Sairaan kokenut hoitaja

Olen ollut harjoittelussa nyt kaksi päivää. Osasto on kesänaikaiseen kaksinkertainen, niin potilaissa kuin hoitajissakin. Jokaisessa asiassa läpi kuultaa se, että nyt ollaan paljon isommassa kaupungissa kuin missä kesällä olin.

Lisäkseni harjoittelemassa ovat myös pari lähihoitajaa ja luokkalaiseni. Heitä en kuitenkaan juurikaan päivän aikana tapaa, sillä kaikilla on omat ohjaajansa, jota seurata kuin hai laivaa.

Tähän mennessä olen pässyt tekemään vuodepesuja, petaamaan, ajamaan parran, syöttämään ja ottamaan verenpaineita. Vierestä olen seurannut niin verensokerien ottamista, kirjaamista kuin kylvettämistäkin. Kerrottuani, että olen ollut vanhainkodilla töissä, ohjaajani katse kirkastui. Siitä lähin olen päässyt toimimaan itse hyvinkin paljon. Toistaiseksi se ei ole haitannut, koska oon kuitenkin tottunut tekemään perusasiat tietyllä tavalla, joten saattaisi olla häiritsevää, jos joku kyttäisi kokoajan vierestä. Toisaalta taas hirvitti hieman mennä ottamaan verenpaineita täysin vierailta potilailta, ilman minkään asteen valvontaa. Siitä huolimatta oon ollu tyytyväinen saamaani ohjaukseen.

Toinen ohjaajani tuntuu olevan taidoistani varsin vakuuttunut, sillä kun juttelimme siitä, kenen mukana huomenna menen kun molemmat ohjaajani ovat vapailla, ohjaaja markkinoi minua sanomalla, että Piihosen voi ottaa vaan mukaan ja laittaa tekemään pesuja ja muita, hän on ollu vanhaikodilla töissä. Tuntuu ehkä vähän tympeältä, jos mut parin kuukauden perusteella heivataan oman onnen nojaan aina kun ohjaajat ei oo paikalla. Toivottavasti huominen erikoissairaanhoitaja jakaa hieman viisauttaan mullekin.

En malta olla jakamatta myös suunnatonta helpotustani; osastolla ei ole pakko käyttää mekkoa. Sijaisille on vaikka millä mitalla erilaisia housuja ja paitoja joita käyttää. Jottei kuitenkaan valitus unohtuisi, ostin ne pirun sukkahousut sitten ihan turhaan. Niin, ja kahvi kuppi maksaa 20 senttiä. Tyyristä.

Ensimmäinen harjoittelu

Huomenna alkaa neljän viikon urakka, harjoittelu pitkäaikaispaikassa. Itse pääsen hoitamaan intervallilaisia OHAU:n (Ohjattu Harjoiottelu, Auttamismenetelmät) nimissä.
Koko syksyn olen yrittänyt repiä kiinnostusta harjoitteluun, enkä vielä ole oikein onnistunut. Kun äsken tulin junalla Turkuun, juttelimme kaverini kanssa kesätöistä. Pienen muistelun lopputuloksena tajusin, miten mukavaa vanhusten parissa on työskennellä.
Luultavasti into herää jos ei huomenna, niin tällä viikolla kuitenkin. Toivon vain saavani mukavan ohjaajan ja asianmukaista ohjausta.
Tylsää silti, ettei nää koulukavereita kuukauteen.

Huomenna menen siis kymmeneen, mutta hortoilen keskustaan jo aikaisemmin, mun on nimittäin löydettävä sukkahousut. Ainakin täällä Turussa me opiskelijat olemme nääs niin onnekkaita, että harjoittelupaikoissa meille uhrataan mekot. Mahtavaa päästä palloilemaan neljä viikkoa koltussa, jota en vapaaehtoisesti päälleni vetäisi ikuna. Saati sitten, että työskentelisin siinä. Taloudellista, hiphei.

Kiitos

Joskus kun tuntuu, ettei jaksa, tarvitsee jonkun joka kiskoo ylös.
Pieni asia, hetki aikaa, auttaa pitkälle.
Ei tarvitse osata sanoa mitään, ei tarvitse tehdä mitään.
Jos istuu vain hetken hiljaa, kuuntelee tai vie kaupungille.
Kun kaikki tuntuu ylivoimaiselta, tuntuu hyvältä kun on joku.
Joku, joka edes yrittää ymmärtää.
Ei tarvitse tuntea olevansa yksin.

Syksyn ensimmäinen tentti

Jollei mulla olisi ollut hammaslääkäriä tänä aamuna kello puoli kymmenen, olisin saanut ryömiä sängystä vasta yhteentoista kouluun. Sen sijaan heräsin herätyskellon pirinään, joka pilkkasi mun typeryyttäni. Miksen voinut hoitaa hampaitani ajoissa kuntoon? Nythän tilanne on mennyt siihen, että maksan itseni kipeäksi erinäisten hampaiden poraamisista, hammaskiven poistosta ja viimeisimpänä ehdottomasta lempparistani: kuolleen hampaan poistamisesta.

Tammikuussa heräsin kamalaan hammaskipuun, joka vaati juurihoidon. Koska hammas oli niin tulehtunut, se porattiin auki ja jätettiin saamaan ilmaa. Samalla kun lähdin hammaslääkärin vastaanotolta, työnsin pääni pensaaseen ja kuvittelin, että ongelma katoaa kun sitä ei ajattele. Niinhän se katosikin, kunnes pari viikkoa sitten hampaasta lohkesi puolet pois. Nyt hampaanjäänteistä ei enää ehjää saada, ja takahampaitani koristaa sentin kolo. Muuta ei voi sanoa, kuin että kannattaa hoitaa hampaansa kuntoon, ennen kuin joutuu hammaskirurgin leikkauspöydälle.

Varsin tuskattoman paikkauskokemuksen jälkeen painelin koululle HOIM:in luennoille. Aiheena tänään oli, kuten viimeksikin, kuolema. Kovinkaan paljon ei näistä luennoista jäänyt käteen, eikä asiaa ainakaan auttanut, että puolet 45 minuutin tunnista meni teknisten välineiden kanssa tappeluun. Milloin opettajista tuli niin avuttomia,
etteivät he voi lainkaa puhua asiaansa ilman dioja?

HOIM:in luentoa seurasi HOIM:in labrat. Aiheena oli kivun hoito. Kolmen tunnin jälkeen opin käyttämään kipupumppua ja tajusin muistavani ainakin jotain lääkelaskuista.

Päivän päätti Nutrition koe. Kokeeseen jaksoin lukea muistiinpanot kertaalleen läpi, mikä vaikutti ihan riittävältä. Opettajan antamat muistiinpanot olivat suurimmaksi osaksi laadittu täysin hänen puheensa tueksi, joten jälkikäteen luettuina ne olivat vähintäänkin hämäriä. Kokeessa pärjäsi pienellä anatomian tuntemisella, tunneilla kuuntelemisella ja terveellä järjellä. Jos monivalinnoista osuu 50% oikein, kurssi on hyväksytty. Uskoisin sen verran tienneni.

Huomenna suuntaan kotiin pitkän Turun viikon jälkeen. Uutuuden viehätys on vähintäänkin kulunut pois ja kaipaa paikkaa, jossa ihmiset puhuvat normaalisti. Kun vaan sunnuntai ei aina tulisi niin pirun äkkiä.

Kuolevan potilaan hoitotyö

Kuolema:

-Kudoksesta toiseen hitaasti tai nopeasti etenevä prosessi
-Kaikkien elintoimintojen peruuttamaton menetys
-Elämä sammuu
-Liike loppuu
-Hiljaisuus

Tämän päivän HOIMin luennolla käsittelimme kuolevan potilaan hoitotyötä. Luettuani yllä olevan dian, olin vakuuttunut, etten koskaan ole nähnyt niin yksinkertaistettua, jollain tavalla jopa kylmää kuvausta kuolemasta. Ëi mitään selitystä millaista on kohdata kuoleva tai nähdä kuollut ihminen, vain tämä. Kudosprosessi.
Ehkäpä se oli tarkoituskin; kuvailla kuolema tieteellisemmästä näkökulmasta luonnollisena osana elämää, jonka ympärille ei ehkä sittenkään liity mitään mystiikan verhoa. Ehkä mä vaan luonnostani olisin halunnut kuulla suoria vastauksia, valmiita ratkaisuja mieltäni askarruttavíin kysymyksiin. Mitä kuolevalle saa sanoa, mitä ei missään nimessä saa möläyttää. Kuinka tukea kuolevaa itseään ja hänen omaisiaan. Kuinka kertoa, että loppu on lähellä.

Ehkä kaikkea ei voi opettaa. Ehkä valmiita vastauksia ei ole.

Ensiapua, ensiapua, ensiapua

Tänään saimme jälleen aimo annoksen ensiapua; ensimmäisen kaksoistunnin ajan käsittelimme sokkia uuden opettajan johdolla. Kahden tunnin väkerryksen jälkeen en opettajan tiukasta otteesta enkä hänen käyttämästään mikrofonista huolimatta tiennyt, saako haavaa jossa on esim. puukko, painaa. En myöskään tiedä, milloin sen puukon saa vetää pois ja milloin ei.

Ensiapua jatkoimme pienryhmässämme Anne nukkien seurassa. Parikseni valkkasin totta kai parhaan kaverini koulusta, ensihoitoon suuntautuneen lähihoitajan. Tehtävämme oli ensin suorittaa kahden minuutin mittainen painelu-puhallus -elvytys yksin. Kaverini aloitti ja minä otin aikaa. Sitten minä kokeilin ja parini piteli kelloa. Kokeiltuamme molemmat kerran, totesimme, ettei tästä niin vain läpi mennäkään. Jokaisen on nimittäin suoritettava peruselvytys yksin hyväksytysti, tapahtuen niin, että opettaja tarkistaa Annen kyljestä tulleen paperin, josta näkee paineluiden voimakkuuden ja puhallusten riittävyyden. Lähihoitaja kaverini suoritti oman osuutensa aika nopeasti, mutta itse en saanut millään aikaan suoritusta. Paineluni olivat kyllä mallikelpoisia, mutta puhallukset jäivät lievästi sanottuna vajaiksi.

Kun tuntia oli jäljellä enää viisitoista minuuttia ja kaiken pumppaamisen ja puhkumisen jälkeen olin jo aivan poikki, tajusin miten se hemmetin puhallus pitä tapahtua, että se menee keuhkoihin asti. En enää ehtinyt, enkä oikeastaan enää edes jaksanut yrittää, joten päätimme kaverini kanssa tulla hyppytunnilla jatkamaan harjoittelua. Meillä oli nimittäin myös pari suoritus tekemättä, jossa tehdään vuoron peräään neljä 30/2 -sarjaa.
Tältä erää jään sulattelemaan oppimaani ja yritän sitten jälleen uudelleen ensi viikolla. Onneksi en todellakaan ollut ainoa joka ei saanut suoritusta aikaan.

Huomenna joudun kidutukseen, monellakin tavalla. Ensin yhdeksältä on hammaslääkäri, jonka jälkeen painelen tunnille myöhässä. Siis neljälle tunnille, joiden aiheena on hoidon filosofia ja etiikka. Jesh..ZzzzzZZzzz..

Ihka oikea opiskelija

koulu on siis alkanut. Hetken silmittelyn jäkeen, tuntui kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa. Opiskelu alkoi ryminällä, ensimmäisen päivän aloitti ensiavun luento, jota jatkoi anatomian puolentoista tunnin rupeama. Päivän päätös oli kuitenkin pahin, kolmen tunnin istunto ravintotieteen parissa tsekkiläisen luennoitsijan johdolla. Kun kahden aikaan pääsimme tauolle, olivat jalkani tunnottomat, hermoni tylsistyksen raatelemat ja aivoni sumeat. Millään luennolla en muista koskaan olleen noin tylsää. Opettaja osasi kyllä asiansa ja puhui ihan hyvin englantia, mutta jokin siinä mätti. Ehkä se oli se ensimmäinen päivä.

Toinen päivä sujuikin jo paremmin ja viikko hurahti ohi huomaamatta. Jo ensimmäisen viikon aikana opin täähän mennessä varmaankin tärkeimmän taidon, PPE:n. Tällä viikolla pääsen painelemaan nuken rintakehää.

Eilen vietin uudessa asunnossani tupareita viiden kaverini kanssa. Tunsin itseni ihan oikeaksi opiskelijaksi kun puolen yön aikaan istuin kuppilassa keskustelemassa mihin paikkaan seuraavaksi menisimme. Onneksi tänään sain huilata vapaapäivän muodossa, jota juhlistimme kaverini kanssa Turun Ikeassa. Lompakko kevyempänä ja jalat soosina vaivun nyt väsyneenä mutta onnellisena sohvan nurkkaan odottamaan Skins:iä.