Tunnustan

Olen kofeiini-addikti. Voin varmuudella sanoa, että viimeiseen kymmeneen vuoteen ei ole kohdalleni osunut päivää, jolloin en olisi juonut mitään kofeiini pitoista. Nykyisinkin kulutan oikeasti hävettävän paljon Pepsiä. Juotuani koko ikäni Kokista, en vieläkään myönnä Pepsin olevan parempaa ja väitän juovani sitä vain koska se on muutaman sentin halvempaa.

Itken älyttömän herkästi. Saan itseni itkemään mistä vain, enkä siksi tykkää katsella uutisia. Häpeän edelleen lähtöäni kesälomalle lukion tokaluokalta, jolloin kyynelilleni ei tullut loppua.

Huijaan peleissä. Viimeksi kun pelasin, ensi kerralla, poikkeuksetta joka kerta. Jos luulet, etten ole huijannut sinua Monopolissa, olet väärässä. Huijaan häikäilemättömästi, enkä jää kiinni. Kun voitan, en usko sen johtuvan huijaamisesta.

Vihaan Teho-osastoa. Aloin inhota ohjelman yli-ihmis -lääkäreitä äitini ollessa sairaalassa. Ei sellaisia oikeasti ole olemassa.

Olen toivoton maantiedossa. Muistan ensimmäisen karttakokeeni, josta sain hylätyn. Sitä seuranneet karttakokeet ovat myös järjestäen menneet uusimiseksi. Lukion ekalla annettiin eteemme maailmankartta, johon piti nimetä kaikki maat, jotka osaa. Suomen mukaan lukien osasin nimetä 11 maata ja häpesin silmät ja korvat päästäni kun en osannut sanoa missä Australia on.

En voi sietää tyhmiä ja ylpeitä ihmisiä. Ihmiset, joilla on lyijykynän älykkyysosamäärä, ovat sanoinkuvaamattoman ärsyttäviä. Samoin inhoan kaikenlaista leuhkimista ja ylpeilyä. Inhoan myös sitä, kun jotkut ihmiset ruokkivat leuhkan ihmisen ylpeyttä, minusta ylpeilijät pitäisi jättää huomiotta.

En rusketu polvista alaspäin. Voin maata auringossa vaikka vuorokauden, jonka päätteksi olen saavuttanut varsin nätin päivityksen -kaikkialle paitsi sääriini.

Tykkään yllättää. Nautin nähdessäni ihmisten ilmeet, kun kerron, että minulla on viisi koiraa. Usein tämä kuitenkin johtaa jatkokysymyksiin ja päivittelyyn, mistä en pidä, koska en nauti olostani huomion keskipisteessä. En myöskään kerro koiristani, jollei minulta kysytä, koska se tuntuisi minusta leveilyltä.

Sekoitan edelleen oikean ja vasemman. Jos jään siitä kiinni, esitän että pelleilin ja vaihdan nopeasti puheenaihetta.

Pelkään perhosia. Inhoan niiden karvaista ruumista ja ohuita siipiä. Kavahdan kaikkia perhosia, mutta eniten inhoan yöperhosia. En oikeasti tiedä vieläkään miksi pelkään niitä.

Noin. Nyt tunnette minut pikkuisen paremmin.

Muuttuneita käsityksiä

Olen ollut kesätöissä nyt kaksi kuukautta, ja käsitykseni potilaista, työkavereista, työstä itsestään, oikeastaan ihan kaikesta on muuttunut viikottain.

Ensin pidin kaikkia asukkaita ns. helppoina hoidettavina, mutta myöhemmin olen saanut huomata, että miten hankalia jotkut oikeastaan ovat. Muodostin ennakkokäsityksiä ja luulin tietäväni, kenen hoitaminen onnistuu mutkitta. Kahden kuukauden jälkeen tiedän, että se parkinson-mummu on helpoimmillaan vain kun ei yletä soittokelloon ja käytävän toisessa päässä majailevan, lähes täysin dementoituneen papan kanssa ei koskaan ole ongelmia.

Nyt heinäkuun lopussa, en myöskään enää jaa asukkaita "helppoihin" ja "vähemmän helppoihin."

Aluksi ajattelin myös, että illat ovat kamalimpia vuoroja, mutta loppujen lopuksi nekään eivät ole niin pahoja. Aluksi olin innoissani yövuoroista, mutta jo ensimmäisen valvotun yön jälkeen opin, ettei yövuoro ainakaan tällä osastolla ole mitenkään hohdokas. Aamuvuoro puolestaan on osoittautunut ehkä raskaimmaksi vuoroksi.

Vielä kesäkuussa ajattelin, että kaikki työkaverit ovat mukavia. Todellisuuteen herääminen kesti kaksi viikkoa. Kukaan ei ole suoranaisen inhoittava, mutta koska minä olen vain opiskelija, sanomaani ei kannata ottaa tosissaan. Jos kerron lomalta palanneelle, että huoneen kahdeksan mamma juo nykyisin kahvia aamulla, vaikka hän on vuosia sitten vaihtanut vesimaitoon, minua katsotaan epäilevästi. Kokenut hoitaja kuittaa kertomani sanomalla, että laittaa Elsalle* sitten maitokahvin. Kun menen puolta tuntia myöhemmin huoneeseen, saan korjata Elsan pöydältä täyden vesimaitokupin ja kuuntelen kuinka hämmentynyt 90-vuotias ihmettelee, miksei tänä aamuna saanutkaan kahvia.

Toiset opiskelijat ovat melkeimpä pahimpia. Laittaessani eräälle potilaalle peräruisketta, kehotan lähihoitajaopiskelijaa kääntämään asukas makaamaan vasemmalle kyljelleen. Työkaverini pohtii hetken ja kysyy sitten, "miksi ihmeessä?" "Koska suoli kulkee niin, että kun potilas on vasemmalla kyljellään peräruiske pääsee valumaan pitkälle, eikä joudu kulkeutumaan suoleen ylämäkeä." Pitkä hiljaisuus. Lähihoitajaopiskelija kääntää mummon sanaakaan sanomatta vasemmalle kyljelleen ja laittaa peräruiskeen. Kahden raportissa opiskelija kertoo iltavuoroon tulleille ivalliseen sävyyn, kuinka sillekin potilaalle laitettiin Microlax ja laitettiin vielä vasemmalle kyljelleen kun kerran Piihonen niin halusi. Pilkaksi tarkoitettu juttu ei kuitenkaan uppoa yleisöönsä, ilmeisesti en ole ainoa, joka on opetettu kääntämään potilas vasemmalle kyljelleen ennen peräruisketta.

Paikan toinen sairaanhoitajaopiskelija puhuu minulle vain harvoin. Hän tulee töihin korkokengissä ja minihameessa, johon hän on todennäköisesti uhrannut pitkän tovin itseään tunkien, ja katsoo paheksuen kuinka itse vääntäydyn autosta lötköhousuissa ja Crockseissa. Hän on opiskellut puoli vuotta kauemmin kuin minä, joten hän luonnollisesti tietää jo kaiken hoitotyöstä, onhan hän käynyt jo ensimmäisen harjoittelunsa. Kun menemme yhdessä vaihtamaan erään papan avannepussia, sairaanhoitajaopiskelija naurahtaa vaivautuneesti kun pappa sanoo vierestä seuraavalle lähihoitajalle hetken mietittyään, "tuo piihonen on paljon mukavampi kuin tuo toinen."

*Nimi muutettu

Tulevia sairaanhoitajia

Vaikka itse vietän kesää hiljaiseloon vaipuneena, olisi kamalan kiva kuulla, onko lukijoissa uusia tulevia sairaanhoitajia. Jollen vallan väärin muista, taisi lukijoiden joukossa ainakin jokunen harkitsija/hakija olla. Kertokaahan siis, miten pääsykokeissa kävi?
Vastatkaahan kaikki, eivät siis tokikaan vain pelkät sairaanhoitajaksi hakeneet.

Töitä on muuten jäljellä enää pari viikkoa. Toinen kesälomani alkaa 8.8, jolloin alkaa totinen panikointi syksystä ja asunnon löytämisestä. Hieman se jo hiostaa, mutta murheet katoavat kummasti kun aurinko paistaa ja kalenteri näyttää vasta heinäkuuta. Murehdin sitten ensi kuussa, elokuuhun on kuitenkin vielä (viikko) aikaa...

Yö vanhainkodissa

Tein tässä jonkin aikaa sitten ensimmäiset yövuoroni. Kymmenen tunnin rupeaman aikana vaihdetut vaipat mahtuvat yhteen käteen, sen sijaan käännetyt kyljet ja pihalla nähdyt lepakot eivät, vaikka avuksi ottaisi kaikki sormet ja varpaat. Kymmenen tunnin aikana tehty työ vastasi suunnilleen kahta tuntia aamuvuorossa. Seuraava päivä meni nukkuen ja vasta kahden vuorokauden kuluttua aloin olla suunnilleen selvillä, mikä päivä on.

Onneksi tältä kesältä yöt ovat osaltani pian tehdyt, edessä on enää yksi ainokainen, pitkä, uneton yö vanhainkodilla.

Ajaessani illalla töihin toiseen yöhön, auton stereoista kuului viimeisenä osuva kappale, joka soikin päässäni hiljaisina hetkinä kun katselin terassilla ohi lipuvaa yötä.

Kotiteollisuus: Aamusta aamuun

Korkeita tornitaloja
kirkkoja, palatseja
monumentteja
unesta rakennettuja

Niiden keskellä yö
puhaltaa ankeuttaan
ja jossain siellä ihminen
etsii sitä mitä kaiken takana on

Olen niin kaukana
kasvojeni takana
olet niin kaukana

On taivas liian ylhäällä tavoittaa
maasta niin autiosta
yö jatkuu, eikä se välitä
tästä maailmastamme josta
etsimme jotain lämpöä
tonkien paratiisin raunioita
aamusta aamuun kuljemme
kylmän niittämiä vainioita

Kuin vanhus nousee aurinko
elämäänsä väsyneenä
se katsoo kaupunkia
jolla on tuhansia nimiä

ja nälkää jolla ei ole
mitään rajoja
joka kurkottaa taivaalle
saaden jatkuvasti uusia muotoja

Mikään ei riitä
mikään riitä ei
mikään riitä