Kesän päätös

Kesän on lopullaan, ja työvuorolista osaa kertoa, että minulla on vihon viimeinen työpäivä. Tai työyö tässä tapauksessa. Tätä päivää ja sen mukanaan tuomaa lomaa on odotettu, mutta nyt, kun kotiin lähtö on kolmen tunnin päässä, iskee pakokauhu. Neljän kuukauden ajan olen ajanut kolmenkymmenen kilometrin työmatkan, pääasiallisesti hyvillä mielin. Tässä ajassa on tapahtunut paljon niin työpaikalla kuin kotonakin. Tuntuu vaikealta ajatella aikaa ennen huhtikuun alkua, aikaa, jolloin en tiennyt vielä mitään sydänosaston päivärytmistä tai en ollut vielä soittanut ambulanssia sisarelleni tai haudannut kahta koiraani. Kun viimeksi olin koulussa, olin melkein kuin eri ihminen. Tämä aika osastolla on opettanut niin paljon enemmän kuin osasin odottaa.

Matka vanhainkodista sydänosastolle on tavattoman pitkä. Jälkikäteen ajattelen, että olisin päässyt paljon helpommalla hakeutumalla vanhusten pariin täksi kesäksi. Haaste ei tuntunut niin suurelta vielä harjoittelu aikana, mutta oikeasti töissä oleminen, vastuun kantaminen, on ollut vaikeampaa kuin odotin. Joka ainoa päivä olen ihmetellyt milloin minkäkinlaista sydänkäyrää ja miettinyt, mitä ihmettä tuokin tarkoittaa. Joka ainoalla raportilla vastaan on tullut jokin sairaus, jota en tunnista tai ainakaan osaa hoitaa. Joka ainoan työpäivän jälkeen olen ajanut kotiin miettien, teinkö työni hyvin ja oikein. Niinhän sitä sanotaan, että on tyhmää jos ei kysy, mutta joskus sitä mielummin on tyhmä kuin menettää viimeisetkin omanarvontuntonsa rippeet. Jokaista raporttia ei viitsi pitkittää kymmenellä minuutilla kyselemällä mitä mikin katkos ekg:ssa tarkoittaa, tai miten dilatoivaa cardiomyopatiaa hoidetaan.

Kesän päätteeksi tulee väistämättä mieleen myös ensi kesä ja uusi haaste. Ensi kesänä opintopisteitä minulla pitäisi olla jo niin paljon, että voin sijaistaa sairaanhoitajaa. Tällä hetkellä tälle osastolle palaaminen sairaanhoitajana saa vatsan vääntämään. Niin monesti olen ollut kiitollinen, etten ole ollut se henkilö, jolta kysytään, mitä kenellekin tiputetaan, annetaanko morkkua, paljonko insuliinia pistetään tai pistetäänkö lisä-annos Furesista. Minun ei ole tarvinnut päättää, koska soitetaan päivystäjälle, kytketäänkö potilas telemetriaan vai viedäänkö sydänvalvontaa. Minun ei ole tarvinnut päättää laitetaanko CPAP:ia tai arvioida monellekko litralle happi laitetaan COPD-potilaalle. Minun ei ole tarvinnut mennä lääkärinkierrolle eikä tilata labroja. En olisi uskonut, kuinka moni asia on sairaanhoitajan päätösvallassa. Lääkäri saattaa antaa ohjeen; tarvittaessa Furesis ampulla jos virtsaa tulee huonosti tai Morphin 2 mg tuskaisuuteen. Sairaanhoitaja ratkaisee, mikä on "vähän" ja koska potilas on "tuskainen". Akuutissa tilanteessa sairaanhoitaja laittaa CPAP:in tai siirtää valvontaan, eikä jokaisesta hyperglykemiasta konsultoida päivystävää lääkäriä.
Neljä kuukautta olen katsonut vierestä kun toiset tekevät päätökset ja keskittynyt toteuttamaan niitä.

Lähihoitajan työ osastolla on ollut juuri muiden päätösten toteuttamista, vaikka jotkin asiat ovatkin minun itseni harkittavissa. Kesän aikana olen arvioinut, kannattaako ottaa ylimääräinen verensokeri, EKG, tai pitäisikö laittaa turvapeitto. Useasti olen arvioinut, onko potilas sen kuntoinen, että hän pääsee itse vessaan tai olen ehdottanut potilaalle tiputuksen aloittamista, koska potilas syö huonosti. Ilman näitä pieniä asioita huonokuntoinen kaatuisi vessareissulla ja murtaisi lonkkansa tai potilas menisi hypoon, sydäntapahtuma jäisi huomaamatta tai potilas kuivuisi. Vaikka mielestäni en koskaan ole lähihoitajia aliarvioinut, olen osastolla oppinut arvostamaan heitä entistäkin enemmän.

Ehkä vuoden päästä olen jo niin paljon viisaampi, että kykenen harkitsemaan paluuta kaikin puolin ihanalle, mielenkiintoiselle ja haastavalle osastolle, sairaanhoitajana.

Joka tapauksessa, olen onnellinen ja ylpeä, että otin haasteen tänä kesänä vastaan.