Miinus viisi

Kaksi viikkoa sitten koin jäätävän hetken. Astuin tapojeni vastaisesti vaa’alle ja sain huomata jotain positiivista, mutta vähintäänkin hämmentävää. Tammikuusta lähtien, tultuani Turkuun, olen laihtunut näiden kolmen kuukauden aikana viisi kiloa. Syömisiäni en mielestäni ole muuttanut, joten ilmeisesti jokapäiväinen huhkiminen kouluun on vaikuttanut. Koulumatkaa on suunnilleen kaksi kilometriä, ehkä reilu ja nyt vasta tajusin, miten hyvä asia on, että mulla ei oikeasti ole mahdollisuutta kulkea kouluun bussilla. Tai siis onhan mulla, mutta matka vähenee silloinkin vain noin puolella.

Turussa on tapahtunut myös jotain muuta hälyyttävää. Viime viikon maanantaina ostin nimittäin ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana itse kurkkua. Valkkasin laarista pienimmän mahdollisen pötkylän, kasviksen, jonka hajukin ennen kuvotti mua. Illalla yllätin itseni dippaamasta kurkkutikkuja salaatinkastikkeeseen, minkä ostaminen oli kokemus sinänsä. Minähän en nimittäin syö salaattia. En kasviksia, enkä suurinta osaa hedelmistäkään. No oikeastaan, en syö ylipäätään mitään, mikä on terveellistä tai mitä pitäisi syödä. Tästä johtuen en ole vielä koskaan tajunnut, millainen prosessi salaatinkastikkeen osto on. Luulin, että se on suunnilleen maidon ostoon verrattava toimenpide, mutta herranen aika, niitähän oli vaikka minkälaisia. Havahduin hyllyn edestä miettimästä, mitä on Thousand Island –kastike ja mitä eroa on ranskalaisella ja amerikkalaisella salaattikastikkeella.

Tänä iltana löysin itseni kävelylenkiltä, jonka jälkeen mieleni rupesi tekemään ”jotain hyvää.” Ýleensähän tämä tarkoittaisi namia, todennäköisesti suklaata, mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa jumitin telkkarin edessä kokonaisen kurkun ja salaattikastikepullon kanssa. Illan aikana saatoin suustani alas kaiken kaikkiaan kilon ja sata grammaa kurkkua. Sairasta. Eihän tämä voi näin jatkua, muuten löydän itseni vielä mutustamasta jotain tammenlehvää.