Muuttuneita käsityksiä

Olen ollut kesätöissä nyt kaksi kuukautta, ja käsitykseni potilaista, työkavereista, työstä itsestään, oikeastaan ihan kaikesta on muuttunut viikottain.

Ensin pidin kaikkia asukkaita ns. helppoina hoidettavina, mutta myöhemmin olen saanut huomata, että miten hankalia jotkut oikeastaan ovat. Muodostin ennakkokäsityksiä ja luulin tietäväni, kenen hoitaminen onnistuu mutkitta. Kahden kuukauden jälkeen tiedän, että se parkinson-mummu on helpoimmillaan vain kun ei yletä soittokelloon ja käytävän toisessa päässä majailevan, lähes täysin dementoituneen papan kanssa ei koskaan ole ongelmia.

Nyt heinäkuun lopussa, en myöskään enää jaa asukkaita "helppoihin" ja "vähemmän helppoihin."

Aluksi ajattelin myös, että illat ovat kamalimpia vuoroja, mutta loppujen lopuksi nekään eivät ole niin pahoja. Aluksi olin innoissani yövuoroista, mutta jo ensimmäisen valvotun yön jälkeen opin, ettei yövuoro ainakaan tällä osastolla ole mitenkään hohdokas. Aamuvuoro puolestaan on osoittautunut ehkä raskaimmaksi vuoroksi.

Vielä kesäkuussa ajattelin, että kaikki työkaverit ovat mukavia. Todellisuuteen herääminen kesti kaksi viikkoa. Kukaan ei ole suoranaisen inhoittava, mutta koska minä olen vain opiskelija, sanomaani ei kannata ottaa tosissaan. Jos kerron lomalta palanneelle, että huoneen kahdeksan mamma juo nykyisin kahvia aamulla, vaikka hän on vuosia sitten vaihtanut vesimaitoon, minua katsotaan epäilevästi. Kokenut hoitaja kuittaa kertomani sanomalla, että laittaa Elsalle* sitten maitokahvin. Kun menen puolta tuntia myöhemmin huoneeseen, saan korjata Elsan pöydältä täyden vesimaitokupin ja kuuntelen kuinka hämmentynyt 90-vuotias ihmettelee, miksei tänä aamuna saanutkaan kahvia.

Toiset opiskelijat ovat melkeimpä pahimpia. Laittaessani eräälle potilaalle peräruisketta, kehotan lähihoitajaopiskelijaa kääntämään asukas makaamaan vasemmalle kyljelleen. Työkaverini pohtii hetken ja kysyy sitten, "miksi ihmeessä?" "Koska suoli kulkee niin, että kun potilas on vasemmalla kyljellään peräruiske pääsee valumaan pitkälle, eikä joudu kulkeutumaan suoleen ylämäkeä." Pitkä hiljaisuus. Lähihoitajaopiskelija kääntää mummon sanaakaan sanomatta vasemmalle kyljelleen ja laittaa peräruiskeen. Kahden raportissa opiskelija kertoo iltavuoroon tulleille ivalliseen sävyyn, kuinka sillekin potilaalle laitettiin Microlax ja laitettiin vielä vasemmalle kyljelleen kun kerran Piihonen niin halusi. Pilkaksi tarkoitettu juttu ei kuitenkaan uppoa yleisöönsä, ilmeisesti en ole ainoa, joka on opetettu kääntämään potilas vasemmalle kyljelleen ennen peräruisketta.

Paikan toinen sairaanhoitajaopiskelija puhuu minulle vain harvoin. Hän tulee töihin korkokengissä ja minihameessa, johon hän on todennäköisesti uhrannut pitkän tovin itseään tunkien, ja katsoo paheksuen kuinka itse vääntäydyn autosta lötköhousuissa ja Crockseissa. Hän on opiskellut puoli vuotta kauemmin kuin minä, joten hän luonnollisesti tietää jo kaiken hoitotyöstä, onhan hän käynyt jo ensimmäisen harjoittelunsa. Kun menemme yhdessä vaihtamaan erään papan avannepussia, sairaanhoitajaopiskelija naurahtaa vaivautuneesti kun pappa sanoo vierestä seuraavalle lähihoitajalle hetken mietittyään, "tuo piihonen on paljon mukavampi kuin tuo toinen."

*Nimi muutettu