0,45 ml suolaliuosta ja kolme laastaria

Odotettuani yli puoli vuotta, tänään se tapahtui. Pääsin vihdoin piikittämään.



Kuvassa ensimmäinen tekemäni ruisku, yhden millin sellainen, jonka myöhemmin työnsin parin sentin syvyyteen ihka oikean ihmisen ihonalaiskudokseen.

Olimme kolmen ryhmässä, siis kaikki ne, jotka eivät olleet ensimmäisellä tunnilla. Minä olin ryhmämme ensimmäinen piikitettävä. Siihen tuoliin istuessani jännitti kyllä vähän kun katsoi vierestä kuinka tiettävästi ensikertalainen valmistautui kädet vähän täristen tuikkaamaan neulan muhun. En osannut päättää katsoisiko vaiko ei, joten tyydyin tuijottamaan eteeni odottamaan tulevaa.

Mä en todellakaan pelkää injektioita yleensä, mutta tällä kertaa jännitti kyllä vähän. Pistäjäni varoitti ja sanoin olevani valmis; pistäminen ei tuntunut yhtään sen kummallisemmalta kuin ammattilaisenkaan tehtynä, eikä se todellakaan sattunut. Suolaliuoksen meneminen kudokseen kirveli hiukan, siinä kaikki. Välillä kun vilkaisin mitä käsivarrelleni tehdään, sattui neulaosa juuri irtoamaan ruiskusta, mikä oli riittäävän eriskummallinen näky, joten keskityin jälleen tarkkailemaan toimenpidettä sivustaseuranneiden ilmeitä.

Seuraavaksi pääsin seuraamaan sivusta ja tarkkailemaan. Valmistauduin henkisesti tulevaan ja mietin miten käsittelen "potilastani", joka oli aiemmin iloittanut hieman pelkäävänsä piikitystä. Kun pääsin itse asiaan, ei hän kuitenkaan vaikuttanut mitenkään hermostuneelta, joten tyydyin vain selostamaan mitä teen. Siinä istuessani ruisku kädessäni tietäen, mitä tuleman pitää, jännitti hieman. Lähinnä sen takia, etten halua satuttaa ketään, varsinkaan sellaista, joka jo valmiiksi vähän kammoaa pistelemistä. Puhdistin alueen pirtulapulla ja puristin ihonalaiskudoksen sormieni väliin, jotten tuikkaisi neulaa lihakseen. Työnsin neulan varovasti, mutta aika rivakasti 45 asteen kulmassa käsivarteen opettajan tarkkaillessa vieressä. Neulan työntäminen ihon alle tuntui kestävän kauan ja olin varma, että olin työntänyt neulan liian syvälle. Pysähdyin kuitenkin vasta kun opettaja käski. Seuraavaksi aspiroin, varmistin, ettei neula ole mennyt suoneen ja työnsin männän ruiskun sisään. En ollut varma kuinka nopeasti 0,15 ml "lääkettä" kuuluu kudokseen mennä, joten työnsin sen sinne suunnilleen yhtä nopeasti kuin neulan aiemmin.

Poistaessani neulaa potilaani kysyi ihmeissään, että oliko neula muka ollut hänen käsivarressaan 2/3 osaa neulan pituudesta. Hän oli kovin kiitollinen, sillä pistäminen ei ollut sattunut lainkaan. Voihan olla, että luokkakaverini halusi vain säästää mut totuudelta, mutta olin silti ihan pikkiriikkisen ylpeä itsestäni.

Seuraavaksi pistimme suolaliuosta 0,2 milliä lihakseen. Pääsin pistämään toista luokkamme poikaa ensimmäisenä ryhmästämme. Tosin sössin homman siinä mielessä, että kun yritin poistaa neulan suojusta, en saanut sitä irti. Hetken taisteltuani työnsin vahingossa männän sisään ja neula tyhjeni suolaliuoksesta. Niinpä sain uuden ruiskun, joka ei kylläkään ollut oma tekemäni ja tuikkasin sen vastaavasti 90 asteen kulmassa potilaani oikean pakaran yläulkoneljännekseen. Ilman opettajaa en tälläkään kertaa olisi mitenkään osannut sanoa, kuinka syvälle neula piti työntää.

Itse pistettyäni onnistuneesti, makasin puolestani mä sängyllä paljastaen puolet vasemmasta pakarastani 75:lle prosentille luokkamme pojista. Tilanne nauratti, koska pistäjäni ja vierestäkatsoja olivat paljon vaivautuneempi tilanteesta kuin itse olin. Tällä kertaa pistäminen kyllä vähän sattui, en sitten tiedä johtuiko se pistäjän vaihtumisesta, eri kudoksesta vai pistopaikasta, mutta meinasin parahtaa kun suolaliuos työntyi lihakseeni.

Lopuksi olimme luokassa kolmistaan kun opettajan piti lähteä heti kun oli katsonut kaikkien pistämiset. Saimme luvan jäädä luokkaan pistämään vielä kerran itseemme, joten tuikkasimme vielä omiin vatsamakkaroihimme 0,1 millin edestä natriumkloridia.

Siinä se sitten oli. Kolme piikkiä ja seuraavan kerran työnnän neulani oikeaan potilaaseen. Tarkistin jopa asian ja harmistuksekseni me ei enää harjoitella injektion antoa koulussa. Ensi lukuvuonna siirrytään suoraan kanylointiin. Oikeastaan vaikeinta ei edes ole se itse pistäminen vaan se ruiskun valmistelu aseptisesti oikein.
Silti, se oli hauskinta, mitä tähän mennessä koulussa on tehty.

Lisää eksyneitä

Jo jonkin aikaa sitten listasin eri hakusanoilla blogiini eksyneistä. Tulinpa tänään taas tutkiskeltua mainiota Google analyticsiä ja jälleen sain ihmetellä millaisia hakusanoja ihmiset Googleen lyövätkään. Välitön poistumisprosentti on ainakin näillä seuraavilla varsin korkea, joten veikkaisin, että täältä he eivät etsimäänsä löytäneet. Kumma kyllä.

Nettikaupasta hoitopuku
Olisinkin tajunnut tilata netistä.

Hoitopuvut turku
Ei nyt sieltä ainakaan.

Halusin opiskella sairaanhoitajaksi
Vaan et enää?

Nursing tuli
Jaa mikä oli?

Puolivuotias koira
Mullakin on!

"potilaan siirrot"
"Miksi?"

Koulu terkkari housut pois
Anteeksi kuinka?

Ole ylpeä sairaanhoitaja
Niin olenkin.

Opiskelu sairaanhoitaja kielet
Turhanpäiväinen enkun kurssi ja virkamies ruotsi.


Turkulaisia sanontoja
Joo vai?

Sairaanhoitajan huonoja puolia



Niitä ei ole.

Bäk

Olen palannut Turkuun. Perjantaina lähtiessäni tein sen virheen, että jätin koneen tänne, kun "en sitä tarvitse." Hyvä etteivät kädet täriseet kun vihdoin tänään sain koneen auki. Mutta olen siis hengissä, vaikka musta tuntuukin, että en ole muistanut lukijoitani tosi pitkään aikaan.

Tänään meillä viimeinen koe vähään aikaan; Nursing Science. Aloitin lukemisen jo lauantaina ja nyt nelikymmen sivuisen alueen läpi selvinneenä voin varmuudella sanoa, etten ole koskaan lukenut mitään niin tylsää. Varsinaiseen aiheeseen, hoitotieteeseen päästiin sivulla 32. Olen myös vakuuttunut siitä, että en oppinut koko kurssin aikana mitään uutta, millä olisi jotain käytännön merkitystä. Harmi sinänsä, että koko yhden opintopisteen hoitotiede meni tällälailla, aihe varmaan olisi voinut olla hyvinkin kiinnostava. Vaikka kyllä hoitotiedettä myöhemminkin on. Toivottavasti ainakin.

Keskiviikkona pääsen minäkin vihdoin pistämään. Suoritan sub cutikseen piston ja lihakseen piston samalla tunnilla, koska sinne ensimmäiselle tunnillehan en silloin päässyt. Viime kerrasta viisastuneena meinaankin tehdä kuten yläasteella: laitan kännykän ylös hyllylle, joten kun herätyskello aamulla soittaa, mun on pakko nousta ylös sammuttamaan se.

Pakollinen Kevät postaus

Tuntuu, että piipahtaa sitten missä tahansa blogissa, kaikissa on jo herätty kevääseen. Yritin taistella valtavirtaa vastaan ja olla hehkuttamatta lempi vuodenaikani saapumista, mutta sorruinpa sittenkin.
Aamulla olin jäätyä kun seitsemältä lähdin valumaan väsyneenä kohti koulua. Kirosin itseni alimpaan helvettiin, kun en tajunnut ottaa hanskoja mukaan. Koulupäivä hurahti ennätys äkkiä, vaikka istuimmekin neljään saakka koulussa. Tulikin täytenä yllätyksenä, mikä pätsi pihalla odotti. Olin kuolla talvitakkini sisään kun lähdimme kaverini kanssa kaupungille palkitsemaan itsemme selvitystä viikosta.

Turun keskusta näytti parastaan, kun aurinko paistoi lämpimästi, eikä edes tuullut niin kovaa kuin yleensä. Ei sitä säätä voinut kuin ihailla. Toisaalta, siinä kun katseli ihmisiä avokkaissaan ja hamosissaan, mussa heräsi keväinen "mulla ei oo mitään kivoja kevät vaatteita" -ahdistus. Nyt sitten täytyy päästä lavvantaina vähän pyörähtämään Tampereen keskustan putiikeissa. Sää oli kertakaikkiaan niin hieno ja pihalla oli niin kuuma, että pakkohan se oli mennä jätskille, tosin lykkäsimme herkkuhetkeä ehkä turhan kauan, koska kumma kyllä, seitsemältä illalla pihalla ei enää ollut ihan niin lämmin. Emme antaneet sen pilata tunnelmaa, vaan mutustimme Classic:imme huulet sinisenä urheasti alas.

Tänään suoriuduin puhe-osuudestani Terveyden edistämisen suullisessa esityksessä. Täytyy myöntää, että jonkinlaista myönteistä kehitystä on tapahtunut, kun en ollenkaan enää jännitä suullisia esityksiä. Tosin, se ei ollut kivaa, kun puhuessani pari kuulijaa kikatti takapenkissä ja olin vakuuttunut, että dioissani oli joku järkyttävä kirjoitusvirhe. Myöhemmin selvisi kuitenkin, että ilmeisesti joistakin oli ollut hassua kun puhuin jotain sen suuntaista, että "ei ne nuoret rynni joukolla seksiä harrastamaan vaikka niille seksuaalikasvatusta annetaankin." Ilmeisesti ilmaisin itseni jotenkin tosi hauskasti, koska jopa eräs ryhmäläisistämme oli tikahtua naurunkyyneliinsä. Tiedä häntä.

Huomenna lähden kohti Pirkanmaata ja jätän kouluasiat hetkeksi kauas taakseni. Nämä viimeiset kaksi viikkoa ovat tuntuneet tosi raskailta. Onneksi nyt saa hetken hengähtää, kun koulua on seuraavan kerran tiistaina. Silloin tosin on se Nursing Science -koe, mutta jotenkin en osaa stressata asiasta, aluekin on vain 40 sivua.

Nyt painun katselemaan Suomi-Venäjä peliä, mikä sinänsä varmaan on huono ajatus, koska on suunnilleen tieteellinen tosiasia, että aina kun minä katselen Suomen peliä, häviö tulee. Hassua muuten, koulussa kukaan ei puhunut, että tänään tulee Suomen peli, vaikka kotopuolessa tulevaa ottelua olisi varmasti spekuloitu jok'ikinen erä kerrallaan. Ainoa joka asiasta edes mainitsi, oli kaverini, myöskin Pirkanmaalta. Vaikka en mäkään fanaattisesti lätkää katsele, niin kyllä mä aina Suomen pelit katson. Eikö täällä tosiaan seurata kiakkoa?

Väsy

Tänään oli sitten se anatomian koe. Alueen kaksi kertaa lukeminen ei auttanut, se oli tosi vaikea. Menen sitten uusintaan toukokuussa. Luulisi, että ottaisi päähän, mutta ei tässä vaiheessa. Tänään meinaan mennä aikaisin nukkumaan ja murehtia sitä sitten huomenna. Päiväunetkin nukuin, ne sellaiset kolmen tunnin tirsat. Huomiseksi terästäydyn vielä nuorten seksuaalisuuden parissa kun pidämme ryhmämme esityksen. Sitten en tee enää mitään koulun eteen vähään aikaan.

Ainakaan ennen sunnuntaita siis, tiistainahan on Nursing Science koe. Kiitokset Kotiteollisuudelle ja Led Zeppelin:ille, selvisin viimeisistä Nursing-luennoista tänään kunnialla. Niin, ja onneksi oli ruutuvihko mukana, niin ei tarvinnut lukea dioja ja pelata inhokkiani: "bongaa kielioppivirheet." Ruutujen värittely oli paljon parempaa ajanvietettä verenpaineeni kannalta. Harmi, että välillä opettaja korotti sen verran ääntään, että pystyin erottamaan hänen puheensa. Silti, onpahan sekin kidutus nyt taakse jäänyttä elämää.

Nyt nukkumaan, jos vaikka jaksaisin huomenaamulla ryömiä sängystä ylös labratunneille, joilla käsittelemme nenämahaletkua.

Miinus viisi

Kaksi viikkoa sitten koin jäätävän hetken. Astuin tapojeni vastaisesti vaa’alle ja sain huomata jotain positiivista, mutta vähintäänkin hämmentävää. Tammikuusta lähtien, tultuani Turkuun, olen laihtunut näiden kolmen kuukauden aikana viisi kiloa. Syömisiäni en mielestäni ole muuttanut, joten ilmeisesti jokapäiväinen huhkiminen kouluun on vaikuttanut. Koulumatkaa on suunnilleen kaksi kilometriä, ehkä reilu ja nyt vasta tajusin, miten hyvä asia on, että mulla ei oikeasti ole mahdollisuutta kulkea kouluun bussilla. Tai siis onhan mulla, mutta matka vähenee silloinkin vain noin puolella.

Turussa on tapahtunut myös jotain muuta hälyyttävää. Viime viikon maanantaina ostin nimittäin ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana itse kurkkua. Valkkasin laarista pienimmän mahdollisen pötkylän, kasviksen, jonka hajukin ennen kuvotti mua. Illalla yllätin itseni dippaamasta kurkkutikkuja salaatinkastikkeeseen, minkä ostaminen oli kokemus sinänsä. Minähän en nimittäin syö salaattia. En kasviksia, enkä suurinta osaa hedelmistäkään. No oikeastaan, en syö ylipäätään mitään, mikä on terveellistä tai mitä pitäisi syödä. Tästä johtuen en ole vielä koskaan tajunnut, millainen prosessi salaatinkastikkeen osto on. Luulin, että se on suunnilleen maidon ostoon verrattava toimenpide, mutta herranen aika, niitähän oli vaikka minkälaisia. Havahduin hyllyn edestä miettimästä, mitä on Thousand Island –kastike ja mitä eroa on ranskalaisella ja amerikkalaisella salaattikastikkeella.

Tänä iltana löysin itseni kävelylenkiltä, jonka jälkeen mieleni rupesi tekemään ”jotain hyvää.” Ýleensähän tämä tarkoittaisi namia, todennäköisesti suklaata, mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa jumitin telkkarin edessä kokonaisen kurkun ja salaattikastikepullon kanssa. Illan aikana saatoin suustani alas kaiken kaikkiaan kilon ja sata grammaa kurkkua. Sairasta. Eihän tämä voi näin jatkua, muuten löydän itseni vielä mutustamasta jotain tammenlehvää.

Akilleen kantapää

Viime viikolla en osannut olenkaan odottaa, mitä tuleva tunti painehaavoista tuo tullessaan. Menin tunnille kuin mille tahansa, pahaa aavistamatta, että puolen tunnin päästä olisin pyörtymispisteessä.

Mua ei yleensä heikota tai ällötä, eikä ikävän näköiset haavat ja leikkaus-systeemit yleensä kovin kummoisia tuntemuksia mussa aiheuta. Mutta sitten, painehaavat. Tulin tunnille täysin ummikkona, puhuin virheelisesti makuuhaavoista, eikä mulla ollut mitään kokemusta painehaavoista, miten ne syntyy, miten niitä hoidetaan ja miltä ne näyttää. Opettaja kertoi miten haavat syntyvät ja mitkä tekijät vaikuttavat painehaavan kehittymiseen. Kun alettiin puhua siitä, miten painehaava ulottuu lihakseen asti, höristin korviani epäuskoisena. Kuittasin asian uskottelemalla, että kuulin väärin. Seuraavassa lauseessa viattoman kuuloinen painehaava ulottui luuhun ja ennen kuin ehdin valmistautua, eteemme lävähti (HUOM! katso kuva omalla vastuullasi!) kuva neljännen asteen painehaavasta.
Järkytyin sydän juuriani myöten, enkä pystynyt peittelemään reaktiotani. Olin ihan oikeasti oksentamaisillani siihen paikkaan, varsinkin kun opettaja vaan viskoi lisää vettä kiukaalle jatkaessaan Power Point -esitystään yhä kuvien merkeissä.

Eilisillä labratunneilla jatkoimme painehaavojen ja asentohoidon merkeissä. Sielläkin opettaja ilahdutti noin tunnin mittaisella kuva esityksellä ja oloni oli korkeintaan yhtä hyvä kuin viime torstainakin. En kehdannut olla katsomatta kuvia, mutta en oikein pystynyt siltikään. Joku niissä erittävissä, syvissä mätänevissä onkaloissa vaan osuu mun hermoon. Huolellisen kuvien analysoinnin ja tutkiskelun vihdoin päätyttyä, saimme eteemme silikonisen takapuolen, jossa oli luuhun ylettyvä painehaava. Onnekseni se ei tehnyt ollenkaan pahaa, vaikkakin todennäköisesti sen takia, että tuo beige silikoni pylly oli lähinnä huvittava ilmestys.

Kotona tunsin itseni täydeksi lantaläjäksi, kun en pystynyt kuvia katsomaan. Ajattelin, että miten mä ikinä selviän painehaava potilaan hoidosta, joka takuu varmasti tulee uralla eteen ja usein. Mitä sitten, kun mulle lyödään vanupuikko ja keittosuolapullo käteen ja käsketään mennä puhdistamaan rva virtasen osin nekroottinen painehaava, jonka 15 senttiä syvät kellertävää mätää erittävät onkalot mun tulee puhdistaa. Enpä usko pystyväni. Olenkin päättänyt valmistautua tositilanteeseen niin hyvin kuin voin, katselemalla kuvia ja opettelemalla siettämään näin alkuun edes niitä. Vaikka tuskin pystyn ikinä valmistautumaan siihen, miltä tuntuu oikeasti nähdä painehaava jonkun ihmisen keholla. Sitä paitsi lähihoitajat luokallamme tiesivät kertoa, että näky on vielä siedettävä, mutta ei se haju.
Siltikään en tajua, miksen nähnyt kenenkään muun luokallamme kavahtavan näystä. Mikä ihme mussa on vialla?

Ahdistus-viikko nro. 2

Tästä se taas alkaa, uusi viikko. Tänään Tedi:n esseen palautus, keskiviikkona anatomian koe ja torstaina Tedi:n suullinen esitys. Oliskin jo perjantai.

Viime viikon perjantaina oli sitten se lääkelaskun koe. Arvatkaapa kaksi kertaa menikö läpi. Yllätys yllätys, ei mennyt. Uusintaan sitten vaan, pidetään varpaita myöten kaikki ristissä, että tällä kertaa koe ei kaadu jo siihen, paljonko on seitsemän kertaa kahdeksan. Joo, tiedänhän mä, että se on 56, mutta perjantaina olin vakuuttunut, että se on 64.
Tänään sain myös arvosanan lääkehoidon teoria kokeesta. Pettymyksekseni lempi aiheeni tähän mennessä meni enemmän kuin penkin alle, enkä ole suoritukseni kanssa sen vertaa sujut, että voisin sen täällä netissä kaikelle kansalle huhuilla. Kiroaisin, mutta kun mä olen sairaanhoitajaopiskelija, eikä sellainen kielenkäyttö ole sopivaa hoitajalle. Pahah. Olisitte kuulleet mut atk-luokassa tänään kello 16 jälkeen.

Huomenna kiskon itseni kolmeksi tunniksi Hoit:in luennoille ja painun takaisin anatomian pariin. Tänä iltana sain jopa luettua hengityksen ja osan ruoansulatuksesta, mutta sydän ja verenkierto ovat edelleen lievästi sanottuna heikoissa kantimissa.

Palaan toivon mukaan huomenna pitemmin sepostuksin, nyteivoikuntuleeTäydellisetnaiset.

"Vapaa päivä"

Tänään olisin viettänyt vapaapäivää, jollei siis mulla olisi maanantaina erään nimeltämainitsemattoman esseen palautus. Kunnon yöunien jälkeen maailma näytti kuitenkin ihan erilaiselta ja nukuttuani kymmenen tuntia kouluun vääntäytyminen kahdeksitoista ei edes ottanut niin paljoin päähän kuin olisi luullut. Terveystarkastuksen jälkeen aloin kaverini kanssa "ahertaa" esseetä valmiiksi, vaikka edistyminen ei kyllä ollut päätä huimaavaa. Sainpahan huomata, että ei se nuorten seksuaalisuus ihan niin helppo aihe olekaan. Huomen aamulla tapaamme koko ryhmä esseen merkeissä ja silloin olisi hyvä olla essee valmiina. Noh, onhan tässä vielä, ööö.. 14 tuntia aikaa...

Huomenna on koko ensimmäisen lukukauden jäätävin hetki, sillon nimittäin kokoonnumme kaikki tänä vuonna aloittaneet sairaanhoitajat ja terveydenhoitajat samaan saliin lääkelaskukokeen merkeissä. Pahin jännitys on mennyt kuitenkin jo ohi, olen nimittäin aika luottavainen. Luottavainen, etten pääse koetta läpi. Tänä iltana en sille voi enää mitään, jos en osaa, niin en vaan osaa. Onneksi uusinta on vielä tässä kuussa, jos vaikka siinä selviäisi paremmin.

Ihanaa, että on jo torstai. Tämä viikko on ollut rankka, ja pieni huilaus todellakin maistuu. Tosin, ensi viikolla onkin sitten taas Tedin suullinen esitys ja anatomian koe. Kumpaankaan en ole vielä edes alkanut valmistautua. Jos vielä ensi viikostakin selviän, ovat tiedossa ainakin verraten lokoisat ajat. Tiedossa ovat enää Nursing Sciencen ja Hoit:in kokeet ja viikotkin ovat sellaisia kolme, jopa yksi päiväisiä. Tai no, ainakin vähän aikaa ovat, ties mitä kevään viimeiset viikot tullessaan tuovat, sinne asti ei meille vielä lukkareita ole. Tässä vaiheessa ei voi sanoa muuta kuin, että se on sitten sen ajan murhe.
Tämän ajan murhe on Tedin essee, jota lähden nyt väkertämään. Siinähän tämä torstai sitten mukavasti meneekin..

Pikku päikkärit vaan...

Sanoin itselleni tänään kello viisi iltapäivällä. Mä oon jo kauan tiennyt, että päiväunet ei mulle sovi, ne sotkee mun koko unirytmin, varsinkin kun muutenkin kärsin aina ajoittain nukahtamisvaikeuksista. Tänään vaan olin niin kuolemanväsynyt, että sysäsin Näkökulmia nuorten seksuaaliterveyteen -kirjan syrjään ja painuin viltin alle. Tedin essee sai siis jälleen odottaa tekijäänsä.
Seuraavat kolme ja puoli tuntia menivätkin tajuttomana ja heräsin Simpsonien tunnusmusiikkiin 20.30.
Onneksi huomenna on kaivattu "vapaapäivä" ja kerkiän tekemään esseen silloin. Menenkin koululle erään ryhmäläiseni kanssa yhdessä hakkaamaan päätä pöydänkulmaan, ei ainakaan tarvitse yksin tuskailla.

Eilen labratunneilla syötimme toisiamme. Eihän siinä sinänsä mitään vaikeaa ole tervettä yhteistyökykyistä syöttää, joten tarkoitus oli ymmärtää, miltä tuntuu olla syötettävänä. Ja kyllä siinä ihme tuntemuksia syntyikin, en nimittäin muista koska viimeksi olisin tuntenut itseni niin nöyryytetyksi, kuin istuessani kaulalappu sylissäni kaverini syöttäessä mulle banaanijogurttia muovilusikalla.

Eräs ryhmäläisemme tekikin tehtävästä hieman haastavamman parilleen: hän oli eilen valmistanut sushi-rullia, joita hänelle tuli syöttää syömäpuikoilla. Kaiken kukkuraksi potilas oli "mielenterveyspotilas, joka ei ollut kontaktissa maailmaan." Häneen ei saanut yhteyttä, hän istui tuolissa tuijottaen kattoon, suu roikkuen auki. Vähän kyllä kävi hänen pariaan sääliksi kun katseli kuinka epätoivoisesti hän yritti saada puikoilla (joita hän ei ollut ilmeisesti ennen käyttänyt) ruokaa velton potilaan suuhun. Jos sinne sellainen rulla saatiin, potilas ei pureskellut ollenkaan, tai puraisi kerran-pari ja antoi sitten sushimössön valua suupielistään. Oli muuten sellainen näky, että enpä saanut omaa jogurttiani syötyä. Kun syöttäminen ei onnistunut, ei onnistunut juottaminenkaan; tee valui suusta ruokalapulle, joka oli jossain vaiheessa niin riisinen ja litimärkä, että se piti vaihtaa. Silloin tällöin potilas sai kontaktin ympäristöönsä ja huusi kovaäänisesti vaatien ruokaa.

Yllättävän mielenkiintoinen tehtävä, ja hyödyllinenkin, tosielämässä kun mä olisin varmaan vähemmistöä, ja ne hankalammat haastava tosiasia. Ilmeisesti ensi viikolla pääsemme nenämahaletkun laittoon ja muihin hieman teknisempiin hommiin.

Olisipa tää viikko jo ohi. Ja seuraavakin. Miten tästä yhtäkkiä tuli tällästä myllytystä?

One Down, 209 to Go

Käväisimpäs vilasemassa Hops:iani ja kappas, niinhän siellä luki, yksi opintopiste on nyt virallisesti plakkarissa. Jee jee! Enää kaksisataayhdeksän jäljellä. Tässähän ollaan kohta jo käytännöllisesti katsoen valmiita hoitsuja...

Ette tunne Piihosta

No niin, nyt on sitten sekin äänestys saatu päätökseen. Näiden kuuden päivän aikana parisen sataa kertaa, ainakin 90 eri osoitteesta. Tällä kertaa äänestäjä määrä tuplaantui, sain 20 ääntä. Heistä yksi oli ystäväni, yksi sukulaiseni ja loput 18 vietasta. Ilmeisesti olen onnistunut piiloilemaan täällä nimimerkkini takana ihan hyvin. Hassua sinänsä, koska en ole mitenkään salannut pitäväni blogia ja kertomani asiatkin ovat sellaisia, että tunnistaminen on varsin helppoa. Mikäs siinä sitten, te ette siis tunne Piihosta.

Tänään oli siis englannin puhe. Jos musta tuntui, että me emme valmistautuneet puheeseen kovin perusteellisesti, voin jälkikäteen todeta hyvillä mielin, että väärässä olin. Ryhmäämme kuului sellaisiakin, jotka eivät olleet valmistautuneet juttuun ollenkaan, tekivät Power Point:in ennen tuntia atk-luokassa ja heittivät loput päästään. Onneksi tälläisiä oli tosi vähän. Kuulin hyviä ja huonompia esityksiä, taikka kuulin ja en kuullut, oli meinaan sellainen pulina välillä luokassa. Eihän se nyt tietysti niin vakavaa ole, mutta musta se tuntui tympeältä, että toiset valmistelevat vaivalla esityksen ja yleisö ei vaivaudu edes kuuntelemaan. Oman esityksemme ajan oli hiljaista, ehkä koska mulla ei ollut lunttilappua mitä lukea, joten tiirailin yleisöä koko ajan. Joka tapauksessa, onpahan sekin sitten hoidettu.

Iltapäivällä kyhjötimme pakollisella ammatillinen kasvu -tunnilla, jonne vaivautui tosin vain alle puolet luokkalaisistamme. Tutoropettajamme huomasi asian saman tien ja kyttäsikin silmä kovana kun kirjoitimme nimiä listaan, sillä "jokainen saa laittaa vain oman nimensä." Luennon pitäjänä olivat kolme sairaanhoitajaa Suomen sairaanhoitaja liitosta. Olihan se sinänsä ihan kiinnostavaa, mutta kun mä olen liittynyt Sairaanhoitaja liittoon tosiaan silloin marraskuussa. Samapa tuo, sainpahan ainakin siinä istuessani todeta, että turha moittia meidän ryhmää meluisaksi, olivat nimittäin tällä kertaa ihan eri ryhmästä ne höpisijät.

Kiirus viikko

Kaameat viisi päivää. Huomenna ovat enkun puheet, jotka tosin pidetään pareittain. Mulla ei mitään suurta paniikkia ainakaan toistaiseksi aiheesta ole, mutta hieman otti päähän lähteä koulusta kuudelta. Jäimme nimittäin parini kanssa atk-luokkaan vääntämään Power Point -esitystä ja keksimään fiksuhkoa sanottavaa aiheesta makuaisti. Puhe pitää pitää lukemamme artikkelin pohjalta, jonka tuli olla kaksi-viisi sivuinen teksti. Meidän ryhmä ei alittanut aitaa siitä mistä se on matalin, me rynnimme sen läpi kaksi sivuisella lehtijutullamme, josta viidesosa oli kuvia. päätimme laskea sen varaan, että se hyväksytään ja panostimme lähinnä omaan ulosantiimme.

Torstaina juoksen (vapaapäivänäni) kiitolaukkaa terkkarille, vihdoin ja viimein siihen ekaluokkalaisten terveystarkastukseen. Onneksi olin kirjoittanut kalenteriin perjantain kohdalle ainakin hamsterin kokoisin kirjaimin, että "muista rokotuskortti!" ja tajusin vilasta kalenteria vasta sunnuntaina 165 kilometrin päästä Tampereelta. Että nyt on sitten pärjättävä ilman.

Perjantaina sitä vasta mankeliin joudutaankin. Ensinnäkin palautamme TEDI:n esseet, josta olen aiemmin kertonut, ja päivän päätämme lääkehoidon lasku-osuuden iloisissa merkeissä. Esseessä olen siinä vaiheessa, että oon silmäillyt kirjoja ja ajatellut, mitä siihen kirjoittaisin, mutta varsinaisesti mitään en oo saanu aikaiseksi. Lääkehoito se vasta surkeissa kantimissa onkin, äkkiseltään veikkaisin, että en osaa mitään. En siis mitään. Ensinnäkin oon osunu olemaan muutaman kerran kipeänä tunneilta, mikä mun kohdallani on vähintään kohtalokasta. Geeni-arpajaisissa mulle osui kyllä sitä äidin kielellistä lahjakkuutta, mutta ei sitten ollenkaan isän matikkapäätä. Toiseksikin, mä en osaa. Ai niin, se tais tullakin.

Onneksi tällä viikolla on kuitenkin paljon labratunteja. Tänään kävimme läpi hapen antoa ja liman imemistä. Meillä saatiin jopa kaksi vapaaehtoista, vaikka opettaja sanoi, että ei sitä tarvitse kenellekkään tehdä. oli se ikävää katsottavaa, kun kaverini oli selvästi aika tuskissaan kun putkea työnnettiin nenään. Vieläpä kun hänellä ei mitään limaa siellä ollut, niin vertahan sieltä tuli. Mutta aika urhea suoritus, niin potilaalta kuin hoitajaltakin, itse en olisi ollut vapaaehtoinen ja hoitajanakin olisin perääntynyt kun olisin sen tuskaisen ilmeen nähnyt. Kertasimme myös verenpaineen mittaamista, joka siis käytiin perjantaina. Se vasta vaikealta tuntuikin, edes ulkoisesti pätevillä vihreillä stetareillani en kuullut aluksi mitään. Lopputunnista homma alkoi sujua jo jotenkuten, vaikka sainkin häpeällisen väärän tuloksen itselleni. Tänään palat loksahti paikoilleen ja tajusin ihan uudella tavalla mitä mun oikeen pitää tehdä. Luvutkin oli jopa oikeita ja kuuleminen oli paljon helpompaa. Vaikka siis luokassamme tuntuikin olevan periaate, että kun itse mitataan, sitten suhistellaan toisille (jotka kuiskivat) mutta kun itsellä ei ole korvaoliivit syvällä päässä, voi huutaa miten ikinä tahtoo. Itse olen varmaan ihan reppana kun en ole moista mentaliteettiä omaksunut.

Surullista, että sunnuntaina miettii, että olispa jo viikonloppu ja maanantaina voisi vannoa, että univelkaa on ainakin kolmen vuoden verran. Tänään meen ainakin aikaisin nukkumaan. Joo, niivvissiin.

Huomasitteko?

Mokasin. Eilisessä kuvassa, siinä piirustuksen kuvatuksessa, jos siitä kuvasta klikkaa, kuva avautuu suurempana ja näkyviin tulee tiedoston nimi. Enpäs muistanut muuttaa tiedoston nimeä ennen kuin julkaisin tekstin, joten etunimeni oli kaiken kansan näkyvissä kokonaisen vuorokauden. Aaapua, nyt kyllä vaihdan nimeni ja muutan Timbuktuun. Ei vaiskaan, ei se kyllä haittaa. Mutta ehtikö kukaan huomata?

Ohi on

Selvisin lääkehoidon tentistä. Kunniasta en osaa sanoa, paitsi jos se tarkoittaa läpi pääsyä. Veikkaisin meinaan, että nyt ainakin sen edestä osasin. Juhlistimme kaveriporukalla LÄHO:n tentin päättymistä painumalla Raision Myllyyn ostoksille heti koulun jälkeen. Köyhdyin luvattoman paljon, meinaan kuitenkin viikonloppuna suunnata kengänkärkeni itseään helvettiäkin pahempaan paikkaan, Tampereen Hulluille päiville.

Näin huhtikuun alussa on herännyt ihan uudenlainen ahdistus. Koulu on kohta tältä keväältä ohi. Tuntuu hassulta, että oikeasti oon nyt puoli vuotta lähempänä sairaanhoitajan ammattia. Siis ammattia, joka oikeesti tarkoittaa, että mä olen jonkin sortin ammattilainen. Ahdistava päätöskin olisi tehtävä: haenko siirtoa Tampereen PIRAMK:iin, vai jäänkö tänne edes ensi syksyksi. Täällä on jo päässyt alkuun, tuntee ihmiset ja systeemit, Tampereella pitäisi aloittaa ihan alusta. Turussa mun elämä on tietyllä tavalla helpompaakin, Tampereella on paljon enemmän vastuuta: on koirat, enemmän laskuja, auto yms. Täällä ollessani nimittäin elän osin rakkaan Miehekkeeni siivellä. Hän hoitaa siellä taloutta kun eukko rilluttelee Turussa ja päivät viettää tiukasti "opiskellen." Okei, tuskin kahvilla käynti tai Hansassa palloilu on rilluttelua, mutta silti. Ja itsehän mä maksan kaiken, paitsi osuuteni joistain laskuista ja autosta. Kuitenkin joskus mietin, miten ahtaalle olen äijäni sinne kotiin jättänyt, vaikka hän töissä käykin.

Kyllähän mä jossain vaiheessa meinaan armaaseen Manseen siirtyä, mutta koska. Ja toinen asia tietenkin on, saanko edes sitä siirtoa. Ehkä vaan laitan paperit menemään ja katon miten käy. Jos mulle siirto myönnetään, se on sitten sen ajan murhe otanko sen vastaan.

Mutta huomenna pääsen sitten mittailemaan verenpainetta. Ehkä se vähän lievittää vit-, eiku ketutusta siitä kun se piikitys jäi vielä toistaiseksi kokematta.

Ensi viikkokaan ei ihan lomailusta käy, silloin väännämme niska limassa ryhmässämme esseetä nuorten terveydestä. Onneksi omaksi aiheekseni sain nuorten seksuaalisuuden, jonka halusinkin. Tosin huvittavaa oli, kun koulumme kirjastosta menin etsimään kirjallisuutta aiheeseen, hyllystä löytyi lähinnä kama sutra tyyppisiä kirjoja (mikä siellä oli oikeastikin ainakin yksi). Ajattelinkin, että otankin vain kaikki Cosmopoilitanini ainakin viiden vuoden ajalta ja sitten vain katson silmät lautasen kokoisena kun opettaja sanoo, etteivät lähteet ole sopivia..

Muuten hei, kiitoksia kaikille tähän mennessä äänestäneille, jatketaan samaan tahtiin. Ja myöskin, kommentteja saa laittaa, vastaan niihin aina.

Iltapäiväsiideriä ja lääkehoitoa

Niin se lääkehoito. Koe olisi huomenna, mutta kun väsyttää niin jumalattomasti. Ja se kirjakin, sekin on ihan intestinum crassumista. Sääkin olis nätti, telkkarista tulis ohjelmaa ja muutayhtätärkeää. Asiaa ei auta yhtään, että menin injektio-tunnilta tänään myöhästymään. Onneksi kuitenkin kaksi muutakin oli poissa ja opettaja on reilu, joten uskon, että asia hoituu jotenkin.

Nyt olen kyhjöttänyt sängylläni kirja kädessä tunnin verran tukkaa repien, eikä opiskelu ole edennyt yhtään niin kuin ajattelin. Koulun jälkeen oli suunnitelmissa mennä suoraan lukemaan ja lukea iltaan asti, mutta koulukaverini sai houkuteltua mut jäätelölle. Kaupassa olinkin janoinen ja jalat veivät kylmäkaapille. Mitä seuraavaksi tapahtui, en edes tiedä, sillä loppujen lopuksi päädyimme kävelemään kassalle jäätelöiden ja yksien siidereiden kanssa. Siinähän sitten istuimme, parvekkeellani juoden granaattiomena-siideriä ja puhuen potaskaa. Vielä kaverini lähdettyäkään en mennyt opiskelemaan, vaan tein makaronilaatikkoa ja jymähdin koneen eteen. Jotain on tainnut mennä vikaan, sillä tässähän mä taas näytän istuvan.
Ennen kuin palaan enteraalisen lääkehoidon, depot-tablettien ja oraalisuspensioiden maailmaan (lue: piirtelemään lisää), muistuttaisin kyselystä. En minä sitä piruuttani siihen laittanut, kyselen koska haluaisin oikeasti tietää. Joten VOTE, PEOPLE, VOTE!

Me olemme myöhäiset

Viime yönä en saanut unta, kuten en usein muutenkaan. Kolmelta yöllä makasin sängyssäni ja kuuntelin uusilla stetareilla sydäntäni. Sinänsä hätkähdyttävä kokemus, kuulla omat sydämen lyöntinsä. Ensimmäistä kertaa tajusin ihan uudella tavalla, että mulla on sydän. Se on juuri niin tyhmää kuin kuulostaakin, kyllähän mä tiesin, että mulla sellanen on, mutta kun kuulee sen lyövän...

Joka tapauksessa, yöllä tapahtui muutakin. Kännykkäni nimittäin sammui mun vihdoin nukkuessani, eikä päättänyt aamulla soittaa, vaikka herätyskellon pitäisikin toimia vaikka puhelin on pois päältä. Niinpä heräsin sitten 10.20, kaksi tuntia kymmenen minuuttia myöhemmin kuin kouluni alkoi. Olisin voinut pommiin nukkumisen vielä sulattaa, mutta en tänään. Ensimmäiset injektion anto tunnit nimittäin olivat aamun kaksi ensimmäistä tuntia. Loistavaa, mähän en niitä olekaan odottanut kuin siitä lähtien kun hyväksymiskirjeen sain. Viimeksi olen ruoskinut itseäni näin kun sain lukiossa enkun kuuntelusta kasi plussan.

Seuraavat kaksi tuntia olivat onneksi vain Nursing Scienceä, jota varten eilen latasin iPodini. Nyt kiiruhdan sitten kouluun kahdeksi tunniksi, jona aikana toivottavasti selviää, miten pääsen injektion suorittamaan, ilmanhan ei kurssistakaan läpi pääse.
Palaan illemmalla toivottavasti kera hyvin uutisin.

Eksyneitä

Seuraan blogiani Google Analyticsin avulla ja sinne listautuvat mm. käytetyt hakusanat, joilla blogiini on eksytty käyttäen Googlea.

Piihonen, piihonen, piihonen, piihonen, piihonen, blogi piihonen, blogi sairaanhoitaja piihonen
Paikalla!

Hoitopuku
Pyykissä.

Hoitotyön arvopohja, hoitotyön etiikka essee
Jaaha, joku muukin on ahertanut esseen parissa.

Suullinen koe lähihoitaja, lääkelaskuja lähihoitaja
En ole.

Tutoriaalin purku
Pirun PBL.

Monikulttuurisuus sairaanhoitaja
Ketä kiinnostaa?

Lonkkaluun anatomia
Tyhmempi voisi letkauttaa, että KVG.

Mistä saan tietää tehy jäsennumeron
Olisiko sieltä lehden takaa?

amk-sairaanhoitaja lakki
Jaa nii se pipa vai?

Ne ovat saapuneet!

Tilaamani stetarit nääs. Pahoitteluni kaikille etukäteen, aion heilua stetoskooppi kaulallani koko ensi viikonlopun, yrittäen kuunnella niillä mitä tahansa vastaantulevaa elävää olentoa. Jollette halua uhrikseni, kuulkaa varoitukseni: PAETKAA VIATTOMAT!
Varsinaisesti vasta perjantainahan meitä opetetaan kapistusta käyttämään,joten siihen asti täytyy mun tyytyä yrittämään saada jonkinlaista kohinaa kuulumaan itsestäni.

Huomenna on koko amk-urani kohokohta tähän mennessä, pääsemme nimittäin piikittämään! Mua ei vielä ajatus hirvitä ollenkaan, enkä ole koskaan kamalasti pelännyt piikitystä yleensäkään. Saas nähdä onko tilanne huomenna toinen, kun joku kanssani yhtä kokenut upottaa neulan subcutikseeni. Mistäs sen tietää, jos vaikka se olenkin minä joka pökertyy pistettäessä tai kipsaantuu täytin kun saa ruiskun käteensä.