Buranaa, kofeiinia ja rytmihäiriöitä

Tänään sai taas vetää tehtävälistalta yhden koulujutun pois; kirran suullinen esitys ja toisen työn opponointi tehtynä. Pienimuotoinen nöyryytyshän se oli, esittää niin huonoa työtä. Läpi se meni mutta numerosta en sitten osaakaan sanoa mitään. Ryhmätyön teko sisälsi tällä kertaa pieniä ryhmänsisäisiä ristiriitoja, eikä työnjako mennyt ihan kristillisen tasajaon mukaisesti. Noh, onpahan palautettu ja alta pois.

Opinnäytetyömme viimeinen palautuspäivä lähestyy. Keskiviikkona palautamme työmme opettajalle. Tunteet ovat ristiriitaiset. En osaa ollenkaan sanoa, mitä tekeleestämme opettaja tulee sanomaan, se on todennäköisesti korjauksia vaativa ja varmaan arvosanaltaan korkeintaan tyydyttävä, mutta varmaksi en osaa sanoa. Opinnäytetyön seminaareissa saimme ihan hyvää palautetta ja opettaja sanoi jo siellä esitettyä versiotamme hyväksi, joten ehkä tämä paranneltu voisi olla myöskin hyvä? Toisaalta stressi on jo kauan sitten muuttunut jonkinlaiseksi unensekaiseksi lamaustilaksi, jossa on jo niin turta, ettei oikeastaan jaksa edes välittää. Saisi jo vain sen alta pois.

AMK-uralleni mahtuu aikamoisia koesumia ja kiireitä aikoja, mutta aina olen ne jotenkin selvinnyt. Olen pyrkinyt hoitamaan kouluhommani kunnialla läpi, enkä koskaan ole esimerkiksi jättänyt koetta tarkoituksella uusintaa kun en ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt/pystynyt lukemaan johonkin kokeeseen. Opinnäytetyön myötä on siihenkin tullut muutos. Lasten ja nuorten hoitotyön erikoisosaamisen koe oli reilu kuukausi sitten, jolloin opinnäytetyön takia siihen lukeminen oli mahdotonta.
Koe jäi siis uusintaan.

Olisin ehkä jotenkin voinut niellä ylpeyteni ja hyväksyä asian, mutta kun uusintakoe oli pari viikkoa sitten, en mennyt siihenkään. Sekin opinnäytetyöstä johtuen. Tai no, välillisesti opinnäytetyön takia, unohdin nimittäin luennot ja kopioimani materiaalin Turkuun. Moka voidaan sysätä opinnäytetyön niskoille, koska sitä kanssani vääntänyt kaverikin unohti. Muistimme ne autossa Loimaan kohdalla, eikä takaisin kääntyminen oikein enää ollut järkevää. Pettymys itseen syveni entisestään, kun tajusimme, että olisimmehan me voineet mennä tekemään edes lääkelaskut, kokeen ja laskut saa nimittäin uusia erikseen. Olisi nyt edes ne laskut suoritettuna.

Noh, uusia saa kaksi kertaa ja nekin koekerrat lasketaan joihin ei mennyt. Keskiviikkona on siis tosi kyseessä. Ja olenko lukenut? Noh, aloitin tuossa viitisen tuntia sitten. Tuloksena muutama hassu sivu luettuna ja kahdet päiväunet. Aihe sinänsä on ihan mielenkiintoinen, mutta tässä vaiheessa lukukautta alkaa elimistökin jo anomaan armoa. Nukun öisin 2-3 tuntia, joskus jopa reilua neljää, päivät koulussa taistelen nukahtamista vastaan kärsien päänsärystä ja sydämen tykytyksistä ja viikonloput koitan nukkua univelkani jotenkin pois, että taas ensi viikolla jaksan kiduttaa itseäni Turussa. Päivät vaan ovat aamusta yömyöhään kouluhommia, ryhmätöitä, opinnäytetyötä, opinnäytetyötä ja opinnäytetyötä. Onneksi olen perinyt isältäni sen ominaisuuden, että selviän vähillä unilla. En normaalistikaan nuku arkipäivinä juuri kuutta tuntia pidempään, jos sitäkään.

Perjantaina on perioperatiivisen hoitotyön demonstraatio, jossa itse esitän anestesiahoitajaa. Sitäkin voisi kai stressata, mutta ei enää. Menen sinne säheltämään ja häpeämään itseäni, mutta aivan sama. Niin kai ne kaikki muutkin ajattelevat itsestään.

Ensi viikolla on enää teho- ja ensihoidon luentoja ja saman aiheen koe tiistaina. Tiistaina lähden joulun viettoon enkä palaa ennen maaliskuuta. Ihana ajatus, joka normioloissa lämmitäisi kovasti, mutta ei tässä koomassa.

Vielä ollaan siinä kohtaa tunnelia, missä valosta ei ole tietoakaan.