Valmistumispäivä

Siitä on nyt tasan kuukausi, kun ajelin viimeisen kerran ammattikorkeakoululle. Aamun olin suorastaan vakuuttunut, että joku on mennyt pieleen, enkä saa todistusta. Joku olisi voinut nauttia matkasta ja iloita pitkään odotetun päivän saapumisesta, mutta minä valmistauduin vääjäämättömästi lähenevään häpeään siitä, etten saanutkaan todistusta.


Koulurakennus näytti entistäkin ankeammalta, kun sain vihdoin esitellä juhliin saapuneelle perheelleni tuon vanhan harmaan laatikon. Edes tänään se ei näyttänyt ylväältä, varsinkin kun koulussa veitettiin ihan tavallista perjantai päivää. Ensin pidettiin eräässä luokassa kaikille valmistuville sairaanhoitajille Sairaanhoitajaliiton tilaisuus, jossa vannoimme sairaanhoitajan valan ja saimme Sairaanhoitajaliiton jäsenmerkin. Yllätykseksini muitakin jännitti todistuksen saaminen, ilmeisesti koska koulun puolesta ei annettu minkäänlaista varmistusta asiasta jokunen muukin epäili valmistumistaan. Jonottaessani jäsenmerkkiä ajattelin, että otan yhden ja nautin siitä edes hetken ennen kuin se pitää palauttaa kun palaan häntä koipien välissä kotiin, edelleen opiskelijana. Yllätykseksemme koulu tarjosi myös lasilliset kuohuvaa kaikille valmistuville ja ylimääräiset jaettiin omaisille. Kilistimme yhdessä ja lähdimme seuraavaksi koulun jumppasaliin, jossa varsinainen juhlatilaisuus pidettiin. Tilaisuus alkoi musiikkiesityksellä ja koulutusjohtajan puheella. Kummastakaan en muista juuri mitään, koska meille oli laitettu paikat luokittain aakkosjärjestyksessä. Tajusin, että meidät kutsuttaisiin yksitellen hakemaan todistukset ja suunnittelin kuinka heittäytyisin polvilleni ja konttaisin pois kun nimeäni ei sanottaisikaan ja minä seisoisin siinä odottamassa.

Ensin todistukset jaettiin valmistuville röntgenhoitajille ja sitten sairaanhoitajille. Kun luokkamme nousi seisomaan todistustenjakoa varten sydämeni hakkasi. Mitä lähemmäs aakkosissa tultiin, sitä kovempaa se hakkasi. Kun nimeni oli seuraavana, olin suorastaan hämmästynyt kun kuulinkin nimeni. Loppujen lopuksi kaikkien meidän, joiden pitikin valmistua, nimet sanottiin ja seisoimme yhtenä ryppäänä muiden valmistuvien, opettajien ja omaisten edessä. Todistustus suorastaan poltti kädessäni ja vaivoin hillitsin itseni kurkistamasta. Vasta päästyäni takaisin paikalleni tarkistin, että siinä todella luki nimeni. Lopullisen varmuuden sain kun näin alimmaisen paperin, jossa luki, että Valvira on rekisteröinyt minut laillistettuna sairaanhoitajana. Helpotus oli suunnaton ja saatoin hymyillä.

Tulevasta Sairaanhoitajasta oli tullut sairaanhoitaja.

Kautta kiven ja kannon

"Lupaan, että vakaa ja vilpitön tahtoni on sairaanhoitajan tointa harjoittaessani parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan täyttää ne velvollisuudet, jotka minulle sairaanhoitajana kuuluvat, ja pitää aina mielessäni sairaanhoitajan työn korkeat ihanteet "

Odotettu päivä. 12 tunnin päästä olen jo valani vannonut ja olen laillistettu sairaanhoitaja. Nyt pitäisi olla jo nukkumassa (auto starttaa kohti Turkua kello 6.30), mutta vielä on valmistelut vaiheessa. Tajusin 23.20, että kaikki oikeuteni koulun sähköpostiin, Winha Willeen, Optimaan ja koulun intranetiin päättyvät tänään. Imuroin siis vauhdilla koneelleni kaikki luennot mitkä vielä olivat kopioimatta. Tunnin taistelun jälkeen huokaisin helpotuksesta -sain kaiken haluamani turvaan. Paitsi, että pääsen edellä mainittuhin ohjelmiin yhä, joten ajan olisi voinut käyttää vaikka valan opetteluun. Se pitää kuulemma osata ulkoa. Tiistaina vietin illan tulevien ex-luokkalaisteni kanssa ja yleinen henki tuntui olevan, että "kyllä sen joku osaa, mää vaan mumisen mukana!" Eli siis ihan niin kuin itsekin ajattelin tehdä.

Noh, ehken pääse edes mumisemaan mitään valaa, mistä sen tietää, jos kumminkin unohdin jonkun kurssin, jonkun kirjallisen työn, jonkun allekirjoitettavan lapun, enkä valmistukaan...

Mitä seuraavaksi?

Eilen oli viimeinen harjoittelupäivä. Aamulla vetäessäni sinisiä työvaatteita päälleni, ajattelin, että viimeinen kerta vähään aikaan. Kun esittäydyin potilaalleni sairaanhoitajaopiskelijana, teki mieleni jatkaa, että olen opiskelija enää viikon. Puolen päivän aikaan katselin nimineulaani, jossa lukee "sairaanhoitajaopiskelija." Sitä samaa neulaa, jotka tilasimme yhdessä luokkamme kanssa, ja jonka piteleminen ensimmäistä kertaa tuntui ikimuistoiselta hetkeltä. Ja sitä se olikin. Nyt peitin sormellani sanan "opiskelija" ja tuijotin epäuskoisena omaa nimeäni edeltävää sanaa sairaanhoitaja.

Niin, viikon päästä tähän aikaan olen jo vannonut valani, saanut todistukseni ja odottelen paraikaa sukulaisia kahvitettavaksi. Ja mitä sitten? Valmiina sairaanhoitajana minulla ei ole työpaikoista pulaa. Voisin lopettaa opiskelijaelämän aikaisen kituuttamisen vähillä rahoilla, ja mennä töihin. Mutta minä valitsin toisin.

Vedin siniset työvaatteet pitkään aikaan viimeisen kerran päälleni, koska seuraavaksi aion lomailla. Lomailla pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, oikein kunnolla. Lomailla aina heinäkuun puoleen väliin saakka, kunnes 11. päivä alkaa ihan uusi haastava luku elämässäni. Minä lähden varusmiespalvelukseen.

Visusti pitämäni salaisuus paljastui suurelle yleisölle vasta aprillipäivänä, jolloin asia varmistui. Tosin, suurin osa piti sitä aprillipilana ja ne loput jotka uskoivat asian todeksi, eivät jaksaneet käsittää, miksi ihmeessä 23-vuotias nainen, joka on juuri valmistunut, tahtoo lähteä armeijaan. Olen saanut vastata kysymyksiin väsymiseen saakka. Niin miksi?

Mieheni ollessa armeijassa vuosi sitten instituutin hienous paljastui minulle, joka ei ollut koskaan harkinnutkaan vapaaehtoisen asepalveluksen suorittamista. Tajusin, mitä varten armeijaan mennään ja miksi se on tärkeää. Ennen armeija oli tarkoittanut nuorten miesten velvollisuutta mennä miehistymään johonkin käsittämättömään paikkaan, jossa pukeudutaan samalla tavalla, käyttäydytään jäykästi ja pokkuroidaan vanhemmille miehille, joilla on enemmän metallia rinnassaan.
Tajusin, että armeijaan mennään, jota Suomella olisi mahdollisuus puolustaa rauhaansa ja koskemattomuuttaan, mikäli joku sitä uhkaisi. Tajusin, ettei siitä loppujen lopuksi ole kovin kauaa, kun itsenäisyytemme on ollut uhattuna. Tajusin, että minä haluan puolustaa Suomea.

Niinpä vaihdan sinisen kurkkusalaatinvihreään ja vietän täysin erilaisen vuoden. Tai en kai niin erilaista sairaanhoitajan näkökulmasta, ammattini puolesta aselajini on kokolailla puolestani jo päätetty, se tulee nimimttäin melko varmasti olemaan lääkintä.

Siinä siis vastaus toiseen kysymykseen mihin saan vastata päivittäin, "mitä teet valmistumisen jälkeen?" Välttääkseni lisäkysymykset, sanon lomailevani valmistumisen jälkeen. Ja jos joku on kuullut armeijaan menostani, kysymyksiin vastaan ympäripyöreästi tai vain vastakysymyksellä "miksi ei?"

Kevät

Kaikista Suomen neljästä vuodenajasta kevät on ollut suosikkini niin pitkään kuin muistan. Keväällä on pitkästä aikaa niin lämmintä, valoisaa ja vihreää. Keväällä tapahtuu ihania asioita. Keväät ovat olleet elämäni parhaita aikoja: äitini parani vakavasta sairaudesta, löysin tulevan kihlattuni, kirjoitin ylioppilaaksi ja nyt mitä ilmeisemmin valmistun sairaanhoitajaksi.

Olen tänään laskenut ne lääkelaskut, joista viimeksi kirjoitin, onnistuneesti. Kun näin, että ohjaajallani vastaukset olivat prikulleen samat kuin minulla, olisin voinut halata häntä. Hillitsin itseni ja tyydyin päänsisäisiin aaltoliikkeisiin omaksi kunniakseni.

Kotiin päästyäni kaverini laittoi tekstiviestin kertoakseen, että opinnäytetyömme on vihdoin hyväksytty ja olemme saaneet arvosanan 3. Koska leijuin jo pari tuumaa maasta muutenkin, olo oli suorastaan kepeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi emme lähettäneet kutsukortteja pari päivää sitten turhaan. Valmistuminen näyttää todellakin vääjäämättömältä.

Koska minun Pepsi-lasini on aina kuitenkin vähän enemmän tyhjä kuin täynnä, en voi ääneen lausua, sitä minkä juuri ja juuri voin kirjoittaa: minä valmistun 21 päivän päästä! Sitä en tiedä milloin voin olla täysin varma. Todennäköisesti kun ajelen kotiin Turusta, tarkistan todistuksesta ainakin minuutin välein, että lukeehan siinä varmasti minun nimeni. Ja oikea koulu. Ja oikea tutkinto. Ja sitten sama kierros uudestaan.

Kevät on vuoteni kohokohta siitäkin syystä, että silloin pidetään jääkiekon maailmanmestaruus-kisat. Jos jokin on elämän ja kuoleman asia, se on jääkiekko. Katsellessani Suomen piinallista taistelua Saksaa vastaan voin suorastaan huonosti. Olen valmis lyömään vetoa vasemmasta kädestäni, että Suomi häviää. Kun Leijonat kuitenkin taistelee isänmaamme voittoon, itkiessäni ilosta, muistan kuten joka kerta aiemminkin Suomen voittaessa, miksi katson kisoja. Maamme-laulun kaikuessa Bratislavan Samsung Arenalla alkukevään illan hiipuessa olen pakahtua onnesta.

Keväisin kaikki asiat vain tuntuvat järjestyvän.

Alle kuukausi

Tasan kuukauden päästä pitäisi juhlat olla juhlittu ja pätevän sairaanhoitajan paperit plakkarissa. Virallinen valmistumispäivä on siis 27. päivä toukokuuta ja sukulaisia kahvitan seuraavana päivänä.

Tarkkasilmäinen varmaan huomasikin, toisen lauseen konditionaalin. Pitäisi. Mikään ei ole vielä varmaa: toistan jälleen itseäni, mutta opraa on edelleen hyväksymättä. Sitä pitää vielä viimeisen kerran korjata. Läpi sen pitäisi mennä, mutta hiostaahan se kumminkin, kun hyväksymättömissä kursseissa roikkuu niinkin iso juttu. Toinen "mutta" on yksi pirun lääkelasku. Turussa ollessani viimeistä viikkoa kävin uusimassa sen surullisen kuuluisan lasten hoitotyön tentin. Opettaja katsoi lääkelaskun saman tien kun palautin kokeen. Olin tuskaillut laskun kanssa enemmän kuin koskaan. Opettajan kurtistuvista kulmakarvoista näin, ettei se mennyt niin kuin piti. Olin hikoillut laskun kanssa niin paljon, etten ehtinyt vastata kaikkiin varsinaisen kokeen kysymyksiin. Olin laskenut yhtä laskua uudelleen ja uudelleen, niin, että miltei kokonainen konsepti oli täynnä alekain laskettua jakolaskua. Opettaja rykäisi kurkkuansa ja kysyi jotain tarkentavaa laskustani. Selitin tuskanhien yhä puskiessa pintaan, mitä olin tehnyt. Opettaja kuunteli kärsivällisesti ja sanoi, että tämä on periaatteessa laskettu ihan oikein, olen vain vastannut väärään kysymykseen. Vastausta erääseen tiputusnopeuteen pyydettiin ml/tunnissa -muodossa, minä vastasin ml/minuutissa. Kun tajusin mitä opettaja oli juuri sanonut, olisin voinut alkaa itkemään siltä seisomalta. Opettajan harmitellessa kohtaloani koitin niellä palaa kurkussani. Siinä kohtaa vuotta paineet olivat jo sellaiset, että yksi väärin laskettu lääkelasku paisui mielessäni nanosekunneissa megalomaanisiin mittasuhteisiin.

Mielessäni ehdin jo perumaan koko valmistumiseni ja kirosin itseni alinpaan helvettiin. Kerroin opettajalle lähteväni harjoitteluun ensi maanantaina, Tampereelle. Opettaja jäi miettimään kohtaloani. Noin viikon päästä opettaja ehdotti, että koska tuloni Turkuun on päivätyöstä vähintäänkin hankalaa tuntien korvaamisen takia, saan laskea laskun harjoittelussa ohjaajani valvonnassa. Huokaisin helpotuksesta. Nyt siis odottelen, että opettaja lähettäisi ohjaajalleni laskun, jotta saisin yhden ahdistuksen aiheen alta pois. Dead line on 13.5, jolloin kaikki kurssit täytyy olla suoritettuna jos meinaa valmistua tänä keväänä.

Eletään samantyyppisiä aikoja kuin keväällä 2006. Silloin jännitin ylioppilaaksi pääsyä, peruin haaveeni valkolakista joka toinen päivä ja välillä olin niin totaalisen turta jännittämisestä, että kirjoitusten siirtyminen puolella vuodella tuntui suorastaan hyvältä idealta. Viisi vuotta myöhemmin ymmärrän, mitä turhaa koko stressi oli, pääsin ylioppilaaksi juuri silloin kuin pitikin ja vieläpä kelpo arvosanoin. Tuota 18-vuotiaan paniikkia ajattelemalla koitan lievittää nyt tämän hetkistä ahdistustani ja juurruttaa uskoa siihen, että kaikki menee tälläkin kertaa hyvin.

Toivottavasti.

Kirjallisesta toiseen

Tämäkin viikko on huomisen jälkeen lusittu. Karu totuus on, että jäljellä on kaksi viikkoa. Kaksi tiivistä viikkoa. Tuntiopetusta ei enää kamalasti ole, mutta kirjallisia töitä kyllä riittää. Nursing sciencen lisäksi täytyy väsätä hoitotyön johtajuus -kurssia varten jos minkäkinlaista tekstiä. Juuri tänään teimme liiketoimintasuunnitelman itse kehittämästämme yrityksestä. Parini kanssa keksitty yritys oli oikeastaan melkein hyvä idea, jos toimivan yrityksen kriteereihin ei lukeudu voiton tekeminen, palkan maksaminen työntekijöilleen tai minkäänlainen vapaa-aika. Onneksi minusta ei tosiaankaan tullut sitä tradenomia, koska tänään sen taas näki, että luontaiset taipumukseni ovat jossain ihan muualla kuin rahan tahkoamisessa.

Luontaisia taipumuksia pääsin toteuttamaan sen sijaan ihan jossain muussa. Kirjoittelin nimittäin tätä kaikkien lempitehtävää, Nursing sciencen esseetä iltani ratoksi. Tarkoitus on siis tutkimusten ja lähteiden pohjalta pohtia omia kokemuksiaan jostakin eettisestä asiasta, esimerkiksi itselläni saattohoidosta ja palliatiivisesta hoidosta. Ohjeessa sanotaan, että tekstiosuuden tulisi olla viisi sivua. Noh, kuten arvasin, tästä tuli ongelma. Kirjoitin juttua ehkä puolisentoista tuntia, kunnes havahduin siihen tosiasiaan, että olen nyt sivun seitsemän lopussa. Kaikkia lähteitä ei edes ollut vielä tekstissä, enkä ollut vielä lähelläkään kirjoittanut kaikkea mitä halusin. Lähetinkin varovaisen sähköpostin opettajalle, että olisiko vallan kauheaa, jos teksti osuus olisikin vähän pidempi kuin viisi sivua, esimerkiksi jos saisin sen tiivistymään yhdeksään sivuun... Ennen kuin opettaja vastaa jotakin, en uskalla antaa näppäimistön laulaa enää yhtään. Jos tiivistää pitää, siitä tulee nimittäin tuskallista jo noiden kahden liikasivun kanssa, varsinkin kun puolet lähteistä lojuu vielä avaamattomina.

Tänään olimme myös pitkästä aikaa opinnäytetyön ohjauksessa. Kyllä, se on edelleen vaiheessa. Opettaja aloitti kysymällä varovaiseen sävyyn tunnelmiamme. Totaalisen kyllästymisen tilassa oli vaikea kaunistella sanojaan. Vaikka asettelimme sanamme asialliseen muotoon, opettaja varmaan rivien välistä osasi lukea millä innolla sitä opinnäytetyötä väännetään. Hän sai kuitenkin jonkin verran uskoa pumpattua meihinkin, ehkä jopa vähän motivaatiota, oppari nimittäin on hänen mukaansa muutamaa pikkujuttua vaille enää. Prosessiahan hidastivat sitten joulukuun pakertamisen mm. se, että opettajamme oli eiliseen asti virkavapaalla, joten olimme käytännössä ilman ohjaajaa. Vaikka olisin joulupaketista käärinyt kymmenen kiloa motivaatiota, opinnäytetyö olisi todennäköisesti samassa jamassa. Paitsi se, että olimme harjoittelussa, emme olisi edes osanneet tehdä mitään. Siksi loppu väsätäänkin sen mukaisella kiireellä. Tavoite on saada valmis versio opettajalle ennen kuin viimeinen harjoittelu alkaa huhtikuun toisella viikolla.

Huomenna on pitkästä aikaa ihan täysi päivä. Istumme kahdeksasta neljään juurikin hoitotyön johtajuuden kurssilla ja pari tuntia kuuntelemme myös toistemme pohdiskelevia esityksiä jälleen jostain eettisestä asiasta. Tämä loppu kevät on näköjään päätetty täyttää tällä etiikalla. Suoraan sanoen, tässä vaiheessa on ihan sama mitä loppu kevät sisältää, ihan oikeasti, koulua on enää kaksi viikkoa aikaa.

Loppu lähenee

Olen asunut Turussa yhteensä neljässä paikassa. Kevään 2008 vietin soluasunnossa kävelymatkan päästä opinahjostani. Minulla oli jopa pyörä Turussa. Soluasuminen meni sen kevään, koska olin varmaan niin sumussa kaikesta uudesta, että olisin asunut vaikka sillan alla. Luovuin asunnosta keväällä, koska en tiennyt palaanko Turkuun enää; niihin aikoihin harkitsin vielä siirtymistä Tampereen ammattikorkeakouluun.

Kesällä soittelin valehtelematta kymmenille asunnonvälittäjille, ennen kuin löysin sellaisen asunnon, jota ei tarvitse mennä katsomaan. Vuokrasopimuksen allekirjoitus tapahtui nokialaisen kauppakeskuksen eteisessä ja syyskuussa ajelin keskusta-asuntoni pihaan jälleen uuden muuttokuorman kanssa. Sika säkissä -periaatteella vuokrattu asunto osoittautui sijainniltaan erinomaiseksi ja muutenkin mukavaksi viikko-asunnoksi. Tässä asunnossa vietin tiiviin syksyn ja väljemmän kevään. Ensimmäisen lukukauden, jolloin meillä oli vajaita viikkoja edes melkein yhtä paljon kuin nykyisin. Asunnosta luovuin huhtikuussa, koska sisätautien harjoittelun suoritin Pirkanmaalla. Seuraavan kerran palaisin Turkuun vasta lokakuun lopussa, joten en halunnut maksaa puolen vuoden vuokria tyhjillään seisovasta asunnosta.

Lyhyehköksi jääneen syksyn 2009 asustelin ankeimmassa paikassa missä koskaan olen asunut. Asunto oli opiskelijoiden soluasunoja, joka sijaitsi Turun ehkä huonomaineisimman kaupunginosan läheisyydessä. Olin asunut asunnossa ehkä kuukauden kun aloin katsella uutta asuntoa, yksiötä. Löysin asunnon ja irtisanoin vuokrasopimukseni vuoden alusta alkaen. Joululoma alkoi 4.12, joten ehdin asua asunnossa kaksi kuukautta.

Viimeisen ja se nykyisen asuntoni sain myös käymättä näytössä. Asuttuani Paskamäeksi ristimässäni paikassa sen kaksi kuukautta minulle oli oikeastaan ihan sama, minkä näköinen murju minua olisi vastassa, kunhan kaupunginosa oli mukava ja asunto kohtuuhintainen yksiö. Kriteerit täyttyivät helposti ja olin haljeta ihastuksesta kun näin asuntoni ensimmäisen kerran. 28 neliöinen yksiö sijaitsi meren vieressä satamassa, vieläpä seitsemännessä kerroksessa. Lähäs koko seinän käsittävästä ikkunasta oli mahtava näkymä Naantalin telakalle asti. Keittiö oli hieno ehkä vuonna -72, mutta kelpasi minulle, vessa puolestaan oli täysin remontoitu. Sisustin asuntoani sillä mielellä, että tästä en enää lähde ennen kuin Sen Viimeisen Kerran. Syksy ja loppuvuosi kuluikin rattoisasti Ikeassa milloin mitäkin hakemassa. Valmiiksi sisustamani asunto jäi odottamaan minua pariksi kuukaudeksi kun lama leikkasi joululoman tavallista pidemmäksi ja vuosi alkoi harjoittelulla Tampereella.
Kevät oli katkonainen ja täynnä tynkäviikkoja, mutta mukava asunto oli henkireikä kun opinnäytetyön suunnitelmaa tehtiin vuorokauden ajasta riippumatta.

Kesällä kieltämättä hieman ärsytti lohkaista palkasta 400 euroa tyhjän asunnon vuokraan, mutta ajatus siitä, että tänä syksynä ei tarvitse ajella peräkärryineen ympäri maakuntaa muuttamassa, lohdutti kummasti. Syksyllä oleskelu Turussa tapahtui jälleen harvakseltaan, mutta yötöiksi meni silloinkin monella viikolla opinnäytetyön kanssa.

Tänä keväänä olen kuluttanut Turun sänkyä vasta muutaman yön edestä ja tämän kuun alussa koitti päivä, jota olen odottanut: irtisanoin asuntoni viimeisen kerran Turussa. Oikeastaan se ei tuntunut edes niin hienolta kuin olisi luullut, jotenkin koko ajatus tuntuu utopistiselta. Parin viikon päästä kannan kamojani jälleen kerran, ainoana eroavaisuutena tietenkin, että nyt niitä ei tarvitse enää kantaa takaisin. Itseasiassa, olo on melkein haikea. Parin viikon päästä minun ikkunani edessä istuu joku muu ja katselee risteilyalusten lipumista Itämerelle.

Tässä vaiheessa en osaa edes kuvitella sitä päivää, kun oikeasti ajan pois Turusta Omaan Kotiini, minne vien kaiken Turkuun raijaamani tavaran. En enää muista aikaa, jolloin minulla oli vain yksi hammasharja, aikaa, jolloin ei tarvinnut miettiä mikä asia milloinkin on Turussa, mikä kotona. Aikaa, jolloin matkakassini oli vaatekomeron ylimmällä hyllyllä, lähes unohdettuna, eikä eteisessä odottamassa taas uutta pakkaa-pura-lähde-tule -rumbaa.

Turku-Tukholma-Turku

Olen väliaikais-asunut Turussa nyt pian kolme ja puoli vuotta. Asian oltua puhe-asteella samaisen ajan, edellisviikolla vihdoin toteutimme kaverini kanssa suunnitelmamme. Lähdimme risteilylle ex tempore. Minkäännäköinen ex tempore -toiminta ei yleensä kuulu toimintatapoihini, joten sitä, että lähdimme täysin suunnittelematta risteilylle, voidaan pitää jonkinlaisena hetkellisenä mielenterveyden järkkymisenä. Ihan kuin risteily olisi jonkun meriitin arvoinen suoritus, ottaen huomioon, että meillä oli ilmainen risteilykumponki, seuraava päivä vapaata ja pääsimme koulustakin jo ennen puolta päivää. Noh, viidellätoista eurolla sain edustavat kengät ja parilla eurolla Postafen-paketin yhteiseksi.

Matka alkoi luonnollisesti buffetilla, joka oli ehkä muistoissani kultaantunut sitten viime kerran. Edellinen risteilykokemukseni sijoittuu nimittäin toiselle laivayhtiölle abiristeilyn aikaan. Pienoinen pettymys ei kuitenkaan lannistanut miltei hellyyttävää päättäväisyyttämme pitää hauskaa ja olla stressaamatta. Ilta menikin tax-freessä, karkkia mutustellen, tuhlaamalla muutaman sentin pelikoneeseen ja hytissä jutellen. Vasta puolen yön jälkeen lähdimme baarin puolelle tarkoituksena juoda ehkä pari siideriä.

Yhden siiderin jälkeen päädyimme kuitenkin pitkällisen epäröinnin jälkeen muutamaan tequila-shottiin. Vaikka viimeisin kokemus tequilasta liittyy myös abi-risteilyn aikaan, ei muistikuva aineesta ollut läpikäynyt samaa kultausprosessia kuin buffet. Muistin kirkkaasti kuin eilisen sen vähemmän kirkkaan illan ja sen kuinka en muista oikeastaan mitään. Varmuudella muistan vain seuraavan päivän, jonka vietin kirjaimellisesti pää ämpärissä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä: vaikka ensimmäinen ei tunnu päässä välttämättä vielä vartin päästäkään, ei kannata hakea viiden-kuuden tequilan riviä, joita sitten hulauttaa kurkustaan alas samoin tein. Traumoistani huolimatta, rohkaisin mieleni ja sain huomata, että tequila on ihan kiva aine, jos muistaa, että tequila tuntuu kulkeutuvan päähän asti tavallista hitaammin.

Seuraavana päivänä ei eilisestä ollut tietoakaan ja vietimme vielä mukavan päivän vältellen aiheita koulu, opinnäytetyö ja vääjäämättä lähestyvän valmistumisen aiheuttama stressi.

Paluu kulttuurin pariin

Venähtipä pitkäksi. Tauko siis. Palasin sunnuntai-iltana Turkuun. Olen ollut pois vain kaksi kuukautta, mutta taisin lähteä joulukuussa niin tympiintyneenä kaikkeen, etten muistanut edes ajatella, että takaisinhan pitää vielä tulla. Viisi viikkoa on jotenkin niin naurettavan lyhyt aika, ettei siihen osaa edes asennoitua. Tällä hetkellä tuntuu, ettei tämä Euroopan kulttuuripääkaupungissa oleskelu voisi vähempää kiinnostaa. Palaan siis harjoittelun aikaiseen elämään. Kuusi viikkoinen jakso loppui reilu viikko sitten, jonka jälkeen vietin hyvin ansaitun hiihtoloman oikeaoppisesti, siis koskemattakaan suksiin.

Tajusin joskus harjoittelun viimeisellä viikolla, etten ole kirjoittanut tänne mitään. Outoa sinänsä, koska harjoittelu teho-osastolla oli sanalla sanoen tapahtumarikas. Oikeastaan opittavaa ja ihmeteltävää oli niin valtavasti, että on hankala jäsentää järkevää ajatusta koko kuudesta viikosta.

Lähdin harjoitteluun teho-osastolle puhtaasta mielenkiinnosta ja halusta nähdä hoitotyön toinen ääripää, jonne tuskin koskaan tulisin hakeutumaan töihin. Kuuden viikon jälkeen olin läpeeni tyytyväinen, että valitsin tehon JobStepin tarjonnasta silloin marraskuussa. Jo ensimmäisenä päivänä tuli selväksi, että teho tosiaan on ihan oma maailmansa. Huoneet täyttyivät erilaisista koneista, monitoreista ja letkuista, sinipukuisista hoitajista ja lääkäreistä. Kaiken vilinän keskellä oli potilas. Leikkaussalikokemukseni on kokonaiset kolme tuntia, joten kesti tovin totutella ajatukseen potilaasta, joka on unessa. Useimmat potilaistahan olivat nukutettuina ja hengityskoneessa.











Jokaisella potilaalla oli omahoitaja, joka oli koko ajan potilaan luona. Jokaisella potilashuoneella puolestaan oli oma lääkäri, joka vastasi huoneesta.


Osastolle pääsi vain kulkuluvan kanssa, joten omaiset soittivat ovikelloa päästäkseen veirailulle. Omaiset odottivat ns. päivähuoneessa, kunnes hoitaja pääsi heitä hakemaan. Joskus odotus venähti pitkäksi, koska huoneessa saattoi olla paljonkin hässäkkää tai vieressä saatettiin tehdä esimerkiksi jotain toimenpidettä. Tavallisimpia toimenpiteitä joita itse näin osastolla ollessani olivat brokoskopia, pleurojen dreneeraus, Swan-Ganzin katetrin laitto, keskuslaskimokatetrointi ja ehkä yleisimpänä intubointi.

Paikkoihin, joissa aiemmin olen ollut verrattuna uutta oli myös se, että osastolla oli myös paljon miessairaanhoitajia. Poikkeuksellista oli myös valtava henkilöstömäärä; lääkäreitä oli tavalliseen vuode-osastoon nähden kymmenkertainen määrä, sairaanhoitajia yli sata ja osastolla oli oma farmaseutti.

Osatolla toimi myös ns MET-ryhmä (Medical Emergency Team). Ryhmälle siis vastasi sairaalansisäisistä elvytyksistä ja muista tilanteista, joissa esimerkiksi vuodeosaston hoitaja huomasi potilaan elintoimintojen vaaraantuvan. Itse pääsin ryhmän mukaan parille keikalle ja näin mm. ensimmäistä kertaa elvytyksen.

Tapahtumaa oli oikeasti niin paljon, etten vielä edes tajua kaikkea. Tässä menee varmaan jonkun aikaa, että sulattaa kaiken sen tiedon. Joka tapauksessa todella opettavainen ja mielenkiintoinen paikka. Kannattaa ehdottomasti mennä harjoitteluun teho-osastolle mikäli vain tilaisuus tulee. Voin vielä kirjoittaa harjoittelusta, jos vaikka jossain vaiheessa saisin jopa järkevän tekstin kasaan. Kysymyksiä saa toki esittää.

Nyt painun kuitenkin nukkumaan sulattelemaan tätä hieman vastenmieliseltä maistuvaa paluuta kouluun. Ehkä huomenna jo helpottaa.

Kuvan lainasin TYKS:lta