Arvioitu

Tänään sain vertaispalautteeni. Paljon positiivisia kommentteja, jotka tunnistin omakseni, osan kohdalla en tiennyt mitä ajatella. Monessa lapussa luki, että olen iloinen ja pirteä, mikä oli varsin hämmentävää. Olenhan ihan tasaisen hyväntuulinen koulussa, enkä ketutustani huuda koko luokalle, mutta pirteänä en itseäni näe. Kai se on otettava kehuna kuitenkin. Useammassa lapussa luki "kehitettävää" alla, että voisin kertoa mielipiteeni rohkeammin, mikä puolestaan on ihan totta. Sanon kyllä, sitten ainakin kun riittävästi ottaa päähän. Yksi ainokainen ihminen oli kirjoittanut, että otan kritiikin liian herkästi itseeni, mikä on kyllä ihan taivaan totuus. Tai ehkä jonkin asiallisenkin kritiikin kestän kyllä vallan mainiosti, mutta jos joku olisi kirjoittautunut sellaiseen v*ttumaiseen sävyyn jotain puoli-asiatonta, olisin kyllä murehtinut asiaa vaikka maailman tappiin.
Huomenna siis jo valmiiksi kiristynyttä tunnelmaa ja ennestään matalahkoa ryhmähenkeä tulee todennäköisesti laskemaan vielä se loppu palaveri. Odotan pelonsekaisin tuntein.
Asiaan kuulumatonta: ilahdutin itseäni ja palkinnoksi onnistuneesta harjoittelusta törsäsin rahaa kahteen uuteen levyyn. Myllyn Prismasta kymmenellä eurolla mukaani tarttui Kotiteollisuuden Iankaikkinen, jonka kappaleista muutama oli minulle vielä tuntemattomia. Ensikuuntelemalla tuttua, turvallista, loistavaa Kotiteollisuutta.
Uutena tuttavuutena investoin Mokoman uusinpaan, pitkäsoittoon nimeltä Sydänjuuret. Levyn pyörittyä niin auton kuin tietokoneenkin levypesässä muutaman kiekkaa, olen vakuuttunut. Tämä on rakkautta ensikuulemalta.

Riittää jo

Yrittäjyyden harjoittelua on takana pian neljä viikkoa. Yhteiselosta klinikalla on luokkamme selviytynyt tähän mennessä hyvin vähäisin kärhämin. Loppuviikolla uskoisin hermoja kuitenkin kiristelevän vielä edessä oleva vertaisarviointi. Pahin polemiikki syntyikin juuri arviointien tekemisestä. Aiheesta piti järjestää kaksi äänestystä paperilappuineen; annetaanko arvio nimellä vai ilman. Ja kai se hyvä olikin, ensin tulos oli nimellä, seuraavassa äänestyksessä selvä enemmistö sai äänensä kuuluviin tuloksen ollessa nimetön. Olinhan itsekin takinkääntäjien joukossa.
Huomenna käyn omat nimettömät lappuseni opettajan kanssa läpi, miettien tuskaisena kuka mitäkin kirjoitti.

Uskoisin suurimman metakan syntyvän kuitenkin loppupalaverista, jossa saa tuulettaa ajatuksiaan vapaasti. Luulen, että monella (muullakin) on asioita hampaankolossa, joita ei vaan ole saanut sanottua ääneen. Toivottavasti voimme kuitenkin kaikki palata pääsiäisen jälkeen kouluun suunnilleen väleissä, ilman kaunoja tai poltettuja siltoja.

Turisti

Eilen huomasin, että asiani eivät ole hyvin. Alkuviikosta osaan nimetä keskustan pääkadut paremmin kuin paljasjalkainen turkulainen. Samana päivänä neuvon millä bussilla pääsee Uittamoon ja mistä kohtaa ko. bussi nro 13 lähtee. Illalla menen katsomaan TPS-Kärpät ottelua, jonne itse Beckhamin pariskuntaa on houkuteltu. Arvon maailmantähdet eivät paikalle ilmaannu, mutta nautin hiljaa tapauksen aiheuttamasta innostuksesta ympärilläni.
Urheilujuhlan huumassa ehdin harmitella, että jouduin Kärppä kannattajien puolelle hallia ja poistuessani mustavalkoisiin tamineisiin sonnustautuneiden kiekon ystävien tukkimasta Turkuhallista, tunnen hiljaista pettymystä. Yhteenkuuluvaisuuden tunne on saavuttanut lakipisteensä Kärppien voittaessa ottelun jatkoajalla 2-1. Samaan aikaan Ilves häviää Tapparalle, myöskin jatkoajalla, joten ilta on totaalinen pettymys. Totuus tilanteeni vakavuudesta selviää minulle kuitenkin vasta havahtuessani keskeltä automerta poistuessani ruuhkautuneelta parkkipaikalta, jossa edestäni ajava nainen helauttaa minulle kättä kiitokseksi;
olen vapaasta tahdostani, silkkaa hyvää hyvyyttäni antanut tilaa oikealta kolmion takaa tulleelle.
Seuraavana aamuna lipuessani loppumattoman jonon jatkeena kohti koulua, raivon partaalla esitän tyyntä; Myllysilta ei häiritse koulumatkaani mitenkään. Päivän mittaan puren tosissani huulta, estääkseni itseäni osallistumasta lukemattomiin aihetta koskeviin valituskuoroihin tai puimasta erinäisiä tapoja kiertää se yksi typerä silta.

Pala arkea

Kello soittaa viiden jälkeen. Koulu alkaa vartin yli kahdeksan, mutta ahdistun valtavasti, jollen ole koululla puolta tuntia aiemmin. Kiirehdin siis jo 7:11 bussiin, joka on koululla alle vartissa. Tunneilla jako on selvä; mää istun ton vieressä ja noi kaks yhessä, ja noi kolme on tuol nurkassa supattamassa. Toi on toisella puolella luokkaa kun toi toinen, koska niillä on sanaton yhteisymmärrys siitä, että kumpaakin nyppii toisen naama.Vaihtelevan innostavat opettajat pitävät vaihtelevan kiinnostavia luentoja, joita osa kuuntelee, osa ei. Takapenkki supattaa, etupenkki sähähtää, muut pyörittelevät silmiään. Puolilta päivin luokka liikahtelee levottomana kuin lapsi jouluaattona. Päivä kulminoituu lounaaseen, jonne ruinataan aina ennen kuin siellä on kilometrin mittaiset jonot. Muiden rynniessä alakertaan mantelikalalle, itse siirryn kahvioon ylihinnoitellu sämpylälle tai taaperran läheiseen Saleen. Syötyäni ravintolassa ensimmäisenä keväänä sipulipiirakkaa, olen uskaltautunut ruokalaan vain varmoina uunimakkara tai makaronilaatikko -päivinä. Pupellan sämpyläni tai salaattini kahviossa muutaman satunnaisen luokkalaisen kanssa, joka sinä päivänä ei ole kelpuuttanut ruokalan antimia. Kahvion ydinporukkaan kuuluu vain neljä nirsoilijaa.
Tunneille palaa loppupäivän sisällöstä riippuen vaihteleva kokoonpano luokkalaisia, joista pääasiallisesti enemmistö kuitenkin jaksaa istua nekin tunnit, joilla ei ole IHAN pakko olla.

Iltapäivällä en kiirehdi bussipysäkille, koska mikään ei ole niin vastenmielistä, kuin tunkea bussiin, joka on jo Koivulassa tupaten täynnä, ja jonka huonoa suomea puhuva maahanmuuttaja-kuski ahtaa täyteen vaikka kuinka takapenkki likistyisi. Ja niin ne tekevät suomalaiskuskitkin, koskaan en ole ollut bussissa, joka ei olisi ottanut jokaista kättään heiluttavaa kyytiin. Ottaen huomioon, että kyseinen bussi menee 10 minuutin välein, pidän ryysimistä kokolailla turhana. Loppu iltapäivän vietän yleensä myös luokallani olevan parhaan kaverini kanssa roikkuen milloin minun luonani, milloin Turun erinäisissä putiikeissa, muuten vaan kaupungilla tai liian usein Raision Ikeassa. Ikea muuten tarjoilee usein viikon ainoa lämpimän ruoan; tiistaisin kymmenen lihapullaa ja ranskalaiset ovat puoleen hintaan. Tavallisesti ostan mikrovalmista, jota pupellan kyllästymiseen asti, kunnes viikonloppuna jaksan taas tehdä ruokaa, koska syöjiä on kaksi. Niinä harvoina kertoina kun Turussa olen tehnyt ruokaa, en ole sitä väkisinkään saanut syötyä kaikkea ja puolet menee torstai-iltana siivotessa roskiin.

Illalla kyttään telkkaria, möllötän koneella, joskus erehdyn jopa ulkoilemaan. Odotan, että Frasier alkaa, jonka jälkeen menen nukkumaan.
Torstai on viikon paras päivä, ei vain televisio-ohjelmien puolesta, vaan koska se tietää aina perjantain tuloa. Silloin tiskaan viikon astiat, kerään pyykit ja muut tavarat kotiin viemisiksi ja valmistaudun viikonloppuun. Perjantai-aamuna raijjaan itseni ja kassit koululle, koska viimeisten tuntien jälkeen kirmataan aina kiitolaukkaa ensimmäiseen junaan kohti kotia. Joskus ollaan autolla, mikä pitää aina hyödyntää viimeisen päälle, tavaran siirto satoja kilometrejä on huomattavasti mukavampaa oman auton takakontissa kuin junien ja bussien käytävillä. Sama rumba alkaa uudestaan sunnuntaina, jolloin tavallisimmin palaan Turkuun sillä viimeisellä junalla, mikä mahdollistaa kämpälle pääsemisen julkisten kulkuvälineiden turvin.

Onnekseni tämän kaiken, koulun, reissaamisen sekä Turun ihanuuden ja kamaluuden minulla on jakamassa kaverini, koska yksin olisin jo kauan sitten hakenut sitä siirtoa.

Sisältää tuotesijoittelua

Perinteisen pitkän harjoittelun jälkeenkään en päässyt koulunpenkkejä kuluttamaan, vaan jatkoimme toisella harjoittelulla.Viides lukukausi jatkui yritystoiminnan harjoittelulla. Koulullamme toimii klinikka, jossa opiskelijat tarjoavat erilaisia enemmän ja vähemmän terveyteen liittyviä palveluita. Kaikki tuotto kuulemma menee klinikan pyörittämiseen, mikä sinänsä varmaan onkin ihan mahdollista, mutta epäilijöitäkin löytyy. Klinikalta saa mm. jalkahoidon 20 €/tunti jonka yhteydessä säärikarvojen poisto 15 €, tikkien poiston 5 €, rasvaprosentin mittauksen
3 € tai lääkeruiskeen annon 5 €. Kaksikymppisellä saa myös terveystarkastutksen, johon kuuluu:

-Verenpaine ja pulssi
-Verensokeri
-Hemoglobiini
-Kokonaiskolesteroli
-Rasvaprosentti
-Näön- ja kuulon mittaus
-Terveysohjaus

Myös erinäistä kerhotoimintaa järjestetään: valittavina on kaksi erilaista laihdutusryhmää, ensiapukurssi ala-asteikäisille, tietokone ja kännykkä tutuksi -kurssi ja terveyskoulu lapsille, kukin 30 euroa/10 kertaa/henkilö. Teemme myös kotikäyntyntejä, joilla mm. ulkoilutamme vanhuksia.

Jottei teksti vallan lipsahtaisi mainoksen puolelle, on pakko tuoda esiin muutama keskustelua, ehkä jopa närää herättänyt kohta.
1. Me emme ole jalkahoitajia, eikä meille ole opetettu jalkahoitoa. Esimerkiksi diabeetikon jalkojen ronkkimisen jättäisin mieluusti hommaan koulutetulle, haavojen ym. välttämiseksi. Lisää daibeetikon jalkojen hoidosta voit lukea täältä.
2. Tuntuu väärältä ottaa mummoilta verenpaineen mittauksesta euro, kun terveyskeskuksissa sen voi tehdä ilmaiseksi.
3.Minulla ei ole lupaa antaa lääkeruisketta Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirissä, eikä varmaan ole 20 vuotta sitten hoitotyöstä poistuneilla opettajillakaan. Meilläpäin lääke kuin lääke vaatii käsittelijältään jonkinlaisen lääkeluvan.
4. Miten opiskelija osaa antaa riittävää terveysohjausta? Sairaanhoitajalle tärkeä taito jota on hyvä harjoitella, mutta kun ohjausta ei seuraa opettaja, onko se silloin oikeasti luotettavaa?

Onneksi, tämä harjoittelu on sentään tavallista lyhyempi, vain neljä viikkoa. Toistaiseksi on kyllä ollut ihan mukavaa, mutta painaessaan Omronin ON-nappia, miettii hiljaa mielessään, että ihanko tosissaan me opitaan tässä jotain kokonaan uutta?