennen kellon soittoa. Puolilta päivin istun sairaalan aulassa, esittäen rauhallista, vaikka jännittäisi niin, ettei henki kulje.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Vielä yksi

Tänä keväänä ennen harjoittelua edessä on vielä yksi tentti; aikuisen sisätautihoitotyö, AISI. Aisi on ollut todella mukava opintokokonaisuus, ja harvinaista kyllä, musta tuntuu, että mulle on todella opetettu jotain. Ei tarvitse lukea kaikkea kirjasta kuin uutta tietoa, vaan oikeasti osaa ja muistaa jotain. Tästä on kiittäminen kahta AISIn loistavaa opettajaa, jotka todella osasivat asiansa ja osasivat opettaa. Ei edes ahdista niin pahasti huominen tentti, ja se, että luettavaa riittää, kun tuntuu, että labroista, luennoista, jopa tutoriaaleista on jäänyt niin paljon käteen. Surullista kyllä, tälläistä tunnetta en ole vielä kertaakaan kokenut koko hurjan pitkän AMK-urani aikana.

Tänään pitää vielä saada kamat pakattua ja tiskit tiskattua, jotta voin huomenna istua autoon ja huristella rauhallisin mielin kohti kotia ja harjoittelua. Turkuun palaan pääsiäisenä tyhjentämään kämppäni ja sen jälkeen vielä toukokuun lopussa harjoittelua koskevaan palautekeskusteluun. Mitähän väliä munkaan palautteellani on, kun kukaan ei tiedä yhtään mitään paikasta, jonne olen menossa. Muutenkin ulkopaikkakunnille harjoitteluun meneviä on kohdeltu kuin toisen luokan kansalaisia. Eilisessä infossakaan paikoista ei osattu sanoa yhtään mitään.

Mun harjoittelua koskeva palautteeni tulee olemaan, että kaikkia opiskelijoita tulisi kohdella koulun puolesta samanarvoisesti- myös meitä ei-turkulaisia.

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Muutoksen tiellä

Muutama viikko sitten kerroin aloittaneeni uuden kirjan, Kaarina Davisin Rankka kutsumus – Sairaanhoitajan päiväkirja.

Luin kirjan ja päällimmäisenä jäi tunne, että siinä meni muutama tunti elämästäni, joita en koskaan saa takaisin. Kirja ei mielestäni ole mitenkään mukaansa tempaava, ei edes hirveän kiinnostava. Kirjoittajan päiväkirjamaiset muistot työpäivistään olivat sinänsä ihan mukavia, mutta kun koko kirjaa värittää suoranainen valituksen tuntu, ei kirjaan voi tarttua innolla.

En voi mitenkään verrata omaa kokemustani kokeneen sairaanhoitajan kokemuksiin, mutta kuitenkin useammassakin kohdassa ajattelin, että jos osastolla asiat ovat todella noin surkeasti, jokaisella osastolla ei varmasti ole.

Kirjaa lukiessa tuli tunne, että sairaanhoitajat ovat yli-ihmisiä, sisar hento valkoisia, Florence Nightingaleja, mutta sairaaloiden hierarkia ja armoton byrokratia eivät kerta kaikkiaan anna hoitajien tehdä kaikkea haluamaansa. Hoitaja-rukat ovat niin kilttejä ja nöyriä, että heitä pompotetaan säälimättä heidän terveytensä kustannuksella. Mikä tietysti on totta, mutta tilanne ei varmasti parane valittamalla. Ehkä asenteeni keltanokkana on eri, mutta minulle ainakin on selvää, että joskus on sanottava ei. Yhteenkään tuplavuoroon en ole jäänyt, ruokataukoni olen pitänyt ja kotiin olen lähtenyt kun vuoro on loppu. Vaikuttaa varmaan itsekkäältä, mutta oman käsitykseni mukaan asiat eivät muutu, niin kauan kun hoitajat suostuvat venymään epäinhimillisyyksiin asti.

Totta varmasti on, että kiireen ansioista jää tekemättä paljon asioita, joita hoitaja tahtoisi tehdä, kuten kuunnella, tukea, pitää kädestä. Uskon kuitenkin naiivisti, että potilaat saavat pääasiallisesti hyvää hoitoa ja olemassa on hoitajia, jotka onnistuvat paitsi hoitamaan potilastaan fyysisesti, myös olemaan läsnä. Tämän olen itse nähnyt, omin silmin. Kaikkea ei voida tehdä, eikä keritä, mutta paljon hyvää saadaan kuitenkin aikaan.

Joskus osastoilla itse työskennellessä tulee tunne, että kiirekiirekiire on mantra, jota hoetaan vanhasta tottumuksesta ja koska muutkin niin tekevät. Ainakaan osastoilla, joilla itse olen työskennellyt, en nähnyt sellaista kiirettä, mistä hoitajat ovat puhuneet. Tilanne ei tietenkään joka paikassa ole näin auvoinen, mutta jälleen uskoisin vaihtamalla paranevan. Varsinkin vanhusten parista töitä löytyy varmasti kohtuullisen helposti sairaanhoitajalle. Päälimmäisenä mieleen jäikin kysymys, miksi Davis otti kantaakseen koko osaston, miksi hän ei ottanut, lähtenyt ja katsonut onko muualla samanlaista. Miksi hänen piti kituuttaa hyvinvointinsa kustannuksella niin kauan, ennen kuin tajusi, että tämä työ ei ole häntä varten? Tuleeko sitä niin sokeaksi vai tuntuuko alan vaihto luovuttamiselta?

Kirja on mielestäni realistinen ja sinänsä on hyvä, että joku ottaa rohkean askeleen ja kirjoittaa kokemuksistaan, mutta minuun kirja ei tehnyt suurta vaikutusta. Jatkuva valitus tuntuu niin hyödyttömältä ja raskaalta, enkä näe kirjan vaikuttavan tilanteeseen juurikaan. Ehkä jokunen maallikko, jopa joku päättäjistä lukee kirjan ja toteaa, että ikävää on, mutta tapahtuuko koskaan mitään?

Mielestäni muutos lähtee meistä hoitajista, kuten Tahdon asiakin osoitti. Optimistisesti uskon, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa ja viedä alaa positiiviseen suuntaan. Voiko asia olla niin yksinkertainen, että hoitajat ottavat hyvinvointinsa omiin käsiinsä ja oppivat sanomaan EI?

Kertokaahan armaat lukijat omia ajatuksianne ja mahdollisia kommentteja ko. kirjasta.

Hyvin luettu

Tänään tulin Turkuun suoraan kokeeseen. Ajatellen, että viime viikolla koulu loppui jo torstaina ja maanantaina ei ollut koulua, lukuaikaa oli yllin kyllin. Suuren pettymyksen tuottanut AIMI (=aikuisen mielenterveys ja päihdetyö) ei innostanut edes kokeeseen lukemaan. Hävetttää myöntää, mutta luennot tulostin maanantai-iltana, joita sitten laiskasti selailin matkalla Turkuun, tänä aamuna. Kokeessa oli ensin kahden tunnin pari tentti, ns. Case-osio, jossa suunnittelimme erään potilaan hoidon. Tätä seurasi kahden tunnin yksilötentti ja lääkelaskut. Ainakin lääkelaskut olivat harvinaisen helpot, toisin kuin itse koe sitten. Tai vaikeahan se oli tällä lukemisella, olen varma, että kaikki ahkerasti opiskelleet pitivät koetta läpihuutojuttuna.

Uskoisin pääseväni läpi, mutta tulokset ovat varmasti työskentelyni mukaiset. Tyhmää, että kurssi oli mielestäni niin epäonnistunut, että ei edes haittaa, vaikka arvosana ei kakkosta parempi olisikaan. Jos nyt edes kakkosen saisi.
Yksittäistä syytä pettymykselle on vaikea sanoa. Uskoisin kuitenkin, että mukaansatempaavat opettajat olisivat voineet pelastaa opintokokonaisuuden. Todennäköisesti vika oli varmasti suurimmaksi osaksi minussa itsessäni. Kun ei napannut niin ei napannut.

Kuva täältä.

tiistai 24. maaliskuuta 2009

Lopun alkua

Eilen päättyi pikakurssi psykiatriaa ja psykofarmakologiaa. Tunteja oli 12, mutta ne ryysittiin läpi kolmen päivän aikana. Luennoitsijanamme oli sama lääkäri kuin sisätaudeissa ja farmakologiassa. Voin varmuudella sanoa, että luennoitsijan on yksi parhaista koko koulun aikana meillä olleista. Ihanaa olla luennoilla, joiden opettaja osaa asiansa, saa oppilaat mukaan ja tunneilla on jopa hauskaa. Onneksi samainen lääkäri luennoi meille myös syksyllä ainakin lastentaudeista. Harmi, että lähestulkoonkaan kaikki opettajat eivät ole läheskään tuota luokkaa.

Lähestyvä huhtikuu hirvittää yhä enemmän. Enää vajaat kaksi viikkoa järjestää kaikki niin, että voin hyvin mielin painua kotiin ja keskittyä sisätauteihin toukokuun loppuun asti. Edessä on sitä paitsi vielä psykiatrian & psykofarmakologian tentti torstaina ja ensi viikolla pitää selvittää myös mielenterveys ja päihdetyön tentti ja kevään viimeisenä varsinaisena koulupäivänä sisätautien tentti. Lukumotivaatio on onneksi ainakin keskiviikon tenttiin vielä hyvä. Alue ei ole mahdottoman isokaan, joten uskoisin selviäväni. Koe on jälleen monivalintakoe, jossa väärissä vastauksista ei mene miinuksia. Motivaatiota lisää myös se, että sain saman opettajan sisätauti-kurssista nelosen.

Kun vaan jaksaisi loppuun asti tehdä hommia ja vieläpä niin, ettei mielellään olisi aivan poikki harjoittelun alkaessa.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Tentin jälkeen

Keskiviikkona selvitin sisätautien ja farmakologian tentin. Tentti koostui oikein/väärin -väittämistä, mutta tällä kertaa ei onneksi vääristä vastauksista vähennetty pisteitä.

Vaikken lukenut kokeeseen mitenkään mahdottoman paljon, tuntuu, että yksi ainoa koe väsytti mut ihan täysin. Keskiviikkoiltaa sävytti tyhjä tunne, että pitäisi tehdä jotain. Lukea jotain. Tänään nukuin neljän tunnin päikkärit silkasta uupumuksesta. Miten voikaan yksi koe vetää ihan piippuun? Onneksi huomenna alkaa viikonloppu.

Meillä on enää kahdeksan päivää koulua. Enää ensi viikko, maanantaista torstaihin ja sitä seuraava viikko, jolloin on enää kolme päivää. En taida olla henkisesti valmis harjoitteluun. Kivahan sinne on mennä, mutta tuntuu oudolta, että en mene kouluun puoleen vuoteen. Jollen ole maininnut, mielenterveyden harjoitteluhan alkaa kesäloman päätteksi elokuun puolessa välissä, joten koulua on vasta lokakuussa.

Luullakseni luvassa on paitsi opettavainen, myös raskas puoli vuotta. Mitenköhän sitä jaksaa?

maanantai 16. maaliskuuta 2009

Sisätaudit ja farmakologia

Keksiviikkona meillä on tentti otsikossakin näkyvästä aiheesta. Luettavaa riittää ja lääkkeitä on triljoona opeteltavana.
Tänään pääsin koulusta jo kymmeneltä, kahden tunnin koulupäivän jälkeen. Kotona levittäydyin sängylle kirjojen, muistiinpanojen ja luentotulosteiden kanssa. Aikaisemmin aamulla olin ostanut koulumme kirjakaupasta erittäin hyödylliseksi osoittautuneen opuksen; Lääkehoidon ABC. Kirjassa kerrotaan asiat riittävän yksinkertaisesti, joten se on hyvä perusteos.


Paahdettuani kahteen asti nukahdin uupuneena ja heräsin vasta viideltä. Jatkoin opiskelemalla sydänlääkkeitä, niiden vaikutusmekanismeja ja haittavaikutuksia. Maanantaipäivänä ei energiaa riittänyt seitsemää pidemmälle, jolloin oli pakko päästä välillä pihalle. Ulkonahan totta kai satoi, mutta painoin onnellisena eteenpäin ajatellen, että eipähän tarvitse kyhjöttää sisällä kirja kädessä.

Kuva täältä.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Elokuva-ilta

Aikuisten mielenterveys- ja päihdetyössä saimme tehtäväksi katsoa elökuvan Kaunis mieli. Tarkoituksenin oli katsoa elokuva viikonloppuna, mutta lähi-Makuunistamme elokuvaa ei löytynyt, joten lykkäsin ongelman tälle viikolle. Tehtävän palautus on huomenna ja tänään iltapäivällä havahduin ajatukseen, etten edelleenkään ole katsonut elokuvaa. Nähtyäni sen aiemmin harkitsin paniikissa luottavani muistiin, mutta tunnollisena opiskelijana päätin kaivaa elokuvan käsiini vielä tänään. Löysin elokuvan Filmtownista ja yhdeltätoista illalla kirjoitin elokuvaan liittyvää kirjallista tehtävää. Kokonaisuudessaan neljän tunnin urakan jälkeen olen valmis ja rätti väsynyt. Nyt tämä kaunis mieli painuu pehkuihin, eikä nouse huomenna ainakaan ennen kahdeksaa.

Hyvä elokuva muuten, suosittelen.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

Kesätyöhysteria

Tähän aikaan vuodesta alan viimeistään ahdistua siitä, mitä teen kesällä. Viime vuonna ahdistus oli hieman lievempi, olinhan aloittanut opinnot alalla, jolla on suuri puute työtekijöistä. Uskoin löytäväni kesätöitä helposti. Verraten etsinnät kävivätkin kivuttomammin kuin yleensä, mutta puoli vuotta opiskellut käännytettiin kokemuksen puutteesta johtuen useasti pois. Saatuani paikan vanhainkodissa, olin helpottunut ja tyytyväinen.


Tänä vuonna selvisin tyystin ilman etsintöjä: harjoittelupaikasta, jonne olen huhtikuussa menossa kysyttiin heti töihin. Olin henkisesti valmistautunut vanhainkotiin palaamiseen, joten ilahduin ajatuksesta, että viettäisin kesän sydänosastolla. Onneksi ehdin harjoittelun aikana saamaan kunnon perehdytyksen, joten ei tarvitse mennä töihin ihan ummikkona.

torstai 5. maaliskuuta 2009

Peruttu

Tänä aamuna raahauduin kouluun kahdeksaan. Tunnin oli määrä alkaa varttia yli kahdeksan, kuten aina. Kaksikymmentä yli kahdeksan luokkalaisemme ilmoitti opettajaa edelleen odottavalle luokallemme, että tunnit on peruttu. Myös iltapäivän mielenterveyden luennot olivat peruttu, joten päivämme päättyy kahta tuntia aiemmin. Ihan hyvä, pääsen aikaisemmalla junalla kotiin, mutta ehkä se hieman ärsytti tulla kouluun liian aikaisin. Opettaja ilmoitti, että tunnit korvataan kirjallisella tehtävällä, jota ei kuitenkaan löydy mistään, mihin sen oli määrä tulla.
Nyt istun ATK-luokassa tyhjän panttina.
Olisi tämän ajan voinut käyttää nukkuenkin.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

2. vuosipäivä

Tänään tuli kaksi vuotta viimeisestä päivästäni edellisessä elämässäni. Elämässäni, jota elin muiden odotusten mukaisesti, täysin eksyneenä. Olin ajautunut yhdeksäntoista vuotiaana kauas omista unelmistani, joiden toteuttamisesta olin vielä muutamaa kuukautta aiemmin ollut aivan varma.

Ennen päätymistäni liiketalouden opintoihin, halusin englanninopettajaksi. Koko lukioajan käsitykseni vain vahvistui ja uskoin todella meneväni yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa pikimmiten lukion jälkeen. Kävin jopa valmennuskurssin, joka sittemmin osoittautui varsin kalliiksi ja suorastaan turhanpäiväiseksi kokemukseksi.

Olin aina tasaisen hyvä englanninkielessä, mutta lukiossa kovalla työllä saavutin entistä paremmat taidot ja otin asian vakavissani. Rakastin englantia, eikä ole liioittelua, että luin vapaa-ajallani mieluiten joko englannin kielioppia tai sanakirjaa. Kokeista sain vähintään yhdeksikköjä ja kirjoitin erinomaisia aineita. Opettaja odotti minulta Laudaturia, kuten varmaan kaikki muutkin. Olin nimittäin se henkilö, jota lähestyttiin läksyjen tai esseiden korjausten muodossa, ja minähän autoin mielelläni. Enemmän kuin kukaan muu, minä itse odotin itseltäni täydellistä suoritusta. Kaikessa englantiin liittyvässä. Itkin lukemattomia kertoja kasin kuunteluita ja 9 1/2:n sanakokeita koulussa. Kerran taisin lähteä kesken koulupäivän kotiin suremaan mielestäni huonoa kuuntelukokeen numeroa.

Kaiken jälkeen englanninopettajan ammatti tuntui luonnolliselta jatkeelta. Mitä sitten tapahtui sen muutaman ratkaisevan kuukauden aikana, joka heitti minut kauas unelmastani onnettominpaan aikaan elämässäni ja lopulta opintoihini sairaanhoitajaksi? En vieläkään tiedä. Lukion loppupuolella tapasin nykyisen kihlattuni ja maailmani mullistui. Ehkä heräsin ajattelemasta, että ehkä elämässä on muutakin kuin englanti. Keväällä menin valmennuskurssille, joka oli ensimmäinen englantiin liittyvä asia vuosiin, josta EN nauttinut. Ehkä tajusin, että englannin opettaminen ei välttämättä ole maailman ihaninta työtä.
Pääsykokeisiin mennessä en enää halunnut opettajaksi lainkaan. Ajattelin, että haluan pitää rakkaan harrastuksen, harrastuksena.

Pian ajauduinkin tradenomiksi opiskelemaan, josta varsinainen helvetti sitten alkoikin. Seuraava mysteeri on, miten päädyin sairaanhoitajaksi, ammattiin, johon vannoin, etten ikinä lähtisi? Parannuttuani ja saatuani elämäni järjestykseen tunsin voimakasta viehtymystä sairaalamaailmaan. Jo äitini maatessa sairaalassa ihailin sairaalan ympäristöä ja erityisesti siellä työskentelevien ihmisten tietoja ja taitoja. Ajattelin, että mahtaa olla hienoa tietää niin paljon juuri terveyteen liittyvistä asioista. Huhtikuussa 2007 tutustuin terveydenhuoltoalan eri ammatteihin ja harkitsin lähteväni lähihoitajaksi. Vanhempani suhtautuivat asiaan nihkeästi, enkä itsekään ollut varma, halusinko ammattikouluun valmistuttuani juuri vuotta aiemmin ylioppilaaksi. Seuraavaksi löysin kätilön ammatin, johon ihastuin heti. Äitini innostui myös, joka vahvisti valintaani. Minusta tulisi kätilö.

Ja niin, haettuani kaksi kertaa, pääsin toisella yrittämällä kouluun. Tosin ammattinimike on eri kuin suunnittelin ja koulu tyystin väärällä puolella Suomea, mutta otin paikan innoissani vastaan. Pitkälle viime kevääseen, kun opiskelin ensimmäistä lukukautta, en ollut kamalan innoissani sairaanhoitajan työstä. Taustalla piili ajatus, että haluan yhä vain kätilöksi. Pian asenteeni muuttui, ja erityisesti ensimmäisen alan työkokemuksen aikana tunsin kutsumusta sairaanhoitajaksi.

Nopeassa ajassa rakastuin alaan, jota en koskaan edes harkinnut ja vielä nopeammin ymmärsin, miten oikean valinnan olin tehnyt. Tuntuu uskomattomalta, miten pienessä ajassa kaikki tapahtui. En milloinkaan lukioaikoinani kuvitellut tuntevani sellaista intohimoa mitään muuta ammattia kohtaan, kuin eglannnin opettamista kohtaan tunsin.

Nyt, muutaman vuoden vanhempana, toivottavasti viisaampana ja yhä kätilöksi haluavana, olen joka päivä suunnattoman onnellinen, että minusta tulee sairaanhoitaja.

Lukemista


Eilisillan vietin nenä kirjassa. Tosin, tällä kertaa vapaaehtoisesti. Investoin nimittäin kahdeksan euroa kirjaan: Rankka kutsumus- Sairaanhoitajan päiväkirja. Olen nyt sivulla 70, enkä osaa vielä sanoa mitä mieltä olen kirjasta. Raportoin kunhan saan opuksen päätökseen. Tässä vielä linkki kustantajan esittelyyn kirjasta.

tiistai 24. helmikuuta 2009

Aikuisen mielenterveys- ja päihdetyö

Tänään alkoi uusi iso kokonaisuus, kuten otsikosta näkyy. Opettaja kysyi tunnilla, kuinka moni on harkinnut suuntautuvansa mielenterveys- ja päihdetyöhön sairaanhoitajana, ja suuri osa luokastamme nosti käden. Itse en ole missään vaiheessa edes harkinnut aiheeseen suuntautumista, liekö syynä ex-sairaanhoitaja sisareni kertomukset työstään mielenterveysongelmaisten kanssa. Toisaalta olen saanut huomata, että sisareni käsitys sairaanhoitajan työstä osaa olla hyvinkin hänen oman asenteensa värittämä, joten tarinat epäkiitollisesta suuntautumisvalinnasta saattavat olla vain sisareni kauhukokemuksia. Tehtyään työtä alle vuoden, sisareni lopetti, eikä sen jälkeen ole sairaalamaailmaan palannut. Olen useasti kuullut potilaiden olevan vaarallisia, työpaikkojen tunnelman olevan vähintäänkin kaamea ja esimiesten suorastaan käyttävän hoitajarukkaa hyväkseen.

Kertomukset huonosti palkatusta työstä pelotti minut edes harkitsemasta alaa vuosiin. Vihdoin, kun sain ajateltua asiaa omin aivoineni, päädyin, uskomatonta kyllä, itsekin sairaanhoitajaksi.
Edelleen, en vieläkään ole erityisen kiinnostunut mielenterveys- ja päihdetyöstä. On vaikea luopua ennakkokäsityksistään, vaikka kuinka yrittää mennä luennoille ja harjoitteluun avoimin mielin. Ennakkokäsityksistä nimenomaan osaston viihtyisyydestä ja työn mukavuudesta, potilaita kohtaan en itsestäni toistaiseksi tunnista ennakkokäsityksiä, joita varmaan kuitenkin olemassa onkin.

Syksyllä menemme suoraan kesälomalta juuri mielenterveyden harjoitteluun. Toistaiseksi innostukseni harjoittelua kohtaan ei kovinkaan korkealla ole, varsinkaan huhtikuulla odottavaan sisätautien harjoitteluun verrattuna. Nyt toivon löytäväni innostuksen mielenterveys- ja päihdetyötä kohtaan vielä tämän kevään aikana tapahtuvien luentojen, verkkotehtävien ja seminaarien aikana. Tässä vaiheessa päihdetyö vaikuttaa ihan kiinnotavalta, mutta mielenterveys ei nappaa oikein ollenkaan. Kumpaakaan en silti osaa kuvitella työssäni tekeväni.

Saa nähdä, tempaisevatko mielenterveyden- ja päihdetyön luennot minut mukaansa ja tulen tänne parin kuukauden päästä perumaan puheeni. Toivottavasti.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Suoraan asiaan

Tänään palasin reilun viikon kestäneeltä lomaltani ja koulussa ei minkäänlaista pehmeää laskua opiskelijoille suotu. Aamulla pääsimme heti sisätautien maailmaan keuhkoembolian ja keuhkoahtauman myötä. Päivä jatkui neljän tunnin rupeamalla sisätautien ja farmakologian lääkäriluennoilla. Epäilin hieman, että tunneista suuri osa vietettäisiin hämmentynnyksen ilmapiirissä, ymmärtämättä mitä luennoilla puhuttaisiin. Onnekseni sain todeta olevani väärässä, koska tämän päivän luennot olivat paitsi hyvinkin ymmärrettäviä, myös äärimmäisen kiinnostavia. Puhuessamme mm. aivo- ja sydäninfarkteista, ateroskleroosista ja verenpainetaudista tuli tunne, että olemme vihdoin päässeet asiaan.

Totta kai opiskelujen alussa käydyt jutut olivat yhtä tärkeitä, mutta nyt vasta, toisena vuonna päästään konkreettisesti sairauksiin ja niiden hoitoon. Tuntuu, että nyt ihan tosissaan täytyy lukea, että pystyy sisäistämään tämän kaiken. Harmi vaan, että juuri ostamani yli 60:n euron Sisätautien, kirurgisten sairauksien ja syöpätautien hoitotyö -kirja, ei ole lääketieteellisiltä tiedoiltaan riittävä tällä kurssilla. Jostain pitäisi nyt siis hommata Sisätaudit niminen kirja, yli 50 euroa. Voisihan sen jättää ostamatta, yrittää pärjätä ilman tai lainata, mutta mahdollista suuntautumista silmällä pitäen kirja voisi olla hyvä hankkia. Kai se on vaan raaskittava, vaikka ajattelin säästää varojani huomenna alkavan mielenterveyden opintojen kirjallisuuteen. Pöh, on se kallista.

torstai 12. helmikuuta 2009

Hiihtoloma

Poikkeuksellisen kevyeltä tuntuneen alkukevään opinnot keskeytti eilen alkanut loma. Virallinen hiihtoloma alkaa oikeasti vasta maanantaina, mutta lukujärjestyksen mukaisesti tämän viikon tunnit loppuivat siis jo eilen. Nyt aion lomailla reilun viikon kaikessa rauhassa kaukana koulusta. Niin, ja vaikka ladut löytyvät alle sadan metrin päästä pihastamme, en aio katsoa suksiin päinkään.

Hyvää lomaa siis kaikille kanssalomalaisille!

P.s.
Hyvä uutinen on unohtunut kertoa; olen nimittäin saanut harjoittelupaikan haluamastani paikasta, läheltä kotoa. Osasto, jolle huhtikuun alussa menen on ehkä vielä mukavampi kuin se, jolle aikaisemmin minun piti mennä. Vaihdoin neurologisen osaston sydänosastoon.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Tissitiistai

Kauhulla odotettu Tissitiistai sarasti viattomana, kuten mikä tahansa päivä. Makasin sängyssä ja mietin, ehtisinkö vielä liittymään johonkin uskontoon, johon vedoten voisin jättää itseni paljastelun väliin. Ajatus houkutteli, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja nousin ylös. Tuntia myöhemmin kävelin bussipysäkille ja katselin ihmisiä, jotka tyhjä ilme kasvoillaan laahustivat töihin tai kuka minnekin. Vastentahtoisesti ajattelin odottavaa koitosta, joka mielessäni paisunut jo suhteettomiin mittoihin.


Mukana EKG:n otossa oli parikymmentä lääketieteen ja hammaslääketieteen opiskelijoita. Koko suuri joukko niin lääkäri- kuin sairaanhoitajaopiskelijoita jaettiin pienempiin ryhmiin. Kolme ryhmää keskittyi EKG:hen ja yksi keuhkojen ja sydämen auskultointiin ja verenpaineen mittaamiseen. Omaksi kohtalokseni koitui ensimmäisenä EKG. Ryhmässä jakauduimme vielä kolmen hengen ryhmiin, joissa pyrittiin sekoittamaan lääketieteen ja sairaanhoidon opiskelijoita. Omassa ryhmässäni oli luokkalaiseni ja minun lisäkseni lääkäriopiskelija.

Lääkäriopiskelija joutui ensimmäisenä yläosattomissa sängylle. Mietin mielessäni, että kyllä varmaan peitolla saisi itseään hieman peittää, mutta en kehdannut kysyä meitä ohjanneelta 5. lukukauden sh-opiskelijalta. Ennen omaa paljasteluani otin kaveriltani EKG:n, jonka vaikeimmaksi osuudeksi osoittautui lätkien oikeiden paikkojen löytyminen. Kylkiluiden laskemisessa vaadittiin varsin paljon voimaa, mikä aiheutti potilaalleni huomattavaa kipua. On yllättävän hankalaa laskea kylkiluita ja yrittää samalla olla mahdollisimman hellä. Löysin kuitenkin oikeat paikat tutorimme ohjauksella. Inhoittavin vaihe oli hiekkapaperilla ihon pyyhkiminen, koska itse satun santapaperia syvästi kammoksumaan.

Saatuani onnistuneesti EKG:n kaveriltani, otti lääkäriopiskelija minun EKG:ni. Tunsin itseni typeräksi maatessani sängyllä tissit paljaana, ajatelessani ensimmäisiä asioita, joita meille on opetettu; potilaasta paljastetaan niin vähän kuin mahdollista kerrallaan. Tässä tapauksessa mulla olisi siis pitänyt olla peitto päälläni, jota sitten siirrettäisiin aina juuri sen verran, että tarvittavat kohdat olivat näkyvissä. Tyydyin kohtalooni ja makasin paidattomana, kuten aikaisemmatkin ryhmäläiseni.

Seuraavaksi siirryimme verenpaineen mittaukseen, jonka uskoin hallitsevani. Syksyn harjoittelussa vietin lukemattomia hetkiä manuaalisen verenpainemittarin kanssa mitaten omia arvojani. Parinani oli hammaslääketieteen opiskelija, joka ei ennen ollut ottanut verenpainetta, joten mittasin ensin häneltä. Kuulin äänet hyvin ja olin luottavainen, että sain oikean tuloksen. Seuraavaksi opastin pariani, jolle stetarit ja elohopeamittari olivat täysin vieraita. Omat tunarointini olivat vielä vähintäänkin tuoreessa muistissa, joten toisen opastaminen oli helppoa. Pystyin rehellisesti sanomaan, että minäkään en kuullut yhtään mitään ensimmäisillä kerroillani. Verenpaineen mittaaminen on yllättävän vaativaa manuaalisesti.

Verenpaineen jälkeen siirryimme kuuntelemaan toistemme keuhkoja ja sydäntä. Sydämen kaikkien neljän läpän kuuntelu tuntui aluksi hankalalta, mutta kun tunnusteli samalla sykettä, äänet oli helppo kuulla. Parini oli myös kipeä, joten sain kuulla hieman erilaisia keuhkojen ääniä. Toisella puolella äänet kuulostivat selkeiltä ja normaaleilta, mutta toisella puolella kuului selvää ritinää.


Iltapäivällä kaiken tämän jälkeen, otimme tosiltamme vielä verikokeita. Itse annoin käteni rei'itettäväksi neljään kertaan, mutta musta ei kerta kaikkiaan saatu verta tulemaan. Itse sain pariltani yhden putken, jonka jälkeen potilasta alkoi pyörryttää niin paljon, että jalat oli nostettava ylös. Olin kuitenkin onnistunut saamaan yhden putken ja osasin vaihtaa uuden, joten en enää kokeillut uudelleen.

Kaiken kaikkiaan kiva päivä, vaikka paidattomana heiluminen ei ollutkaan tähän astisen koulutukseni koho kohtia..

EKG-kuva täältä.

Sydämen auskultaatio -kuva täällä.

Verenpaineen mittaus -kuva täällä.

Verikoekuva täältä.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Pissapurkkeja ja verta

Pitkästä aikaa koulussa tehtiin jotain kivaa. Koulumme valmistuva bioanalyytikko-luokka opetti meitä ottamaan sormenpäästä verinäytteen, josta sai mitata oman GGT:n (mittaa maksaentsyymejä) tai kolestrolin. Itse halusin tutkia kolestrolitasoni, joka onneksi osoittautui ihanteelliseksi.

Aamun luennoilla, meille annettiin myös purkit virtsanäytettä varten. Tartuin omaani, vaikka en ollut varma aikoisiko kukaan muu tutkia labratunneilla omaa virtsaansa. Suurin osa aikoikin ja vain pari ihmistä sai bioanalyytikoilta jonkun toisen näytteen tutkittavaksi. Tunneilla oli hauskaa ja oli vähintäänkin kaivattua vaihtelua saada opetusta joiltakin muilta, kuin työhönsä kyllästyneiltä opettajilta, jotka ovat jo kauan sitten vieraantuneet todellisuudesta. Jokainen meitä opettanut opiskelija oli huomattavasti parempi kuin jotkut vuosia opettaneet opettajamme.
Ensimmäistä kertaa huomasin myös, että bioanalyytikko on varmaan tosi mielenkiintoinen ammatti ja kiva työ.

Ensi viikolla pääsemme ottamaan toisiltamme EKG:n. Toimenpide edellyttää, että "potilas" on yläosattomissa, joten päivä nimettiin nopeasti Tissitiistaiksi, jona se luokallamme leikkisesti tunnetaan. Osa odottaa tutkimuksia tyynenä, osa, minut mukaan lukien, on jossain innostuksen ja hätäännyksen välimaastossa. Onhan se aika jännää heilua puolialastomana muutaman luokkalaisensa ja yhden tai kahden lääketieteen opiskelijan edessä. Aika näyttää, millaiseksi tiistain suuri koitos loppujen lopuksi osoittautuu.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Ihana JobStep

Vasta pääsin valittamasta, kuinka koulussamme on mahdotonta suorittaa harjoittelunsa lähellä kotikuntaansa ennen viimeistä lukuvuotta ja nyt jo saan perua puheeni, onneksi. Tänään nimittäin kaksituntisella oppitunnillamme JobStepistä, meille kerrottiin jo ensi syksyn harjoittelun olevan mahdollinen muualla suoritettava. Päätin heti kokeilla, millaisia paikkoja nyt keväällä olevaan sisätautijaksoon on tarjolla. En uskonut silmiäni, kun luin, että viereisen kunnan aluesairaalan sisätautien poliklinikalla on yhä tilaa. Kysyin opettajalta, onko minun mahdollista varata paikat itselleni ja niin kuulemma oli. Mun on siis hyvinkin mahdoillista päästä harjoitteluun lyhyen ajomatkan päästä kotoa.

En voi tajuta, miten viikko sitten tämä olisi ollut täysin mahdotonta, ja nyt asiassa ei enää nähdä ongelmaa. Jos vaan olisin tiennyt, olisin suunnannut kengänkärkeni heti tämän harjoittelupaikoista vastaavan tädin puheille, en tuutoropettajani, joka ei suoraan sanoen taida tietää mistään mitään.

Eilen raahautuessani junalla Turkuun, en olisi uskonut, että alle 24 tunnin päästä olisin näin täynnä intoa. Kaikki motivaatio on palannut ja opiskelu tuntuu taas kivalta. Aamuisia tunteja JobStepistä odotin skeptisin mielin, mutta toistaiseksi olen vain onnellinen, että moinen systeemi on olemassa. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta mulla on edes mahdollisuus päästä kotiin, jo huhtikuun alussa.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Niskasta kiinni

Loma oli niin pitkä, eikä koulu ole oikein vieläkään alkanut, että on vaikea saada itseään motivoitua. Tälläkin viikolla koulua on vain kolme päivää, mutta sekin tuntuu ylivoimaiselta. Kotona makaaminen jää niin helposti päälle, ettei enää edes tajua, että nyt pitäisi taas opiskella. Olisikohan sittenkin pitänyt viettää edes osa lomastaan töissä, että osaisi taas arvostaa kouluun paluuta kuten syksyllä pitkän kesän jälkeen. Ehkä ei heti ensimmäisinä päivinä alkaisi laskemaan viikkoja hiihtolomiin ja pääsiäisen pyhiin.

Viikot ovat sitäpaitsi niin vajaita, että hirvittää, että miten kiirettä kohta on. Sisätautien harjoittelu alkaa huhtikuussa, joten lukukauden 20 jäljelle jäävää opintopistettä niputetaan kolmeen kuukauteen. Ajatuskin väsyttää, vaikkei se niin kovalta tahdilta kuulostakaan. Ihan kuin olisi loman tarpeessa jo nyt.

perjantai 16. tammikuuta 2009

Harjoittelu-jupinaa

Ennen lomalle lähtöämme meille ilmoitettiin kevään tulevat harjoittelupaikat. Siis ilmoitettiin, niitä ei arvottu, ei toivottu, eikä surullisen kuuluisaa JobSteppiä ole vielä edes mainittu. Itselläni kävi ihan hyvä tuuri, opettaja oli valinnut mulle paikan Turun kaupunginsairaalasta. Olin tyytyväinen paikkaani, varsinkin nähdessäni millaisia paikkoja jotkut muut luokkalaisemme olivat saaneet. Ensinnäkin, TYKS:in paikat piti mennä niille, joilla on aikaisempi tutkinto alalta. Luokkalaiseni, jolla on reilusti eniten kokemusta alalta ja aikaisempi tutkimus sai paikan kunnallissairaalasta. Vaikka hän itse oli tyytyväinen paikkaansa, ihmettelin mielessäni mitä varten ainakin viisi ihmistä, joilla ei ole aikaisempaa tutkintoa pääsi yliopistolliseen sairaalaan ja tutkinnon omaava kunnallissairaalaan.

Suurin kohu syntyi erään luokkalaisen saaneesta paikasta, joka kuuleman mukaan on juuri sellainen mummujen kääntely paikka, johon kukaan ei varmaan halua. Luonnollisesti tämä harmitti tyttöä, jolle paikka oli määrätty, eikä kukaan tietenkään halunnut vaihtaa.

Itsehän olin toivonut pääseväni Tampereelle, mutta olin kokolailla varma, että sellaista tuuria mulla ei tulisi käymään. Eikä käynytkään.

Keskiviikkoisilla tutor-opettajan tunneilla puhuttiin vastaavasti tulevan syksyn mielenterveyden harjoittelusta. Viittasin kysyäkseni onko mulla mitään toivoa päästä lähemmäs kotia harjoitteluun, esim. Tampereelle, johon opettaja vastasi yksiselitteisesti; "ei, ei tässä vaiheessa." Ai kun kiva. Jos kerran vain kaksi viimeistä harjoittelua voidaan suorittaa muuaalla kuin Turussa, vaikka ulkomailla, olisiko siitä voinut kertoa jo viime vuonna? Hakiessamme ensimmäiseen ja toiseen harjoitteluun, opettaja kehotti kokeilemaan. Olisi ollut ihan kiva kuulla jo silloin viime keväänä, että on turha edes haaveilla pääsevänsä harjoitteluun lähelle kotia.

Hyviä uutisia seurasivat mahdollisesti vieläkin paremmat uutiset; syksyllä kesäloma loppuisi jo elokuussa syyskuun sijaan, kun harjoittelumme alkaisi jo elokuun alussa. Olin jo ehtinyt suunnitella pitäväni elokuun lomaa. Olimme sopineet avomiehen kanssa, että hän ottaisi loman samaiselle kuulle ja äiti oli puhunut perheen yhteisestä lomamatkasta, juuri elokuussa. Ei se mitään, aina sitä mielummin kouluun menee kuin etelänlomalle.

torstai 15. tammikuuta 2009

Koulun ja loman rajamailla

Viime vuonna lähdin koululta ajatuksissani paitsi kaipaamani loma, myös päivä, jolloin palaisin. Koulun piti alkaa 12. päivä tammikuuta, mikä sopi mulle paremmin kuin hyvin. 6. tammikuuta sain kuitenkin soiton koulukaveriltani, joka soitti kysyäkseen, mitä aion tehdä torstain kanssa. "Millä menet Turkuun?" Hämmästyksissäni vastasin, että en millään, eihän meillä ole koulua. Ikävä kyllä, lukujärjestykseen oli ilmestynyt sitten viime katsomiseni puolentoista tunnin edestä kliinistä fysiologiaa. Eihän siinä mitään, olihan sitä jo lomailtu ja aihekin oli kiinnostava, mutta jotenkin 165 kilometrsin matka suuntaansa puolentoista tunnin takia ei houkutelllut. Kaverini oli lähestynyt opettajaa sähköpostilla ja kysynyt olivatko tunnit pakollisia. Opettaja ei tietenkään ollut vastannut, joten sovimme suuntaavamme Turkuun mun kyydilläni. Koululla huomasimme kolmanneksen luokkalaisistamme jääneen kotiin, eikä opettaja tuntunut edes noteeraavan odotettua pienempää osanottoa. Mikäs siinä, olihan se mukava ajella Turkuun kun bensakin on lähestulkoon ilmaista.

Seuraavan kerran koulua oli eilen, 14. päivä. Suurin osa päivästä oli jälleen "itsenäistä opiskelua" ja huomisestakin, siis tästä päivästä, kerrottiin sen verran, että osa tunneista olisi taas itsenäistä opiskelua, joten varsinaisia tunteja oli vain kaksi. Katsoimme kaverini kanssa toisiimme ja sanaakaan sanomatta tiesimme mitä tekisimme.

Neljä tuntia myöhemmin, istuin omalla sohvallani, mussutin Fazerin sinistä, omatunto puhtaana, vaikka kahden tunnin edestä lintsari olinkin.

Ai niin, kliinisen fysiologian opettaja vastasi kaksi päivää varsinaisten tuntien jälkeen, että ei, ei ne tunnit olleet pakollisia.