Kutsumus

Eilen palasin siis arkeen. Lasku oli pehmeä, meillä oli vain pari luentoa ja neljä tuntia labraa. Aiheena oli edelleen erinäiset siirrot. Tuntien aikana opettelimme tällä kertaa potilaan siirtämistä vuoteessa ylöspäin, vuoteesta istumaan sängyn reunalle, tuoliin, seisomaan ja toiseen sänkyyn. Osa meistä pääsi siirtelemään myös karmivaa yksisilmäistä nukkea, joka siirrettiin tuolista sänkyyn retkottamaan suu luonnottomasti auki, tuijottamaan ainokaisella silmällään tyhjyyteen. Onneksi itse sain ainakin toistaiseksi siirrellä vain luokkalaisiani.

Tähän mennessä olemme viihtyneet laboratoriossa tasan 10 tunnin ajan. Tässä ajassa olemme opetelleen ammatillista käyttäytymistä, vuodemekanismeja, vuoteen sijaamista potilaan ollessa sängyssä ja ilman, potilaan kääntämistä ja sitten niitä siirtelemisiä. Ensi viikolla päästään tekemään jotain vähän enemmän varsinaiseen hoitamiseen liittyvää, kun aiheen ovat pesut. Meidän ryhmälllämme kävi tuuri, opettajalle sopi hyvin, että pesemme nuken, joten kenenkään ei tarvitse tulla uikkareissa keikistelemään koko ryhmän eteen. Sääliksi käy toista ryhmää, jonka pitää valita neljä vapaaehtoista pestävää. Pelottavaa sen sijaan on, että jo kahden viikon päästä on ensimmäinen taitokokeemme.

Iltapäivän viimeisen tunnin vietimme olemattomien aihein parissa tutoropettajamme johdolla. Parinkymmenen minuutin tyhjän puhumisen jälkeen kävi selväksi, ettei tunnilla ole mitään näkyvää tarkoitusperää. Opettajaa ei tämä vaivannut, hän oli päättänyt istuttaa meitä siinä luokassa tasan 45 minuuttia jutellessaan vaikka Turun lumettomasta talvesta. Itse en ollut kovinkaan kehuttavasti kuulolla vaan tähyilin ympäröivää luokkaa. Se oli selvästi kätilöopiskelijoiden luokka. Aivan kuten aina kun luen kätilöiden luokkien ulkopuolelle ripustettuja julisteita imetyksestä ja synnytyksen kivunhallinnasta, tässäkin tapauksessa kateus nosti vihreää päätään.

Vaikka tahdonkin palavasti sairaanhoitajaksi, kätilöys tuntuu sellaiselta, mistä voisin käyttää varovasti sanaa kutsumus. Varovasti, koska tiedän, miten monet alan ihmiset reagoivat sanaan. Ja tottahan se on, kutsumusta ei voi laittaa leivän päälle. Itsellänihän ei kokemusta ole, mutta olen usein miettinyt, että kuinka moni enää lähtee alalle varsinaisesta kutsumuksesta? Tuntuu, että kutsumus on vaihtunut kiinnostukseen. Mitä merkitystä sillä loppujen lopuksi on, teetkö työtäsi kiinnostuksesta ja innosta vai kutsumuksesta? Ei kai ole kutsumuksesta tai sen puutteesta kiinni, kuinka hyvä hoitaja on?
Kuinka pitkälle kutsumus oikeastaan kannattelee? Huomaako sitä jossain vaiheessa kutsumuksen palaneen loppuun, vaikka alalle lähtiessään ei voinut koskaan kuvitellakkaan tekevänsä mitään muuta? Uskoisin, että ilman minkäänlaista kutsumusta on täysin mahdollista tehdä työtä, eikä välttämättä ole siitä kiinni, kuinka paljon työstään nauttii. Mutta eikö se kuitenkin ole niin, että niin kutsumus kuin kiinnostuskin tekevät työstä helpompaa? Vai onko se sittenkin niin, että kutsumus ja kiinnostus ovat loppujen lopuksi sama asia?

Lopetan pohdiskeluni tähän, sillä en aio (vaikka varmaan voisinkin) loputtomasti päätäni aukoa asiasta, josta minulla on käytännössä olematon kokemus. Toivottavasti herätin ajatuksia siinä määrin, että saan kommentteja niiltä, joilla kokemusta on. Ja tietysti niiltäkin, jotka vielä ovat pohdinnan asteella, kuten allekirjoittanutkin. Nyt palaan rypemään siinä viimeksi mainitsemassani autuaassa tietämättömyydessäni ja painun tutustumaan Terveysporttiin.

Loma

Vietän hiihtolomani toiseksi viimeistä päivää. Turusta lähdöstä on niin kauan, että koko koulu on alkanut tuntua pelkältä kuvitelmalta. Oon viikossa tottunut tähän tavalliseen arkeen, jota vietin neljän kuukauden ajan niin tiiviisti, että on vaikea kuvitella viettäneensä koulussa kuukauden päivät.

Vuosi sitten en olisi ikimaailmassa uskonut asuvani nyt Turussa, soluasunnossa, opiskelemassa hoitoalaa. En olisi ikinä uskonut viihtyväni niin kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta, yksin, vieläpä niin hyvin, että ikävöisin sinne. En olisi koskaan uskonut voivani sanoa kaipaavani Turkua. Olin niin uppoutunut onnettomuuteeni vanhassa koulussani, etten muistanut, miten koulunkäynnistä voi nauttia.

Viikon olen siis viettänyt kaukana arjesta. Maanantaina tuntui kummalta olla kotona, tekemättä mitään. Opinnot olisi maistuneet hyvin. Tiistaina olin jo alistunut kohtalooni ja unohtanut elämäni Turussa. Keskiviikkona olin todellinen lomalainen, jota juhlistin äitini kanssa perinteiseen tapaan Ikeassa. Torstaina toivotin hyvää syntymäpäivää ystävälleni päivän myöhässä, koska elin 20. päivää. Perjantaina odotin koko päivän Selviytyjiä, koska luulin, että on lauantai. Tänään laitoin elämän risaiseksi ja join siiderin. Ties vaikka menisi vielä toinenkin.

Koko päivän olen ajatellut lähtöäni huomenna. Ja maanantaista koulupäivää. Tulevaa viikkoa, mikrobiologian tunteja, herätyskelloa, bussia numero 18 ja Hansalapsia, tuota kummallista ilmiötä, jota tulen vielä monta kertaa ihmettelemään. Ilmeisesti ammattikorkeakoulumaailma ei ole vielä kyllin kovin käsin minua kohdellut, sillä olen onnistunut taiteilemaan koulunpenkillä tähän asti onnesta soikeana, innostuneena ja motivoituneena. Lomaltakin ikävöin kouluun. Näen sieluni silmin itseni kahden-kolmen vuoden päästä lukemassa tätä säälinsekaisin tuntein, ihmettelemässä autuasta tietämättömyyttäni. Ignorence is bliss, kuten sanotaan.

Palaan siis maanantaina tiukkaan asiaan, todellisuuteen ja lupaan kirjoittaa mistä olen luvannutkin, siitä koulusta. Antakaa anteeksi hiljaisuuteni ja pysykää kuulolla. Kaikille perjantaina vapauteen kirmanneille levollista lomaa ja meille opinahjoihin palaaville voimia ja motivaatiota opintoihin. Non scolae sed vitae discimus!

"Näin helppoa on hoitotyö!"

Huudahti hoitotyön opettaja eilen. Aiheena oli potilaan siirrot, jossa tosin päästiin vasta alkuun. Kaksoistunti oli täynnä valaistumisen hetkiä kun opettaja näytti, miten oikeaoppisesti potilaan siirtäminen on paljon helpompaa ja järkevämpää kuin nostaminen. Olisinpa tiennyt tämän viime kesänä, olisin mieluusti soveltanut oppeja S-Marketin pullokaapissa puisten lavojen kanssa ja kasatessani koiranruokasäkkejä nätteihin pihoihin lemmikki-osastolla.

Tänään pääsimme vihdoin kokeilemaan käytäntöä. Päivän aikana pidettyjen yhteensä neljän oppitunnin aikana emme luonnollisesti päässeet kovin syvälle hoitotyön saloihin, mutta mä ainakin hihkuin onnesta kun pääsimme pesemään ja desinfiomaan käsiämme ja petaamaan sänkyjä. Opettajamme esitteli kaikkia kivoja sairaala tarvikkeita ja pääsimme tutustumaan erilaisiin sairaala sänkyihin. Sitten välillä vaihteeksi desinfioitiin käsiä. Räplätessämme sänkyjen eri toimintoja ja kyykkiessäni lattialla kiitin onneani, että tajusin ottaa ne isommat housut vaikka pienetkin olisivat menneet jalkaan. Eipä olisi ollut kauhean kiva kontata esittelemässä polvienkoukistus-nappulaa (mikälienimeltään...) siinä koko luokan edessä työmiehen hymyineen.

Huomenna on ensimmäinen tentti, anatomia. Koe tapahtuu kahdessa osassa, huomenna siis ensimmäinen, joka on suullinen. Koe tehdään pareittain (tosin ei parityönä) ja aikaa on kymmenisen minuuttia. Itse olin aika pettynyt, mä olisin niin halunnut päästä paperille kertoilemaan tietämyksestäni, kuitenkin osaan näin kirjallisesti paremmin sanani jäsennellä. Aiheina ovat solut, kudokset, iho, luusto, lihakset ja veri. Lihaksisto on tällä hetkellä huonoiten hanskassa, mutta muuten uskon pärjääväni ihan hyvin. Erityisesti luiden nimiä opiskelin innoissani eilen pitkälle aamuyöhön, vaikka en varmuudella tiedäkkään, miten paljon niitä pitää osata. Huomiseksi olisi rutkasti luettavaa myös päivän labrasessioille, mutta nyt kuitenkin istun alas os ischiilleni ja keskitän katseeni Luihin ja ytimiin. Ei muuta kuin break a femur, Piihonen!

1. kuukauden raportti

Perjantaina olivat ensimmäiset labratunnit. Ei siis tietenkään mun ryhmälläni, ei sentään. Meidän tunnit oli peruttu. Luokkammehan on siis jaettu kahtia labratunteja varten. Kun keskiviikkona kuulin raksien ilmestymisestä tuntiemme päälle, sain kyllä purra kieltäni ihan todenteolla, ettei sisäinen rekkamieheni antaisi ilmi vähemmän kaunista sanastoani. Varsinkin kun osaa ryhmästä ei voinut vähempää kiinnostaa, sillä "mehän päästään kaks tuntia aikasemmin."
Jäin kuitenkin koululle odottamaan kaveriani, jonka kyydillä pääsin Tampereelle. Kuulin siinä istuskellessani, mitä luokassa puhuttiin ja tehtiin. Voi että kuinka vaaleanpunaiset glitter possusukkani muuttuivat mustiksi silkasta kateudesta. Ei siellä sen jännittävämpää tehty, kuin käsiä pesty, mutta silti, silti se otti päähän kun toiset pääsivät tekemään edes jotain. Oman ryhmäni labratunnit alkavat sitten tiistaina, jolloin saammekin sitten oikein neljän tunnin tiukan paketin itse asiaa. Toivottavasti.

Pikaisella vilkauksella kalenteri kertoo, että koulua on nyt käyty tasan kuukausi. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että oon oppinut todella paljon. Varsinkin anatomia on ollut hirmu opettavaista. Anatomian lisäksi olemme saaneet enemmän tai vähemmän opetusta kasvatustieteistä, hoitotyön etiikasta, matematiikasta ja lääkelaskennasta, tietotekniikasta ja hoitotyön ergonimiasta. Olemme saaneet esseetä vaille valmiiksi ensimmäisen opintokokonaisuutemme tältä keväältä, terveyden edistämisen ja aloittaneet toisen, hoitotyön. Lisäksi lukujärjestystä ovat täyttäneet erinäiset luennot ammattijärjestöltä, Kelalta ja koulun kirjastolta. Tuutoritkin ovat meille viihdykettä järjestäneet.

Selailtuani ensimmäisiä lukujärjestyksiä tuntuu, että olisimme opiskelleet vasta viikon verran, sillä nyt vasta lukkari koostuu oppitunneista, ei yleispätevistä näin-käyt-amk:ta -luennoista. Innostus on kasvanut entisestään ja motivaatio on todella korkealla. Kuva alasta ja ammatista on selkiintynyt entisestään ja tulevaisuuden suunnitelmat kirkastuneet. Koulu ja luokkalaiset ovat tulleet tutuksi, toiset paremmin, toiset huonommin. Vaikka luokkahenki on loistava, täytyy myöntää, että joukosta alkaa erottua joitakin ihmisiä, jotka tuntuvat aika eri henkisiltä kuin itse, ja joille on vaikea kuvitella puhuvansa mitään päivän säätä syvällisempää. Kelakin on suvainnut maksaa ensimmäiset opintotuet, miellyttävänä yllätyksenä saimme myös tammikuun rahat takautuvasti. Olo onkin ollut kuin Kroisos Pennosella, eikä Hoitamisen taidosta pulittaminenkaan kirpaissut niin pahasti kuin olisi luullut.

Ensi viikko tietääkin kovaa pänttäämistä, keskiviikkona on nimitäin ensimäinen koe; anatomia. Kyseessä on suullinen koe, jossa jokainen selostaa opettajalle mm. kummalla puolella sydän on ja mitä hemoglobiini tekee. Pitäkää peukkuja pystyssä, että muistan, että paperilla olevan ihmisen oikea ja vasen ovat eri kuin omani.

450 ml

Viime viikon keskiviikkona luovuin 450 ml:stä vertani. Saapuessani paikalle, en jännittänyt ollenkaan, olin lähinnä innoissani. Vastaanotossa sairaanhoitaja otti tietoni ylös ja antoi lomakkeen täytettäväksi. Hän kehotti myös juomaan ja syömään ennen toimenpidettä. Valkkasin isosta kylmäkaapista kana kolmioleivän, jota mussutin nälkääni samalla kun vastasin mitä kummallisimpiin kysymyksiin. Tankattuani monta lasia appelsiinimehua ja koko leivän, menin toisen sairaanhoitajan haastateltavaksi. Hän testasi hemoglobiinini ja kyseli muutaman kysymyksen. Hemoglobiinini oli erinomainen, 144, joten pääsin luovuttamaan. Valitsin tuolin, jonka oikealla puolella oli käsinoja, johon käteni laskin lepäämään. Odottaessani sairaanhoitajaa, yritin tiirailla muiden käsivarteen uppoavia kanyyleja, verta ees-taas heiluttelevia välineitä ja erityisesti hoitajien toimintaa. Nuorehko hymyileväinen hoitaja tervehti iloisesti ja kysyi sopiko oikea käsi luovuttamiseen. Vastasin myöntävästi ja hoitaja aloitti valmistelut. Käsivarteeni sidottiin kiristävä nauha ja käteeni sain sideharsorullan puristeltavakseni. Itse kanyyli upposi ihooni niin pian, etten ehtinyt edes nähdä mitä tapahtui. Harmi. Veri alkoi virrata kyynärtaipeestani tumman punaisena ja kuumana. Sideharson puristelu nopeutti veren tuloa. Sairaanhoitaja istui koko ajan vierelläni ja jutteli kanssani. Välillä hän kysyi vointiani ja vilkuili koneita. Toimenpide kesti kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen hoitaja käski mun jäädä makoilemaan noin 5-10 minuutiksi. Oloni oli loistava, enkä malttanut huilata kuin pari minuuttia ja menin innoissani juttelemaan kaverini kanssa kahvipöydän ääreen. Ehdin istua noin kaksi minuuttia, kun oloni heikkeni. Toiset kaksi minuuttia ja päässäni humisi, näkö hämärtyi ja äänet kuuluivat kaukaisesti. Muutuin valkoiseksi ja tuskan hiki nousi pintaan. Kaksi sairaanhoitajaa käveli luokseni kysymään vointiani ja taluttivat mut makoilemaan. He nostivat jalkani ylös ja muutamassa sekunnissa oloni parani. Totesin siinä killuessani jalat kohti kattoa, että ensi kerralla maltan mieleni, enkä voimieni tunnossa lähde heti hiihtelemään. Istuimme kahvion puolella vielä vajaan puoli tuntia, jonka aikana kumosin kurkustani kiltisti ainakin litran mehua, jota sairaanhoitajat kilpaa mulle kantoivat. Loppu päivän oloni oli oikein hyvä ja kuljeskelin Turun kaupoissa laukussani Hengenpelastaja-kassi, pinssi ja sivukaupalla tietoa verenluovutuksesta, 450 milliä kevyempänä.