perjantai 28. joulukuuta 2007

Yhteenkuuluvaisuudentunne ja kummastus

Tänään siitä tuli virallista. Postiluukusta tipahti kirjekuori, johon leimatusta logosta tunnistin oitis, mitä on kyse. Sisältä paljastui pahvilappunen, jossa mua kutsuttiin uudeksi Tehyn jäseneksi. Paperissa ilmoitettiin jäsennumeroni, jolla pääsen Tehyn ekstranettiin. Viimeinen lause kuului mieltäylentävästi: "Tervetuloa tehyläisten joukkoon!" Ei sille voinut mitään, tunnetta vastaan oli turha taistella. Ylpeys, ensimmäinen seitsemästä kuolemansynnistä nosti päätään. Tunsin olevani yksi heistä, yksi sairaanhoitajista. Käytyäni koulua päivääkään, asioista käytännössä (ja teoriassa) mitään tietämättömänä ja yhtään mitään osaamattomana tunsin itseni osaksi koko terveydenhuollon systeemiä.
Säälittävää.

Näin joulupyhien jälkimeiningeissä on otollista pohtia muiden ihmisten suhtautumista valitsemaani uraan. Ihmiset, jotka olen kerran aiemmin elämässäni tavannut tokaisevat silmää räpäyttämättä ilmoille lauseryppään, jonka uskoisin varsin monen kevään uuden sairaanhoitajaopiskelijan kuullen itseni lisäksi; "vai sairaanhoitaja. Sehän hienoa. Mutta onhan siinä huono palkka ja öisin täytyy olla töissä. Ja jouluna, jouluna ollaan kanssa töissä." Ai jaa? Ihanko totta? Mäpä en ollut tollasta kuullutkaan. Mä vallan elin siinä uskossa, että potilaat hoitavat itse itsensä kun hoitajat mättävät sorkkaeläintä naamaansa.
Yleisesti ottaen pidän tälläistä kommentointia vähintäänkin kyseenalaisena. Jos sanoisin alkavani sähkömieheksi, alkaisivatko puolitutut tonkia sen ammatin huonoja puolia? Vielä parempaa, jos kertoisin päässeeni lääketieteelliseen, muistaiskiko kukaan silloin sanoa, että lääkäritkin tekevät töitä sen tavallisen 8-16.00 aikahaarukan ulkopuolella? Miksi pitää sanoa mitään? Henkilökohtaisesti pelkkä onneksi olkoon olisi riittänyt.
Purkauksesta huolimatta ei ole syytä olettaa, että olen nyt vetänyt herneen nenukaan jonkun kumminkaiman kommentista, ei. Kunhan ihmettelen.

Koulun alkuun on vajaa kaksi viikkoa. Huomenna menen valokuvausliikkeeseen irvistelemään, että saan edustuskelpoisen kuvan opiskelijakorttiini. Samainen kuva saa sitten koristaa ajokorttiani, jota en ole kahden vuoden aikana kehdannut esitellä kenellekkään. Henkilöllisyyteni olen todistanut henkilöllisyystodistuksella, jossa olen 15. Koska olen jo valmiiksi nuorennäköinen, koen ikäväksi esittää täysi-ikäisyyteni kortilla, jossa olen, jos mahdollista, vieläkin lapsenkasvoisempi, naamallani kunnon teinin angstinen hymy. Touhuhan toki maksaa, mutta uskon vakaasti kuvan maksavan itsensä takaisin. Ainakin säästyn häpeän värittämiltä poskipäiltä kun joskus harvoin taaperran alle 160 senttisenä Prisman kassalle saunakaljoineni.

lauantai 22. joulukuuta 2007

Ärsytys

Tullessani tänään tarkastamaan blogiani, vastassa olikin ihan kummallisen näköinen sivu. Kuva, joka blogin otsikon alla ennen oli, oli venynyt kaksinkertaiseksi. En tiedä onko kaikilla muilla otsikko ollut alunperinkin tämän näköinen, mutta mulla ei ole ollut, enkä sitä sellaiseksi halua. Siispä ainakin jonkin aikaa sivu näyttää nyt vähän tylsältä.
Jos joku ystävällinen sielu osaa neuvoa, apu on enemmän kuin tervetullutta. Haluaisin siis otsikon taustan pysyvän samankokoisena kuin se nyt on ja taustalle kuvan. Vitsi kun osais itse tehdä jotain, mutta kun ei niin ei...

torstai 20. joulukuuta 2007

Kolme viikkoa

Koulun alkuun on alle kolme viikkoa. Tätä on odotettu nyt niin kauan, että haluan olla hyvin valmistautunut kun meen kouluun. On paljon sellasia asioita, joita täytyy olla valmiina ja sellasia, mitä mun mielestä on hyvä olla tehtynä. Ensinnäkin seuraavat rokotukset täytyy olla voimassa; jäykkäkouristus, MPR, polio ja vesirokko. Ajattelin ottaa myös B-hepatiitin, koska sitä suositeltiin. Rokotusten lisäksi olis varmaan hyvä, että kun kerran muuta toiselle paikkakunnalle, mulla on suunnilleen selvillä, miten sinne aion kulkea. Ees taas menoa tulee aika paljon, koska tulen viikonlopuiksi ja lomiksi kuitenkin kotiin. Ainakin pitäisi selvittää, millä kulkuvälineellä pääsee helpoiten, nopeimmin ja halvimmin ja millaisia alennuksia opiskelijat saa. Lisäksi siskoni on luvannut mulle joitain vanhoja oppikirjojaan, joten hänellekin voisi pirauttaa. Sitten olisi varmaan hyvä olla kynät, paperit, kumit ja kansiot vailmiina. Kouluun on myös vielä paljon palautettavia papereita, jotka pitää täyttää, puhumattakaan ystävämme Kelan lapuista, jotka myös on saatava täytettyinä liikkeelle.

Miten mä sitten oon valmistautunut? Oon suunnitellut soittavani varatakseni ajat rokotuksiin, suunnitellut soittavani siskolleni, suunnitellut käyväni netissä VR:n sivuilla ja oon suunnitellut käydä ostamassa kunnon kirjoitusvälineet. Paperit sentään oon täyttäny koululle valmiiksi, mutta Kelaan raahautuminen on vielä, yllätys yllätys, suunittelun asteella.


Sen sijaan, oon pitäny itseni kiireisenä liittymällä opiskelija jäseneksi niin Tehyyn kuin Sairaanhoitajaliittoon ja tietenkin hoitajat.net:in foorumille. Samoin oon kuluttanut lukemattomia tunteja etsimällä lisää tietoa opiskelusta, työstä, opiskelupaikkakunnastani ja koulustani. Niin, eikä pidä unohtaa, oonhan mä perustanut tämän blogin. Myös suurin panikoinnin aihe on onneksi hoidettu, asunto nimittäin on jo tiedossa.

Oon mä ilmeisesti jotain saanut siis tehtyäkin, en vaan mitään kovin oleellista. Kaiken kukkuraksi koulusta tulleissa papereissa kehotettiin kertaamaan matematiikkaa ja kieliä. Kielistä ei niin huolta, mutta matikan taidoistani en oo ihan niin varma. Jouluunkin on enää neljä päivää, eikä mulla oo vielä edes läheskään puolia lahjoista ostettuna. Ehkä pitäisi pikkuhiljaa ruveta toimimaan... Joo sen teen, heti kun oon saanu tän kirjotettua. Ja tarkastettua sähköpostit. Niin ja pari foorumia ja blogia.

Noh, mä alotan huomenna sitten, onhan tässä vielä kolme viikkoa...

maanantai 17. joulukuuta 2007

Alku

Tähän sitä on tähdätty. Ei loppujen lopuksi kovin kauaa jos ajattelee, että vielä vuosi sitten viruin toinen toistaan tärkeämpien tradenomi-opiskelijoiden keskellä yrittäen repiä kiinnostusta mikro-ja makroekonomiaan, neuvottelutaitoihin ja markkinoinnin perusteisiin. Maaliskuussa tein yhden elämäni vaikeimpia päätöksiä lyömällä hanskat tiskiin ja hyvästelemällä bisnesmaailman, jota en koskaan todellisuudessa edes ehtinyt oppia tuntemaan. Pian tämän jälkeen huomasi itsessäni jotain, jonka olin itseltäni vuosia kieltänyt; kiinnostuksen sairaalatyöhön. Sisareni valmistuttua sairaanhoitajaksi seurasin kuinka hoitoala söi siskoani pala palalta ja päätin, että ala on kertakaikkiaan niin nurinkurinen, ettei yksikään mielenterveyttään arvostava voi sille hakeutua. Vuosia käsitykseni oli niin vankkumaton, ettei hoiva-ala missään muodossa käynyt mielessäkään. Sittemmin olen kuitenkin joutunut huomaamaan, ettei sisareni käsitys ammatista olekaan absoluuttinen totuus, alalla on työhönsä intohimoisesti suhtautuvia, ylpeitä hoitajia, jotka rakastavat sairaalamaailmaa, sitä kiirettä, yllätyksellisyyttä ja merkityksellisyyttä. Tämän vuoden maaliskuussa punnitsin ensimmäistä kertaa tosissani, olisiko musta siihen.

Äitini ollessa sairaaana, vietimme sairaalassa yli vuoden päivät hänen sänkynsä laidalla ja kohtasimme henkilökuntaa joka lähtöön. Oli ikäviä, välinpitämättömiä, suorastaan ilkeitä ja kylmiä hoitajia ja lääkäreitä, jotka laahustivat potilaalta toisen luo tehden vain sen vaadittavan, jotta äiti pysyisi hengissä. Sitten oli niitä ihania, välittäviä, empaattisia ja ammattitaitoisia työntekijöitä, jotka olemuksellaan loivat luottavaisen ja toiveikkaan olon vakavimmassakin tilanteessa. Näin jälkikäteen, uskon vakaasti voivani joskus olla parempi hoitaja kuin nämä ensimmäisen ryhmän korpit, jotka TAYS:in sisätauti-osastolla äitiä hoitivat. Samalla toivon jonakin päivänä voivani olla jollekulle se ihminen, joka koskettaa sairaan tai hänen läheisensä sydäntä yhtä positiivisesti, kuin mulle on joskus käynyt.

Niinpä hain jo saman kevään yhteishaussa sairaanhoitajaksi, mutta koulupaikasta jäin neljän pisteen päähän. Harmitus oli kova, muttei niin suunnaton, ettäkö olisin motivaation menettänyt. Kesän töiden jälkeen into oli yhtä suuri, jollei suurempi ja hain uudestaan tavoitteenani kätilön ammatti. Maagiset neljä pistettä jäivät jälleen puuttumaan, mutta suureksi yllätyksekseni paikka koulussa aukesi muualla. Mut oli hyväksytty Turkuun opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Kaupunki ja ammattinimike ovat muuta kuin odotin, mutta ala on sama. Hetkeäkään en epäröinyt, otin opiskelupaikan innolla vastaan ja tammikuussa pääsen todenteolla tulevaan ammattiini kiinni.

Sitä en tiedä, mitä seuraavat 3 ja puoli vuotta tuo tullessaan, mutta uskon, että rankkaa ja haastavaa tulee olemaan. Tästä kuitenkin alkaa uusi vaihe elämässä, iloineen ja suruineen ja toivottavasti kun valmistumisen aika tulee, siirryn opiskelijaelämästä työelämään viisaampana, kokeneempana ja hyvien muistojen saattelemana. Tämän blogin tarkoitus on paitsi seurata uutuuden karheiden opiskelujeni edistymistä, mutta myös toimia henkilökohtaisena avautumisväylänä kaikissa niissä ylä-ja alamäissä.