Pala arkea

Kello soittaa viiden jälkeen. Koulu alkaa vartin yli kahdeksan, mutta ahdistun valtavasti, jollen ole koululla puolta tuntia aiemmin. Kiirehdin siis jo 7:11 bussiin, joka on koululla alle vartissa. Tunneilla jako on selvä; mää istun ton vieressä ja noi kaks yhessä, ja noi kolme on tuol nurkassa supattamassa. Toi on toisella puolella luokkaa kun toi toinen, koska niillä on sanaton yhteisymmärrys siitä, että kumpaakin nyppii toisen naama.Vaihtelevan innostavat opettajat pitävät vaihtelevan kiinnostavia luentoja, joita osa kuuntelee, osa ei. Takapenkki supattaa, etupenkki sähähtää, muut pyörittelevät silmiään. Puolilta päivin luokka liikahtelee levottomana kuin lapsi jouluaattona. Päivä kulminoituu lounaaseen, jonne ruinataan aina ennen kuin siellä on kilometrin mittaiset jonot. Muiden rynniessä alakertaan mantelikalalle, itse siirryn kahvioon ylihinnoitellu sämpylälle tai taaperran läheiseen Saleen. Syötyäni ravintolassa ensimmäisenä keväänä sipulipiirakkaa, olen uskaltautunut ruokalaan vain varmoina uunimakkara tai makaronilaatikko -päivinä. Pupellan sämpyläni tai salaattini kahviossa muutaman satunnaisen luokkalaisen kanssa, joka sinä päivänä ei ole kelpuuttanut ruokalan antimia. Kahvion ydinporukkaan kuuluu vain neljä nirsoilijaa.
Tunneille palaa loppupäivän sisällöstä riippuen vaihteleva kokoonpano luokkalaisia, joista pääasiallisesti enemmistö kuitenkin jaksaa istua nekin tunnit, joilla ei ole IHAN pakko olla.

Iltapäivällä en kiirehdi bussipysäkille, koska mikään ei ole niin vastenmielistä, kuin tunkea bussiin, joka on jo Koivulassa tupaten täynnä, ja jonka huonoa suomea puhuva maahanmuuttaja-kuski ahtaa täyteen vaikka kuinka takapenkki likistyisi. Ja niin ne tekevät suomalaiskuskitkin, koskaan en ole ollut bussissa, joka ei olisi ottanut jokaista kättään heiluttavaa kyytiin. Ottaen huomioon, että kyseinen bussi menee 10 minuutin välein, pidän ryysimistä kokolailla turhana. Loppu iltapäivän vietän yleensä myös luokallani olevan parhaan kaverini kanssa roikkuen milloin minun luonani, milloin Turun erinäisissä putiikeissa, muuten vaan kaupungilla tai liian usein Raision Ikeassa. Ikea muuten tarjoilee usein viikon ainoa lämpimän ruoan; tiistaisin kymmenen lihapullaa ja ranskalaiset ovat puoleen hintaan. Tavallisesti ostan mikrovalmista, jota pupellan kyllästymiseen asti, kunnes viikonloppuna jaksan taas tehdä ruokaa, koska syöjiä on kaksi. Niinä harvoina kertoina kun Turussa olen tehnyt ruokaa, en ole sitä väkisinkään saanut syötyä kaikkea ja puolet menee torstai-iltana siivotessa roskiin.

Illalla kyttään telkkaria, möllötän koneella, joskus erehdyn jopa ulkoilemaan. Odotan, että Frasier alkaa, jonka jälkeen menen nukkumaan.
Torstai on viikon paras päivä, ei vain televisio-ohjelmien puolesta, vaan koska se tietää aina perjantain tuloa. Silloin tiskaan viikon astiat, kerään pyykit ja muut tavarat kotiin viemisiksi ja valmistaudun viikonloppuun. Perjantai-aamuna raijjaan itseni ja kassit koululle, koska viimeisten tuntien jälkeen kirmataan aina kiitolaukkaa ensimmäiseen junaan kohti kotia. Joskus ollaan autolla, mikä pitää aina hyödyntää viimeisen päälle, tavaran siirto satoja kilometrejä on huomattavasti mukavampaa oman auton takakontissa kuin junien ja bussien käytävillä. Sama rumba alkaa uudestaan sunnuntaina, jolloin tavallisimmin palaan Turkuun sillä viimeisellä junalla, mikä mahdollistaa kämpälle pääsemisen julkisten kulkuvälineiden turvin.

Onnekseni tämän kaiken, koulun, reissaamisen sekä Turun ihanuuden ja kamaluuden minulla on jakamassa kaverini, koska yksin olisin jo kauan sitten hakenut sitä siirtoa.