Kautta kiven ja kannon

"Lupaan, että vakaa ja vilpitön tahtoni on sairaanhoitajan tointa harjoittaessani parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan täyttää ne velvollisuudet, jotka minulle sairaanhoitajana kuuluvat, ja pitää aina mielessäni sairaanhoitajan työn korkeat ihanteet "

Odotettu päivä. 12 tunnin päästä olen jo valani vannonut ja olen laillistettu sairaanhoitaja. Nyt pitäisi olla jo nukkumassa (auto starttaa kohti Turkua kello 6.30), mutta vielä on valmistelut vaiheessa. Tajusin 23.20, että kaikki oikeuteni koulun sähköpostiin, Winha Willeen, Optimaan ja koulun intranetiin päättyvät tänään. Imuroin siis vauhdilla koneelleni kaikki luennot mitkä vielä olivat kopioimatta. Tunnin taistelun jälkeen huokaisin helpotuksesta -sain kaiken haluamani turvaan. Paitsi, että pääsen edellä mainittuhin ohjelmiin yhä, joten ajan olisi voinut käyttää vaikka valan opetteluun. Se pitää kuulemma osata ulkoa. Tiistaina vietin illan tulevien ex-luokkalaisteni kanssa ja yleinen henki tuntui olevan, että "kyllä sen joku osaa, mää vaan mumisen mukana!" Eli siis ihan niin kuin itsekin ajattelin tehdä.

Noh, ehken pääse edes mumisemaan mitään valaa, mistä sen tietää, jos kumminkin unohdin jonkun kurssin, jonkun kirjallisen työn, jonkun allekirjoitettavan lapun, enkä valmistukaan...

Mitä seuraavaksi?

Eilen oli viimeinen harjoittelupäivä. Aamulla vetäessäni sinisiä työvaatteita päälleni, ajattelin, että viimeinen kerta vähään aikaan. Kun esittäydyin potilaalleni sairaanhoitajaopiskelijana, teki mieleni jatkaa, että olen opiskelija enää viikon. Puolen päivän aikaan katselin nimineulaani, jossa lukee "sairaanhoitajaopiskelija." Sitä samaa neulaa, jotka tilasimme yhdessä luokkamme kanssa, ja jonka piteleminen ensimmäistä kertaa tuntui ikimuistoiselta hetkeltä. Ja sitä se olikin. Nyt peitin sormellani sanan "opiskelija" ja tuijotin epäuskoisena omaa nimeäni edeltävää sanaa sairaanhoitaja.

Niin, viikon päästä tähän aikaan olen jo vannonut valani, saanut todistukseni ja odottelen paraikaa sukulaisia kahvitettavaksi. Ja mitä sitten? Valmiina sairaanhoitajana minulla ei ole työpaikoista pulaa. Voisin lopettaa opiskelijaelämän aikaisen kituuttamisen vähillä rahoilla, ja mennä töihin. Mutta minä valitsin toisin.

Vedin siniset työvaatteet pitkään aikaan viimeisen kerran päälleni, koska seuraavaksi aion lomailla. Lomailla pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikein kunnolla. Lomailla aina heinäkuun puoleen väliin saakka, kunnes 11. päivä alkaa ihan uusi haastava luku elämässäni. Minä lähden varusmiespalvelukseen.

Visusti pitämäni salaisuus paljastui suurelle yleisölle vasta aprillipäivänä, jolloin asia varmistui. Tosin, suurin osa piti sitä aprillipilana ja ne loput jotka uskoivat asian todeksi, eivät jaksaneet käsittää, miksi ihmeessä 23-vuotias nainen, joka on juuri valmistunut, tahtoo lähteä armeijaan. Olen saanut vastata kysymyksiin väsymiseen saakka. Niin miksi?

Mieheni ollessa armeijassa vuosi sitten instituutin hienous paljastui minulle, joka ei ollut koskaan harkinnutkaan vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista. Tajusin, mitä varten armeijaan mennään ja miksi se on tärkeää. Ennen armeija oli tarkoittanut nuorten miesten velvollisuutta mennä miehistymään johonkin käsittämättömään paikkaan, jossa pukeudutaan samalla tavalla, käyttäydytään jäykästi ja pokkuroidaan vanhemmille miehille, joilla on enemmän metallia rinnassaan.
Tajusin, että armeijaan mennään, jota Suomella olisi mahdollisuus puolustaa rauhaansa ja koskemattomuuttaan, mikäli joku sitä uhkaisi. Tajusin, ettei siitä loppujen lopuksi ole kovin kauaa, kun itsenäisyytemme on ollut uhattuna. Tajusin, että minä haluan puolustaa Suomea.

Niinpä vaihdan sinisen kurkkusalaatinvihreään ja vietän täysin erilaisen vuoden. Tai en kai niin erilaista sairaanhoitajan näkökulmasta, ammattini puolesta aselajini on kokolailla puolestani jo päätetty, se tulee nimimttäin melko varmasti olemaan lääkintä.

Siinä siis vastaus toiseen kysymykseen mihin saan vastata päivittäin, "mitä teet valmistumisen jälkeen?" Välttääkseni lisäkysymykset, sanon lomailevani valmistumisen jälkeen. Ja jos joku on kuullut armeijaan menostani, kysymyksiin vastaan ympäripyöreästi tai vain vastakysymyksellä "miksi ei?"

Kevät

Kaikista Suomen neljästä vuodenajasta kevät on ollut suosikkini niin pitkään kuin muistan. Keväällä on pitkästä aikaa niin lämmintä, valoisaa ja vihreää. Keväällä tapahtuu ihania asioita. Keväät ovat olleet elämäni parhaita aikoja: äitini parani vakavasta sairaudesta, löysin tulevan kihlattuni, kirjoitin ylioppilaaksi ja nyt mitä ilmeisemmin valmistun sairaanhoitajaksi.

Olen tänään laskenut ne lääkelaskut, joista viimeksi kirjoitin, onnistuneesti. Kun näin, että ohjaajallani vastaukset olivat prikulleen samat kuin minulla, olisin voinut halata häntä. Hillitsin itseni ja tyydyin päänsisäisiin aaltoliikkeisiin omaksi kunniakseni.

Kotiin päästyäni kaverini laittoi tekstiviestin kertoakseen, että opinnäytetyömme on vihdoin hyväksytty ja olemme saaneet arvosanan 3. Koska leijuin jo pari tuumaa maasta muutenkin, olo oli suorastaan kepeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi emme lähettäneet kutsukortteja pari päivää sitten turhaan. Valmistuminen näyttää todellakin vääjäämättömältä.

Koska minun Pepsi-lasini on aina kuitenkin vähän enemmän tyhjä kuin täynnä, en voi ääneen lausua, sitä minkä juuri ja juuri voin kirjoittaa: minä valmistun 21 päivän päästä! Sitä en tiedä milloin voin olla täysin varma. Todennäköisesti kun ajelen kotiin Turusta, tarkistan todistuksesta ainakin minuutin välein, että lukeehan siinä varmasti minun nimeni. Ja oikea koulu. Ja oikea tutkinto. Ja sitten sama kierros uudestaan.

Kevät on vuoteni kohokohta siitäkin syystä, että silloin pidetään jääkiekon maailmanmestaruus-kisat. Jos jokin on elämän ja kuoleman asia, se on jääkiekko. Katsellessani Suomen piinallista taistelua Saksaa vastaan voin suorastaan huonosti. Olen valmis lyömään vetoa vasemmasta kädestäni, että Suomi häviää. Kun Leijonat kuitenkin taistelee isänmaamme voittoon, itkiessäni ilosta, muistan kuten joka kerta aiemminkin Suomen voittaessa, miksi katson kisoja. Maamme-laulun kaikuessa Bratislavan Samsung Arenalla alkukevään illan hiipuessa olen pakahtua onnesta.

Keväisin kaikki asiat vain tuntuvat järjestyvän.