1 v.

Puurrettuani lukuisia tunteja, ressattuani sitäkin enemmän, tänään oli anatomian uusinta. Koe oli odotetusti vaikea, enkä osaa edes arvailla lopputulosta. Kävi miten kävi, koe on kuitenkin ohi ja voin keskittyä suraavaan, HOIM:iin. Tänä iltana mua odottaakin tolkuton määrä opiskeltavaa, vaikka ajatukset siintävätkin jo huomenna alkavassa joululomassa. Voipi olla, että päätän lukukauteni vastaamalla kysymyksiin tunneilla oppimani mukaan. Nyt on pää niin kerta kaikkisen tyhjä, ettei ihan oikeasti pysty enää.

Koko syksy on ollut tajuttoman rankka. Keväällä tuutorit varoittelivat syksystä, mutta en silti osannut ottaa puheita niiden vaatimalla vakavuudella. Ajattelin, ettei syksy voi oikeasti kauheasti kevättä pahempi olla. Koko lukukausihan käsittäisi vain neljä kuukautta.

Neljän kuukauden aikana olen oppinut älyttömästi uutta. Musta on tuntunut, että oon oppinut sellasta tietoa ja sellaisia taitoja, jotka on tosi tärkeitä. Esimerkiksi ensiapu kurssin jalkeen tuntuu, että voisin jopa osata auttaa hädässä olevaa. Samoin HOIM:issa on opittu paljon käytännön taitoja, jotka ovat paitsi tärkeitä, myös mielenkiintoisia. Anatomian tietoni ovat syventyneet huomattavasti, vaikkakin uusinnan kautta. Lukiossa viimeksi harjaantuneet ruotsin taitoni saivat kaivattua kertausta ja kirotusta terveyden edistämisen kurssistakin oli kieltämättä hyötyä. Tietotekniikan kurssilla opin käyttämään Exceliä ja keväällä saamani mikrobiologian pohja sai täydennystä. Syys-lokakuussa suoritin myös ensimmäisen ohjatun harjoitteluni.

Neljän pitkän kuukauden aikana olen ollut ehkä stressaantuneempi kuin pitkään aikaan. Jo syyskuussa, pari viikkoa koulun alun jälkeen mietin, miten tulisin selviämään syksystä. Jotenkin kahlasin tähän asti ja vieläpä ihan kunnialla. Huomenna kolmen aikaan olen jo kotona, kaukana koulusta, keskittymässä jouluun ja kaikkeen muuhun mukavaan. En ajattele mitään kouluun liittyvääkään, enkä ainakaan mene töihin. Loman jälkeen palaan levänneenä ihan vain ajaakseni itseni kevään aikana jälleen hermoraunion partaalle.

Tasan vuosi sitten kirjoitin iltamyöhään ensimmäisen tekstin "Alku" ja julkaisin sen kaikkien luettavaksi. Kirjoittamisesta tuli tapa, jolla muistan vielä vuosien päästä miten ensimmäinen taitokoe sujui tai mitä pidin englannin opettajasta. Vuoden mittaan olen saanut kuulla ja lukea, että teksteistäni on iloa myös lukijoilleen, mikä on lämmittänyt allekirjoittaneen sydäntä sanoinkuvaamattoman paljon. Haluan kiittää kaikkia vanhoja ja uusia lukijoitani Tulevan Sairaanhoitajan ensimmäisestä vuodesta. Olette tehneet kirjoittamisesta mielekästä ja auttaneet jaksamaan kun pihalla on ollut pimeää ja koulussa raskasta.

Toivon kaikille erittäin rentouttavaa joulua ja riehakasta uuttavuotta, Piihonen nimittäin hiljentyy nyt joulun viettoon ja palaa ensi vuonna vuotta vanhempana toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelijana.

Ohi on

Taitokokeet nimittäin. Opiskelussani sairaanhoitajaksi olen päässyt siihen odotettuun pisteeseen, että taitokokeita ei enää pidetä. Kaiken kaikkiaan taitokokeita taisi olla neljä, kaksi nyt syksyllä ja kaksi keväällä.

Taitokokeiden pois jääminen ei paljon harmita, itse en ainakaan ole nauttinut koetilanteista ollenkaan. Kieltämättä taitokoe on kyllä ollut erinomainen oppimisen kannalta, mutta silti.. Ei tule ikävä.

Tällä viikolla pitää jälleen kiirettä. Tämän päiväisiä taidon näytteitä seuraavat huominen ruotsin koe, keskiviikkoinen anatomia ja torstaina lukukausi huipentuu valtavan laajaan Hoim:in kirjalliseen kokeeseen. Onneksi torstaina jätän Turun taakseni ja vietän hyvin ansaittua lomaa. Tammikuussa palaan kouluun ja voin ylpeydellä todeta olevani toisen vuoden sairaanhoitajaopiskelija.

Motivaation huipulla

Varmaan jokainen opiskelija on joskus istunut sohvalle kirjan kanssa ja päättänyt lukea nyt siihen tenttiin. Tenttiin, jolla ei oikeastaan ole niin väliä, ja jonka aihe ei kiinnosta sitten yhtään.

Niin tälläkin kertaa. Innokkaana opiskelija on päättänyt jo eilen, että huomenna sitten, kun aikaa kerran on, luen ainakin kerran sen alueen. Sitten ainakin osaa ja vois saada jopa ihan hyvän numeron. Hän asettuu sohvalle, sulkee television ja laittaa kännykän äänettömälle. Nyt on hyvä keskittyä.

Kymmenen minuuttia istuttuaan opiskelija edennyt jo niin paljon, että tietää minne viikonloppuna menee ja mitä ruokaa tekee loppuviikosta. Ajatuksistaan hän havahtuu silloin tällöin lukemaan samaa lausetta, jota ei ensimmäiselläkään kerralla ymmärtänyt. Päättäväisenä opiskelija kunnostautuu hakemalla lukemisen iloksi namia ja aloittaa nyt ihan oikeasti lukemaan.

Muutamassa minuutissa namit on syöty ja lukija naputtelee iloisena puhelimeensa opiskelijakaverinsa numeroa; "jos vaikka yhdessä voitaisiin pohdiskella kappaletta." Puolen tunnin jälkeen on keskusteltu kaikesta taivaan ja maan välillä ja tentti kirja lojuu onnettomana sohvalla.

Puhelun jälkeen opiskelija on jo laskenut tavoitteitaan tentistä, kyllähän se kolmonenkin riittää. Motivaation rippeillään uupunut opiskelija hakee alleviivaustussin, ajatellen hiljaa mielessään, että lukemisesta jäisi edes jokin näkyvä todistus.

Tunnin samaa kappaletta tuijotettuaan, päähän ei ole jäänyt yhtään mitään, mutta ylpeys ei anna periksi. Opiskelija rykäisee raivolla kokonaista viisi sivua ja on niin ylpeä tekosistaan, että palkitsee itsensä katsomalla "vaikka jonkun kivan sitcomin", jota opiskelija ei normaalisti siedä laisinkaan. Puolen tunnin ohjelman jälkeen onkin jo oikeastaan niin myöhä, ettei enää kannata lukea. Tenttiin on sitä paitsi vielä neljä päivää, siihen ehtii kyllä lukemaan.

Kolmen päivän päästä opiskelija istuu jälleen sohvalla, tuijottaa samaa kappaletta, ajatellen sitä 178 sivun aluetta, jota ei sitten kuitenkaan aikaisemmin lukenut. Viimeisenä iltana odotukset arvosanasta ovat korkeintaan kakkosen luokkaa, jos nyt ylipäätään kuvittelee pääsevänsä läpi. Vaikka paniikki on hillitön, ainakin yksi opiskelija hiippailee koneelle ja kirjoittaa tärkeänä blogiinsa. Tentti kirja lojuu entistä onnetomanpana sohvalla ja tulee avatuksi seuraavan kerran illalla, kun oikeasti on niin myöhä, että pitäisi mennä nukkumaan.

Vaivan palkka

Tämän päiväisillä labratunneilla käytiin läpi eilen urheasti väkertämäni nestehoidon tehtävä. Lähestulkoon kolmen tunnin ponnistelujen jälkeen, oli aivan varma, että vaivannäköni palkittaisiin tuskaisella tunteella, kun huomaisin miten väärin tehtävän olen mennyt tekemään. Edes ajatus siitä, että muutkin olivat tuskastelleet tehtävän parissa ei lieventänyt ahdistustani. Tunsin itseni totaaliseksi ääliöksi, kun en tiennyt kuinka monessa osassa Ringer-Acetat kannattaa tiputtaa, tai saako viisi prosenttiseen Glucagoniin lisätä NaCl konsentraattia. Edes armas Pharmaca Fennica ei etsijälle tarjonnut vastauksia.

Luokassa mua nauratti jo valmiiksi suunnitelmani Tuuve-mamman nestehoidosta, mutta sitä mukaan kun tehtävän käsittelyssä edettiin, sain huomata, että tehtäväni ei ollutkaan lainkaan niin väärin tehty kuin olin ajatellut. Tosin, ne konsentraatit, sekä KCl että NaCl, olivat väärin. Niin, ja opettaja totesi mulle hieman huvittuneena, että Intralipidiä ei kannata tiputtaa puoli yhteentoista asti illalla. Olisihan sitä itsekin olisi voinut ajatella, että potilaasta tuskin on kiva "syödä" niin myöhään illalla..

Koulun jälkeen jäimme pienessä ryhmässä harjoittelemaan infuusioautomaatin käyttöä lähestyvää taitokoetta varten. Puolentoista tunnin taistelun jälkeen olimme käyttäneet mm. kymmenkunta neulaa, kaksi leukua, ruiskuja ja yhden lääkemuutostarran. Onnistuimme kaikki saamaan koneen toimimaan, mutta ennen lähtöämme pyyhimme puolisen litraa "lääkettä" lattialta, jota siihen letkuttamisen tuloksena lentänyt. Luulisi kuitenkin, että harjoittelu näkyy sitten taitokokeessa, jos vaikka Onnetar soisi mulle sen aiheen.

Tehtävää tehtävän perään

Tänään vietän vapaa päivää, jota ilahduttavat niin tutoriaalitehtävä, kirjallinen pikkuessee ja HOIM:ista saatu nestehoitotehtävä. Viimeksi mainittu on lievästi ilmaistuna vaikea ja se on kuulemani mukaan tuottanut päänvaivaa mun lisäkseni monelle muullekin. Tehtävässä on annettu potilas, josta on kerrottu perustiedot, sekä lista nesteistä, jotka rouvalle tulee tiputtaa. Mun tehtäväni on selvittää miten, missä vaiheessa ja millä nopeudella kukin liuos tiputetaan. Onneksi opettaja sanoi kuitenkin, että yritys on tehtävässä tärkein, eikä hän kerää tehtäviä meiltä, katsoo vaan, että tehtävää on edes yritetty tehdä. Jos vaikka kohta saisi yrityksen aluilleen, tehtävä käydään läpi nimittäin huomenna.

Huomenna on samoin Terveyden edistämisen -esseen palautus. Jälleen kerran. Kumpa saisi koko TEDI:n jo alta pois, ressaa kun joka viikko on milloin minkäkin esseen deadline.
Tutoriaali sen sijaan käsittelee verensiirtoa. Siihen ei toivottavasti ole kamalan vaikea löytää tietoa.

Hmph. Kai se on vaan pakko alkaa hommiin.

Kanylointi

Tänään koitti odotettu ja pelätty päivä; HOIM:issa harjoiteltiin nimittäin kanylointia oikeaan ihmiseen. Viime viikolla harjoittelimme tekniikkaa jo muoviseen, suoraan sanoen varsin karmivaan, irtokäteen. Parhailla käsillä oli toimivat suonet, jotka vaihtelevalla ponnekkuudella pulppusivat vaalean punaista "verta."

Jännityksen, innon ja pelon sekainen joukko valkopukuisia hoitajakokelaita istuutui labraluokan ulkopuolelle odottamaan vuoroaan. Koska opettajan oli nähtävä jokainen suoritus ja toiminta oli hidasta, odottelun välttämiseksi labraryhmä oli jaettu kahteen ryhmään. Itse olin siinä viimeisemmässä odottamassa, lähinnä innoissani. Olen ollut kuusi vuotias, kun mut on viimeksi kanyloitu, joten en muistanut miltä toimenpide tuntuu. Hyvä niin, en siis pelännyt tilannetta valmiiksi. Ainakaan kauheasti.

Kun pääsimme luokkaan, edellisen ryhmän oppilaat jakoivat ristiriitaisia kokemuksiaan. Toiset sanoivat kaiken menneen hyvin, toiset valittivat kovaa kipua. Päätin kuitenkin olla jännittämättä ja lupauduimmekin kaverini kanssa ensimmäisiksi yrittäjiksi. Kaverini, joka on ennenkin on kanyloinut, kanyloi mut ensin. Tunne oli, vähintäänkin epämiellyttävä, mutta tuskastumisen sijaan päätin keskittyä kuvaamiseen, joten homma onnistui hyvin. Jo ensimmäisellä kerralla kaverini sai kanyylin suoneen, mandriinin kanyylin päähän ja teipit paikalleen.
Verikokeesta tuttu ilmiö esiintyi jälleen, kädestäni vuoti aika paljon verta joten onnistuin siis tahtomattani tuhrimaan yhden asentotyynyn tyynyliinan vereen. Vähin äänin livautimme lakanan pyykkiin ja kaverini asettui sängylle odottamaan vuoroaan.

Lähihoitajakoulussa epäonnistuneita kanylointeja kokenut kaverini pelkäsi kanylointia kuollakseen, mutta suostui kuitenkin koekaniinikseni. Opettajan saavuttua paikalle, aloin valmistelemaan toimenpidettä asettamalla staassin paikalleen. Samassa suoni, johon olin suunnitellut neulan ujuttaa, katosi näkyvistä. Yhdessä opettajan kanssa houkuttelimme suonta esiin silittelemällä ja taputtelemalla kättä. Suoni suostuikin näyttäytymään, mutta siinä vaiheessa, kun kanyyli oli valmiina pistettäväksi, suoni katosi jälleen. Näin suonen vaimeasti ihon läpi ja päätin koittaa. Kaverini valitti tuskaansa kun työnsin neulan ihon läpi. Kammioon ei tullut verta, joten olin pistänyt ohi. Yritin uudestaan ja tällä kertaa kanyylin kammioon tulvi tummaa, punaista verta. Olin huudahtaa innosta, mutta hillitsin itseni ja tyydyin työntämään kanyylin suoneen. Asetin mandriinin paikoilleen, mutten kaverini pyynnöstä teipannut sitä.

Olimme parini kanssa ainoat, jotka siinä vaiheessa olivat onnistuneet ja koska ilmeni, että kahdella luokkalaisellani oli kerrassaan niin huonot suonet, ettei niihin kanyloiminen onnistunut, tarjouduin auttamaan. Omia suoniani oli kehuttu hyviksi, joten päätin antaa toisen luokkalaiseni kokeilla. Neulan työntyessä ihooni, huuliltani karkasi tahaton parahdus. Neula ei ollut mennyt suoneen ja asiaa tutkittiin neulaa kääntelemällä. Hetken olin niin tuskissani, että ajattelin pyytää ottamaan neulan pois, mutten halunnut pahoittaa luokkalaiseni mieltä ja yritin näyttää rauhalliselta. Neula otettiin kuitenkin pois ja kädestäni pakeni veripisara. Tällä perusteella opettaja päätti, että neula oli ollut suonessa. Äsken kokeneeni tunne siitä, kuinka neula oikeasti oli suonessa oli huomattavasti miellyttämpi kuin tuore pistos kämmenselässäni, joten olin hiljaa mielessäni eri mieltä.

Päivästä muistoksi jäi kaksi reikää ja kipeä käsi. Kaikesta huolimatta, tykkäsin tunneista ja olisin valmis vastakin antamaan käteni harjoituskappaleeksi. Myös kanyloitavani oli tyytyväinen suoritukseeni ja sanoi, ettei ehkä ensi kerralla enää pelkää toimenpidettä niin paljon. Mahdollista on tietysti sekin, että myös hän päätti säästellä kanyloijansa tunteita.
Seuraavaksi kanyloimaan pääsen todennäköisesti keväällä, sisuksien harjoittelussa.

Kuvat: Ensimmäisessä tekokädet ja lopuissa kolmessa oma käteni kanyloitavana.

Kaunis Turku

Tänään, ainakin illalla, on ollut ihan kamala syysmyrsky, ja kun illalla yhdeksän aikaan lähdin hakemaan syötävää, tossuni olivat läpimärät jo sadan metrin jälkeen ja ihana Marimekon sateenvarjoni lepatti iloisesti väärinpäin. Siitä huolimatta, kymmenen tuhannen lukijan kunniaksi, kävelin urhoollisesti kamerakännykkä kädessäni napsimaan kuvia Turun upeista jouluvalaistuksista. Leikitään, että kuvat ovat tosi hyviä, eivätkä ollenkaan heilahtaneita. "Epäonnistuneen" sijasta suosisin termiä "taiteellinen."

Turun yliopistonkatua koristavat kolme tai neljä telttamaista valotornia ja viereiset talot ovat koristeltu niin ikään valoilla. Stockmannin seinä on satojen tuikkujen peitossa ja baarien ja liikkeiden ikkunoita koristavat valot. Hansan katoksesta roikkuvat vihreät jouluvalot. Kadun varrella olevien puskien ympärille on kiedottu valoja ja kaikenkaikkiaan kotimatkaani valaisevat tuhannet pienet valot.

Seisoin sateessa, jalat nilkkoihin asti märkinä, katse kohti taivasta ja tuijotin lumoavia valoja yläpuolellani. Yritin sulkea pois ohikulkijoiden ihmettelevät katseet, jäätävän tuulen ja piiskaavan sateen. En antanut sinertävien sormieni haitata kun yritin räpsiä onnistunutta kuvaa näystäni.


Hetken siinä seistyäni ja ihmeteltyäni, nälkä ja litimärät jalkani vaativat minua jatkamaan matkaa. Räpsin nopeasti neljä kuvaa ja käännyin kohti lähikebabia. Kävellessäni ajattelin paitsi tunnottomia varpaitani, myös sitä, että en vielä tähän mennessä ole nähnyt Turkua mitenkään erityisen kauniina. Hetken murto-osan, siinä läpimärkänä seistessäni, tunsin jonkinlaista ylpeyttä Turusta.

Uhreja ja auttajia

Viime viikon torstaina oli ensiavun tilanneharjoitukset. Ryhmämme jaettiin kahteen ryhmään, jotka jaettiin jälleen neljän hengen pikkuryhmiin. Pikkuryhmissä tehtävämme oli suunnitella ja toteuttaa tilanne, jossa oppimiamme ensiaputaitoja voisi kokeilla käytännössä. Omalle ryhmälleni oli sattunut traaginen auto-onnettomuus, jossa oma roolihahmoni oli vähiten hengenhädässä. Olin ollut törmäyksen sattuessa auton takapenkillä, turvavöissä ja kolauksesta olin selvinnyt pelkällä ruhjeella päässä ja nenäverenvuodolla. Olin hysteerinen ja vaadin hyvin kuuluvasti ansaitsemaani hoitoa.

Toisen ryhmän pikkuryhmät tulivat vuoronperää tilanteeseen ja heidän tuli selvittää mitä oli tapahtunut ja auttaa uhreja mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi jokaisesta "uhri-ryhmästä" esitti hätäkeskusta (tarkkailija), johon auttajat soittivat. Tilanteessa oli tasan kahdeksan minuuttia aikaa toimia, jonka jälkeen ambulanssi tuli paikalle ja ensihoitajille tuli antaa raportti tilanteesta.

Tänään oli siis meidän vuoromme toimia auttajina. Tilanteita oli kolme erilaista ja ne sisälsivät mm. anafylaktisen sokin, epilepsiakohtauksen, kaksi elvytystilannetta, avomurtumia, puukotuksen, useita pienempiä ruhjeita ja haavoja, vahvan humalatilan, huumeruiskun, kaksi henkilöautoa ja hysteerisen äidin. Tilanteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia ja toimiminen oli hauskaa, vaikka tarkkailija ja opettaja huohottivatkin kokoajan niskassa. Jokaisen kahdeksan minuutin jälkeen jäi tunne, että voi kun voisi mennä ja tehdä uudestaan- paljon paremmin.

Kun kaikki kolme tilannetta oli suoritettu, kokonnuttiin luokkaan keskustelemaan lähinnä pelastajien suorituksista. Itse sain kuulla, että olin tappanut 6-vuotiaan lapsipotilaani painelemalla häntä liian hiljaa. Opettajat katsoivat tämän tarpeelliseksi takertumisen aiheeksi, vaikka pelastajien joukossa oli mm. ihmisiä, jotka eivät tajunneet kääntää tajuntonta mutta hengittävää kylkiasentoon tai eivät suostuneet lainkaan puhaltamaan potilaan suuhun. Ei myöskään haitannut, että potilailta ei kokeiltu pulssia tai että verenvuotoja ei tyrehdytetty.

Sillä, että itse osasin puhaltaa lapsen suuhun viisi kertaa ja jatkaa sitten 30:2 -tahdilla elvytystä ei ollut väliä, eikä sillä, että painoin potilasta yhdellä kädellä ohjeenmukaisesta kohdasta, mutta se oli kohtalokas virhe, että painoin liian vähän. Rintakehän olisi kuulunut painua 2/3 alaspäin, mun suorituksessani se painuin opettajan mielestä vain puoleen väliin. Onneksi ei ollenkaan ärsyttänyt, kun opettaja koko luokan edessä esitti miten muka olin potilasta painellut ja antoi ymmmärtää, että suunnilleen pikkuisin tökkässyt lapsen rintakehää. Tajuan kyllä, miten tärkeää oikeanlainen painelu on, mutta miten paljon asiallisemmin senkin asian olisi taas saanut ilmaistua.

Toisaalta, moneen muuhunkin suoritukseen takerruttiin kynsin ja hampain ja uskoisin, että joka toinen auttaja lähti tänään kotiin p*skan maku suussaan. Tosi kiva oppimistilanne ja vieläkin kivempi palaute.
"Leikkimieltä ja rakentavaa palautetta.."

Lintsari

Viime torstaina tein tietoisen valinnan ja päätin lintsata koulusta. Perjantaina olisi ollut puolitoista tuntia anatomiaa, mutta jätin viimeiset tunnin väliin ja painelin hyvällä omalla tunnolla kotiin jo torstaina. Painavasta kassistani en keksinyt muuta Turkuun jätettävää, kuin anatomian kirjan (koe tänä perjantaina), joten koko pitkä viikonloppu kului kaiken muun kuin kouluasioiden parissa. Turkuun palasin vasta äsken, siis maanantaina, koska onnekseni myös tämä päivä oli vapaa.
Nyt pitkän viikonlopun jälkeen, ei ollenkaan hotsittaisi palata kouluun. Huomenna ollaankin koulussa oikein ryminällä; huomenna on nimittäin ensiavun tilanneharjoitukset. Siitä kuitenkin vasta huomenna, nyt äkkiä nukkumaan, että jaksan huomenna virkeänä pelastaa leikisti ihmishenkiä.

Aikuinen nainen ja Levoton Tuhkimo

Eilisiltana juhlistin koulukaverini synttäreitä ensin syömisen ja juomisen muodossa ja myöhemmin illalla, uskokaa tai älkää, laulamalla karaokea.

Saatuamme vatsat täyteen suunnistimme karaokebaariin, vaikka olinkin vakuuttunut, etten varmasti laula yhtään mitään. Illan edestessä istuin kuitenkin vain parin kappaleen ajan ja muuten lauloin muiden mukana mm. klassikkokappaleissa Ajetaan me tandemilla ja Syksyn sävel, ja hieman epätavallisemmassa karaokekipaleessa kuten Maj Karman Ukkonen. Tiistai-iltana baariin lisäksemme (ja onneksemme) oli eksynyt alle kymmenen muuta.
Olin jo päivällä päättänyt, että jos kappalelistalta löytyy mikä tahansa Kotiteollisuuden kappale, haluan laulaa sen. Etsin kansion läpi pettyneenä, sillä se ei tarjonnut ainuttakaan vaihtoehtoa. Vasta yhden jälkeen yöllä tajusimme baarissa olevan useamman kappaleita sisältävän kansion ja vaihdoimme kappalevaihtoehtomme toisiin. J:n kohdalla kansiossa löytyi kuin löytyikin kappale minulle. Kukaan kavereistani ei pidä Kotiteollisuudesta eikä ainakaan tunne sen kappaleita, joten kukaan ei halunnut kanssani laulamaan. Kahden siiderin ja yhden lonkeron voimalla, hetkellisestä mielijohteesta laitoin nimeni listaan ja ilmoittauduin laulamaan kappaleen.

Tajuttuani mitä tein olin pyörtyä jännityksestä. Kun nimeni kutsuttiin kävelin kuin unessa hakemaan mikrofonin ja ajattelin ilmoittaa, etten laulakaan. Menin kuitenkin "lavalle" seisomaan jännityksestä kuurosokeana. Korvieni humina loppui vasta kun kuulin tutun musiikin. Edessä istuneet hevimiehet, jotka olivat hetkeä aiemmin laulaneet maailmanloppua ennakoivaa hevikappaletta katsoivat kummissaan, kun 160 senttinen tyttö mekossaan lauloikin Kotiteollisuutta. Jännitys katosi ja annoin mennä. Otin armo harppauksen eteenpäin ja lauloin, minkä osasin. Kamalaltahan se kuulosti, mutta hauskaa oli.

Kiitoksena kaikille illasta, tässä se alkuperäinen versio. Jos sanon, Kotiteollisuus.

Sana on vapaa

Maanantaina kirjoitin luokkahengettäristä, jotka saastuttavat luokkahenkeä. Kommenttilaatikkooni tupsahti jo samana päivänä anonyymi kommentti, jonka mukaan mun tulisi varoa sanojani. Kirjoitin jo oman näkemyksen tekstistä kommentteihin ja toivon saavan mahdollisimman paljon muidenkin lukijoiden mielipiteitä tekstistä. Ylitinkö mielestänne rajan ja menin liian pitkälle? Teinkö jotain väärin, olinko asiaton tai ilkeä? Oliko teksti teistä ihan hyväksyttävä ja kirjoitustyylini kenenkään yksityisyyttä loukkaamaton? Sana on vapaa ja toivon saavani paljon mielipiteitä asiasta.

Luokkahengettäret

Viime viikon päätti perjantainen taitokoe, jonka suhteen olin itselleni epätavalliseen tapaan onnekas. Opettaja antoi jokaisen valita käsistään väärinpäin olevan lapun, jossa oppilaan tuleva tehtävä olisi. Itse olin kolmanneksi viimeinen lapun valitsija, joten jäljestä olleista papereista oli helppo nähdä läpi. Näin, että kahdessa oli lyhyt kappale tekstiä ja kolmannessa tuttu taulukko.

Valitsin voiton rieumuisana paperin, jolla oli Glasgow'n (juu, Hoitamisen taito oli väärässä, G:llä se kirjoitetaan) taulukko. Tehtäväni oli siis määrittää GCS-taulukkoa käyttäen "potilaani" tajunnantaso. Läpihän tuo meni, vaikka opettaja löysikin huomauttamista, mm. siitä, kuinka tein testin liian nopeasti.


Tekstin loppu poistettu asianomaisten henkilöllisyyden suojaamisesksi, vaikka se mitä ilmeisemmin epätoivoista onkin. 1.12.08

Anna mun jäädä kotiin!

Viikonloppu hujahtaa ohi huomaamatta, kuten jok'ikinen viikko.
Perjantai menee junassa, ruokakaupassa ja olohuoneen sohvalla. Illalla avokki hakee kepakosta ruokaa koska kumpikaan ei sitten jaksanutkaan laittaa sitä ruokaa. Piihonen taistelee pysyäkseen hereillä katsoakseen ihanaisen Tartu mikkiin:in, mutta nukahtaa jo puolessa välissä. Avokki raahaa Piihosen hammaspesulle ja sänkyyn yhdentoista aikaan.

Lauantaina Piihonen herää yksin, koska avokki on yleensä lauantaisin töissä. Koko päivä menee odotteluun ja päivän kohokohta on päästä illalla Prismaan. Yhdeksän aikaan illalla Piihonen ruskistaa jauhelihaa ja puoli tuntia myöhemmin pariskunta parkkeeraa sohvalle BB:n ja spagetti Bolognesen ääreen.

Joka sunnuntaisen tradition mukaan Piihonen raahaa koko kymmen-jalkaisen laumansa parin kilometrin päähän Äiti- ja Isä-Piihoselle syömään. Loppupäivä istutaan sohvannurkassa ja katsellaan viiden koiran tohloilua. Illan päättää, noloa kyllä, Nelosen 18.30 alkava ohjelma, jonka nimeäminen ylittäisi Piihosen häpeäkynnyksen reilusti. Kahdeksan aikaan nelihenkinen ryhmä suuntaa jalkansa ja tassunsa kohti kotia. Tuntia myöhemmin lähtee juna Turkuun, johon avokki saattaa onnettoman Piihosen. Joka ikinen sunnuntai avokin sydän murtuu hieman enemmän kun Piihonen parahtaa anovasti; Anna mun jäädä kotiin!

Matkija

HH innoitti mut apinoimaan uuden kivan gadgetin blogiini. Tunnusta siis paheesi ja listaudu lukijakseni. Härvelin löydät blogin oikeasta reunasta alaspäin selaamalla.

Taitokoe

Huomenna koittaa syksyn ensimmäinen taitokoe. Aiheita kokeessa on vähän, sillä siihen kuuluu vain neljä kokonaisuutta; kuolema, eristys, tajuttomuus ja kipu. Epävirallisesti opettaja kylläkin vinkkasi, ettei vainajan laittoa tule kokeeseen.

Eristykseen kuuluvat erilaiset eristysmuodot ja niiden järjestäminen. Eristysmuotoja ovat verivarotoimet, ilmaeristys, kosketuseristys ja pisaraeristys.

Tajuttomuus käsittää tajunnan tason ja sen tarkkailun, huomioinni ja kirjaamisen. Tason seuranta tapahtunee todennäköisesti Glascow´n kooma-asteikon avulla. Ihanainen hoitamisen taito kirjoittaa hepun nimen c:llä ja Wikipedia tuntee hänet GlasGow´na. Ota siitä nyt sitten selvää. Luultavammin kokeessa tulee myös muistaa Babinskin refleksin testaaminen.

Kivusta kärsivän potilaan hoidossa meidän tulee hallita kivun tunnistaminen ja kirjaaminenja vaikeimpana perfuusori, eli kipupumppu. Hankala vehje, varsinkin kun on käyttänyt sitä kerran. Olen aikalailla varma, kuten ilmeisen moni muukin luokkalaiseni, että mikäli osakseni perfuusori osakseni lankeaa, tulen menemään kokeesta uusintaan. Onneksi koe ilmeisesti kuitenkin tehdään pareittain. Peukkuja saa silti pitää.

Parenteraalinen nestehoito

Viikon aloittivat labratunnit tiukalla asialla, iv nestehoidolla. Pääsimme siis pitkästä aikaa leikkimään letkuilla, neuloilla ja lagenuloilla. Opettajan höpöttäessä, Piihonen räpsi innoissaan kännykällään kuvia armaiden lukijoidensa iloksi. Illalla Piihonen taisteli vähemmän innoissaan Bluetooth yhteyden kanssa ja toivoo, että joku edes arvostaa vaivannäköä. Klikkaa isommaksi!



Kuvassa siis letku, lääkemuutoslappu ja kolmitiehana. Taustalla käsialanäyte.


Tässä kuvassa desinfiointiaine, viiltävä jäte -astia ja pullo glukoosia. Viiltävä jäte -toosa on totta kai naapurin, sillä niin Piihonen kuin hänen parinsakin unohti ottaa oman.



Viimeisessä kuvassa samaiset välineet ja taustalla tunnusmerkkejä Piihosen bongaajille.

Harjoittelu pähkinänkuoressa

Maanantaina palasin kouluun, vaikkakin myöhässä (niin se talviaika alko). Palatkaamme kuitenkin vielä hetkeksi edelliseen neljään viikkoon.

Harjoittelu käsitti siis 160 tuntia, joista 150 tapahtui osastolla. Loput 10 tuntia oli varattu kirjallisen työn väsäämiseen. Yhteensä 20 päivän mittaisesta harjoittelusta saamme siis 6 opintopistettä. Itselleni osasto oli nimennyt kaksi ohjaajaa, joista toisen kanssa työskentelin yhteensä kolmen päivän ajan. Työvuorot suunnittelin itse ja teinkin tapani mukaan mahdollisimman paljon aamuvuoroja (7.30-15.00) ja pakottauduin vain kahteen iltavuoroon. Tässä siis palautettani mukaileva sepostus kaikesta, mitä tein/mitä ohjaajani piti mainitsemisen arvoisena.

Perushoito
Harjoittelun aikana työskentelin hyvin itsenäisesti, suoriuduin perushoidosta yksin ja vain harvoin jouduin pyytämään apua. Suihkuttamaan sata asteiseen kylpyhuoneeseen jouduin monta kertaa, jota luonnollisesti seurasi vuoteen petaus.

Lääkehoito
Lääkehoitoa pääsin myös toteuttamaan, jaoin lääkkeet osastolle vuorokaudeksi kolmasti, kerran virheettä. Totta kai jaoin lääkkeet myös tarjottimelta oikealle potilaalle. Mittasin paljon verensokereita ja verenpaineita ja osallistuin myös lääkärikierrolle.

Ravitsemus
Ravitsemusta toteutin pääasiassa syöttämisen muodossa ja ohjauksessa toteutin myös gastrostooma-potilaan ravitsemisen PEG-letkun kautta useasti. Kerran laskin myös potilaan painoindeksin.

Ergonomia
Ergonomian perusasiat olivat hallussa, vaikka joskus keskityin potilaaseen liikaa ja oma työasento jäi toisarvoiseksi.

Apuvälineet
Harjoittelussa käytin myös paljon apuvälineitä, kuten Sarita-nostolaite, liinanosturi ja slaidi.

Raportointi ja kirjaus
Raportoimaan opin myös sähköisesti ja kirjasin Pegasokseen päivittäin. Aluksi koneella tarvitsin apua, mutta loppu harjoittelussa osasin kirjata itsenäisesti. Raportoimaan pääsin niin koko osastolle kuin omalle ryhmällenikin.

Palaute
-Selvästi motivoitunut sairaanhoitajan työhön ja ammattiin
-Potilaan kohtaaminen lämmintä ja välittävää, luontaista ja aitoa
-Omaisen kohtaaminen asiallista ja rauhoittavaa
-Sai työyhteisössä positiivista palautetta omatoimisuudesta, työtoverin kohtaamisessa ja työtehtävien hoitamisessa
-Työskentely suunnitelmallista, aseptinen työjärjestys toteutuu

"Keskusteltuani muiden kanssasi työskennelleiden kanssa, olemme yksimielisesti tulleet tulokseen, että arvosanasi tältä jaksolta on 5."

Ei tuollaiseen palautteeseen mitään oikein osaa sanoa. Tein koko jakson paljon töitä ja tunnen ansainneeni numeron. Melkein voisi olla ihan pikkuisen ylpeä itsestään. Ihan pikkiriikkisen vaan, vaikken sitä kenellekkään myönnäkään.

Pääsykokeet, osa 2

Lupasin tämän sepostuksen kylläkin jo eiliseksi, mutta taistelin eilen niin kauan KELAn muodollisuuksien parissa, ettei voimia riittänyt väkertämään luettavaa tekstiä. Tässä siis pääsykokeiden toinen osa, suulliset kokeet.

Kirjallisissa testeissä meni noin puolille päivin, jonka jälkeen saimme nähdä loppupäivän aikataulun. Kaikkien sinä päivänä pääsykokeissa olevien nimet olivat jaettu aakkosjärjestyksessä ryhmiin. Näissä ryhmissä järjestettäisiin ryhmätilanne. Tässä, noin viiden henkilön ryhmässä tehtiin ensin ns. palikkatesti. Jokaiselle annettin pino metallisia levyjä, joista piti saada aikaan neliöitä, joiden keskellä on risti. Meille ei tietenkään kerrottu miten neliö kasataan, se piti hoksata itse. Tehtävään annettiin viisi minuuttia aikaa.

Vinkki: Älä katso mitä muut tekevät, siinä vain hätääntyy. Ainakin jos ei millään meinaa tajuta miten metallilevyt saa oikeaan asetelmaan, nousee otsalle hikipisara jo kun näkee, että toiset tekevät jo viidettä neliötä. En tiedä, mutta uskoisin testin ideana on se, että psykologi näkee, miten käyttäydymme ennemmin kuin, että aikaan saa mahdollisimman paljon neliöitä. Lopuksi psykologi kuitenkin kysyi montako neliötä kasasimme ja nämä tiedot hän kirjoitti ylös.

Seuraava osuus oli psykologin haastattelu. Haastatteluun mentiin yksi kerrallaan ja siihen oli varattu aikaa n. kymmenen minuuttia. Haastattelussa kysyttiin mm. miksi haluaisin alalle, miksi musta tulisi hyvä sairaanhoitaja, mitkä ovat heikkouksiani ja minkä luulen olevan mulle vaikeaa sairaanhoitajaksi opiskelussa ja myös myöhemmin valmiina sairaanhoitajana. Vaikein kysymys mulle oli se, kun psykologi kysyi, että jos pääsen koulutukseen, lopetanko senkin kesken, kuten tein tradenomiksi opiskellessani.

Vinkki: Psykologi on todennäköisesti hyvin ilmeetön, eikä hän johdattele tai kommentoi asioita lainkaan. Kysymykset esitetään hyvin suoraan, mikä saattaa olla hämmentävää. Yritä olla oma itsesi, vastaa kysymyksiin avoimesti ja rehellisesti. Mieti valmiiksi, mitä vastaat, uskoisin psykologien kysymysten olevan aika samanmoisia kuin esimerkkini. Vaikka tilanne saattaa olla hyvinkin hiostava, yritä pysyä rauhallisena.

Lopuksi on pakko sanoa, että mulla ainakin kokeessa kesti kuuteen illalla, koska sukunimeni sattui olemaan, kuten tavallista, aakkosjärjestyksen hännillä. Suurin osa ajasta meni odotteluun.


Siinä mun kokemukseni. Toivottavasti tästä oli hyötyä edes jollekin. Onnea kaikille syksyn pääsykokeilijoille ja edelleen, kertokaahan omia kokemuksianne, niin hakijat kuin jo hakeneetkin.

Uskollinen Ilvekselle

Eilen lupailemani teksti pääsykokeiden suullisesta osuudesta joutuu odottamaan huomiseen. Uskokaa tai älkää, TPS-Jokerit peli vei mut ja 4000 muuta Turkuhalliin. Huomenna kynäilen sitten oikein kunnon jatko-osan pääsykokeista. Nyt odotan lasagnea uunista ja meinaan lahota sohvalle siihen asti, kun jaksan itseni sänkyyn ryöjätä.
Huomiseen.

Anteeksi Tampere, anteeksi Ilves.

Lähde

Äänestystuloksia

Järkkäsin pitkästä aikaa kasaan äänestyksen koskien uutta blogin ulkoasua. Äänestyksen aihe ei ilmeisesti herättänyt suuria tunteita, äänestysaktiivisuus oli vähintäänkin huono. Viikon äänestykseen vain kahdeksan, siis kahdeksan, ihmistä jaksoi uhrata aikaansa. Kiitos siis kaikille kahdeksalle. Muille tuima katse ja sormenheristys.
Äänestyksen kysymys ja vastausvaihtoehdot kuuluivat siis seuraavasti:

Mitä pidät Tulevan Sairaanhoitajan uudesta asusta?

Hieno, parempi kuin edellinen. ( 1 ääni, 12% kaikista äänistä)

Kivaa vaihtelua. (5 ääntä, 62% äänistä)

Nooh.. vanhaa on jo ikävä. (0 ääntä, 0% kaikista äänistä)

Menettelee. (2 ääntä, 25% äänistä)

Hirvitys, tuskin tekstiä pystyy lukemaan. (0 ääntä, 0% kaikista äänistä)


Nonni, enemmistö pitää pillereitä mukavana vaihteluna. Kaikki eivät ihastuneet, mutta kukaan ei kuitenkaan ole aivan kauhuissaan. Tai sitten kaikki loput lukijoista pitävät uutta ilmettä viimeisen vaihtoehdon arviosena, mutteivat halua pahoittaa mieltäni. Toivottavasti ei kuitenkaan.
Mikäli kiinnostaa, itse olisin antanut ääneni vaintoehdolle nro. 2.

Pääsykokeet, osa 1

Kommenttilaatikkooni tupsahtaneen kysymyksen innoittamana, päätin kirjailla ihan kokonaisen tekstin kokemuksestani hoitotyön pääsykokeista. Itsehän olen siis hakenut ensimmäisen kerran sairaanhoitajaksi keväällä 2007 ja toisen kerran kätilöksi syksyllä 2007. Kätilöksi en päässyt, mutta ura urkeni kaukana Varsinais-Suomessa tulevana sairaanhoitajana. Pääsykokeet ovat mallia Tampere.
Seuraavassa siis Piihosen vinkit hoitotyöhön havitteleville, samalla kun kaivelen muistini arkistoista, kuinka se oikeastaan tapahtuikaan.

Pääsykokeet alkoivat jo aamusta ja ensimmäisenä valtava toiveikkaiden lauma ohjattiin luentosaliin. Siellä meille kerrottiin, että seuraavat tunnit ovat varattu kirjallisille kokeille. Luvassa oli ainakin luetunymmärtäminen, matematiikan koe, loogisen ajattelun testi ja jonkinmoinen kirjallinen psykologinen testi.

Matematiikan kokeessa kysyttiin hyvin peruslaskuja, yksikönmuutoksia, jako- ja kertolaskuja, kaikki lääketeemalla. Jollen vallan väärin muista, loogista päättelyä vaativat lukujonot olivat erikseen. Kokeessa ei saanut käyttää laskinta ja sen tekoon annettiin tietty aika, muistaakseni puolituntia.

Vinkki: Tee laskut kiireellä! Ne ovat helppoja, joten älä jää tuhlaamaan aikaa turhalla varmistelulla, silloin et ehdi tekemään edes puolia laskuista ja menetät paljon pisteitä!!

Luetunymmärtämisessä eteemme annettiin kaksipuolinen paperi luettavaksi. Saimme noin 20 minuuttia aikaa lukea tekstin ja tehdä paperiin alleviivauksia. Emme saaneet tehdä muistiinpanoja toiselle paperille. Tekstit kerättiin meiltä pois ja välillä saimme tehdä toisia tehtäviä. Vajaan tunnin päästä saimme tyhjän paperin, johon meidän tuli tehdä referaatti lukemastamme tekstistä.

Vinkki: Tee alleviivauksia ja yritä muistaa tekstin pääasiat. Muistele syy-seuraus -suhteita, tekstin ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja niihin. Kirjoita asiat mieluummin kappaleihin, älä ranskalaisiin viivoihin. Tässäkin on kiire, joten älä tuhlaa aikaasi lausemuotojen miettimiseen.

Kirjallisen psykologisen testin tarkoitus on mulle edelleen täysin hämärän peitossa. Testi oli moni sivuinen ja siinä meidän tuli valita olisimmeko mieluummin esim. kokki vai artenomi. Jos et tiennyt mikä artenomi on, arvaa. Näitä kysymyksiä oli varmaankin viisikymmentä. Samoin testissä kysyttiin myös kummallisia, kompamaisia, psykologisia kysymyksiä, kuten - on kissalle sama kuin luu koiralle. Viivan kohdalle piti valita yksi neljästä vaihtoehdosta, joita olivat esim. a) vesi b) maito c) kala d) hattara.

Vinkki: Älä turhaan vaivaa päätäsi miettimällä, mitä tähän kannattaa vastata. Mä en ainakaan tiedä.

Jatkan huomenna kertomalla suullisista kokeista, muuten tulee niin maratoniteksti, ettei kukaan jaksa loppuun asti lukea. Sillä välin, sana on vapaa kommenttilaatikoissani! Kertokaahan hakijat pääsykoetunnelmistanne.

Väliarviointi

Eilen tullessani aamuvuoroon ja tavatessani ohjaajani, puhuimme myös tästä päivästä. kuin sivulauseessa ohjaajani mainitsi opettajan tulosta. Kesti hetken ennen kuin tajusin, mistä on kyse. En tiedä näkyikö se ilmeestäni, mutta yritin edes vaikuttaa siltä, että tieto ei olisi mikään uutinen. Huomenna, siis tänään, olisi väliarviointi.

Vietin varsin leppoisan ensimmäisen työvuoron toisen ohjaajani kanssa. Päivän aikana uutta oli ainakin se, kun sain laittaa eräälle potilaalle ruoan tippumaan PEG-letkun kautta. Toimenpide osoittautui odotettua vaikeammaksi, kun letkun suuosaa ei saatukaan liitettyä suoleen menevään letkuun. Huuhdottuani letkun ja loppujen lopuksi myös vaihdettuani sen, en edelleen saanut letkuja yhdistettyä. Ohjaajani kokeili myös, mutta ei onnistunut. Päätimme teipata letkun kiinni ja toivoa parasta. Huomenna saanemme kuulla, toimiko viritys.

Kahdelta iltapäivällä opettajamme saapui juuri sopivasti raportin päätteeksi. En siihen mennessä ollut jännittänyt arviointia, mutta kun näin opettajan, mahani heitti voltin. Väliarvioinnissa olivat mukana minun ja ohjaajani lisäksi toinen sairaanhoitajaopiskelija ja hänen ohjaajansa. Tunnin session aloitti toisen opiskelijan arviointi, jota seurasi omani. Sanoin, että mun mielestäni harjoittelu on mennyt hyvin, olen saanut paljon rutiinia perushoitoon, oppinut paljon lääkehoitoa ja alkanut nähdä potilaan kokonaisuutena. Ohjaajalleni oli toinen ohjaaja tehnyt lapun, jossa oli hänen mielipiteensä tähän astisesta harjoittelusta.

Arvioinnissa luki seuraavaa:

-Kykenee nyt jo itsenäiseen työskentelyyn.
-Muistihäiriöisen potilaan kohtaaminen rauhallista, sydämellistä ja aitoa.
-Aktiivinen ja aidosti kiinnostunut.
-Hakee itse tietoa.
-Kirjaamisessa huomioi oleelliset asiat hoidon jatkuvuuden kannalta.
-Ymmärtää perushoidon merkityksen.
-Kyselee ja kyseenalaistaa.

Ohjaajani lisäsi tähän listaan, että olen ottanut verenpaineita, verensokereita ja että olen laskenut painoindeksin. Loppuun hän huomautti mulle aseptiikasta. Tänään hän sattui nimitäin parahiksi paikalle kun pyyhin hikeä otsaltani 25 asteisessa vessassa "likaisilla" hanskoilla.

Tästä huolimatta on vaikea olla tyytymätön. Odotin jonkin verran positiivista palautetta, mutta en ihan tälläistä. Erityisesti kohta potilaan kohtaamisesta lämmitti. Tästä on vähintäänkin hyvä jatkaa.

Lääkkeiden jakoa

viime viikolla ohjaajani ei ollut töissä, joten pääsin roikkumaan nuoren sairaanhoitajan kannoilla. Hänen kanssaan oli mukava tehdä töitä ja sain jopa ohjausta, jota en yleensä saa muilta kuin varsinaisilta ohjaajiltani. Sairaanhoitaja opetti mm. vaihtamaan kipulaastarin ja selitti paljon hemofiliapotilaan hoidosta.
Aamupäivällä pääsin kokeilemaan myös lääkkeiden jakoa.

Systeemi vaikutti aluksi vaikealta ja kun sairaanhoitaja jätti mut yksin, teki mieli parahtaa, että älä jätä. Kokosin kuitenkin jotenkuten itseni ja aloin hommiin. Lääkkeiden jako oli aikalailla juurikin sellaista kuin olin ajatellut; tarkkaa puuhaa, joka vaatii keskittymistä. Hankalaa oli lähinnä se, että suurin osa lääkkeistä ovat täysin tuntemattomia, enkä muista kuin pienen osan niistä pillereistä, mitä kullekin potilaalle joka päivä kannan.

Lääkekaappikin oli uusi kokemus, vaikka olen sellaisen nähnyt, mutta aluksi oli hankala hahmottaa missä mikin troppipurkki on. Huumelääkkeitä en jakanut, koska niitä ei kukaan juuri sinä päivänä tarvinnut. Tänään vaihdoin jälleen erään mamman kipulaastarin ja täytin huumelääkekortin. Tulipahan taas todettua, että olisihan hyvä jos jonkinlaiset kynnennysät olisi, saisi sen laastarinkin ulos paketistaan.

Huomenna ohjaava opettajani piipahtaa osastolla, on nimittäin väliarvioinnin aika. Sääli sinänsä, että eniten mua ohjannut ohjaajani ei ole paikalla, vaan tapaamiseen tulee toinen ohjaaja, jonka kanssa olen tehnyt noin tunnin verran töitä yhdessä. En oikein tiedä mitä odottaa, toisaalta tuntuu, että kaikki on mennyt ihan hyvin, mutta toisaalta en uskalla toivoakaan mitään hirmu hyvää palautetta. Kuitenkin ohjaajani ilahdutti mua tänä aamuna sellaisilla uutisilla, että hän oli saanut musta viime viikolla hyvää palautetta muilta työntekijöiltä. Noh, en tiedä, saas nähdä.

Make Over

Päätimpä repäistä ja antaa blogille vaihteeksi toisenlaisen ilmeen. Tuleva Sairaanhoitaja vaihtoi ulkoasua, mutta vain väliaikaisesti. Vaaleanvioletti vaihtui syksyisimpiin väreihin ja ruisku pillereihin. Mitä pidätte, ihan kaamea, hieno vai jotain siltä väliltä? Kommentoikaa ihmeessä.

Turu murre-Tampereen kiäli

Harjoittelun aikana olen saanut kuulla niin paksua Turun murretta, että välillä on vaikea ottaa tosissaan ohjaajansa puheet. Ajattelin kaikkien ei-turkulaisten, siis niiden epäcoolien, onnettomien ulkopaikkakuntalaisten iloksi (tai suruksi) ja ihan vaan vertailun vuoksi väsätä pienen turku-tampere -sanaston. Voi kun joku olis tälläisen mulle tehnyt silloin tammikuussa. Se oli aikamoinen kulttuurishokki sillon, nääs.

Tulenksmä, oleksä, menekste = Tuunksmä, ooksä, meetteks te

Misäää, tosaaa, täsäää = Mis, tos, täs

Kui? = jaahäh?

Simmonen, kummonen = sellane, millane

Joo vai/juu vai? = ovvai?

Jäkis = Kiakko, lätkä

Varttia vajaa = varttia vaille

Ketä = kuka

Hän = se (esim. omasta kädestään ei tarvitse puhua hän-muodossa!)

Taijjottain = tai jotai

Kysys, kysysit = Se kysy, sää kysyit

Kummotto, mimmotto = Kuinka, mite

Maar = toki

Mä ja = mää kans

Kuimpal = paljoks

Nuudelei ja nakei = Nuudeleita ja nakkeja

HGT

Tämänpäiväisessä aamuvuorossa pääsin vihdoin itse ottamaan verensokereita. Tiedän, ei kovin kummoinen toimenpide, mutta enpä ole ennen tehnyt. Vaikka homman on nähnyt ties kuinka monta kertaa, kun neula on omissa käsissä, pitää vetää henkeä ja ihan oikeasti keskittyä. Onneksi reikien lukumäärä täsmää potilaiden lukumäärään, eikä kukaan jäänyt vuotamaan kuiviin.

Eilen puhuin ohjaajani kanssa alustavasti, että ottaisin myös manuaalisesti verenpaineen eräältä potilaalta. Ottaen huomioon viimeisimmän kokemukseni verenpaineen manuaalisesta mittaamisesta, on tuskin yllättävää, että eilen illalla pienessä paniikissa kertasin hoitamisen taitoa verenpaineen kohdalta. Tänään mietin jo aamulla, miten sanon ohjaajalle, ettei sitten jätä mua yksin potilaan ja sen pirun elohopeamittarin kanssa. Onnekseni asia unohtui yhtä nopeasti kuin se eilen ohjaajani mieleen tulikin. Verenpaine jäi iltavuorolaisten mitattavaksi. Automaatilla.

Huomenna paneudun koululta saamani tehtävän pariin. Teen jälleen elämisen malliin perustuvan vertailun kahdesta osastomme potilaasta. Ihanaa. Onneksi olen kuitenkin ahkeroinut..öö..nollan sivun verran.

Hoitajapula

Tässä maassa ei varmasti ole ketään, joka ei ole kuullut, millaista pulaa hoitohenkilökunnasta on. Kesän aikanakin sain jonkinlaisen käytännönkokemuksen, millaista on työskennellä vajaamiehityksellä. Tänään tajusin sen hädän oikeasti.

Aamu puoli kahdeksalta panikointi alkoi. Mulla ei ollut ohjaajaa, eikä kukaan olisi edes ehtinyt mua mukaansa ottaa. Vastahakoisesti eräs hoitaja keräsi mut mukaansa ja hoitajat päättivät, että työskentelimme kolmistaan; kaksi opiskelijaa ja hoitaja. Kahdeksasta puolille pitkälle aamupäivään, osastonhoitaja selasi sijaiskansiota ja soitti kaikille mahdollisille. Ketään ei kuitenkaan saatu. Koko neljänkymmenen potilaan osasto oli alle kymmenen hoitajan käsissä. Iltavuorolaisia uhkaisi vieläkin pahempi pula.

Osastonhoitajan huiskiessa ees taas puhelimensa kanssa, hoitajat keskustelivat tilanteesta. Kaikkia harmitti tilanne, mutta puheista huomasi, ettei tämä ollut uutta. Varsin vakavan keskustelun tuloksena kolme hoitajaa lupasi jäädä tuplavuoroon, joka tarkoitti sitä, että heidän työpäivänsä venähti kolmeentoista tuntiin; aamuseitsemästä iltakahdeksaan. En voinut olla ihailematta hoitajien uhrautuvaisuutta ja sitä yhteishenkeä, jossa asiasta keskusteltiin. Ainakaan kesäni viettäneellä osastolla vastaava ei olisi ollut mahdollista. Vaikka hoitajien toiminta herätti mussa ihastusta, mieleeni tuli myös paljon näkynyttä Tehyn kamppanjaa: Älä veny liikaa.

Toivottavasti tämän päivän uurastajien työ näkyy muuallakin kuin rahapussissa.

Toivottavasti tällä alalla päästään tässä asiassa eteenpäin, ja joku päivä ei tarvitse murehtia siitä, pääseekö tänään oikeaan aikaan kotiin vai pitääkö venyä puolen vuorokauden mittaiseen työvuoroon.

Sairaan kokenut hoitaja

Olen ollut harjoittelussa nyt kaksi päivää. Osasto on kesänaikaiseen kaksinkertainen, niin potilaissa kuin hoitajissakin. Jokaisessa asiassa läpi kuultaa se, että nyt ollaan paljon isommassa kaupungissa kuin missä kesällä olin.

Lisäkseni harjoittelemassa ovat myös pari lähihoitajaa ja luokkalaiseni. Heitä en kuitenkaan juurikaan päivän aikana tapaa, sillä kaikilla on omat ohjaajansa, jota seurata kuin hai laivaa.

Tähän mennessä olen pässyt tekemään vuodepesuja, petaamaan, ajamaan parran, syöttämään ja ottamaan verenpaineita. Vierestä olen seurannut niin verensokerien ottamista, kirjaamista kuin kylvettämistäkin. Kerrottuani, että olen ollut vanhainkodilla töissä, ohjaajani katse kirkastui. Siitä lähin olen päässyt toimimaan itse hyvinkin paljon. Toistaiseksi se ei ole haitannut, koska oon kuitenkin tottunut tekemään perusasiat tietyllä tavalla, joten saattaisi olla häiritsevää, jos joku kyttäisi kokoajan vierestä. Toisaalta taas hirvitti hieman mennä ottamaan verenpaineita täysin vierailta potilailta, ilman minkään asteen valvontaa. Siitä huolimatta oon ollu tyytyväinen saamaani ohjaukseen.

Toinen ohjaajani tuntuu olevan taidoistani varsin vakuuttunut, sillä kun juttelimme siitä, kenen mukana huomenna menen kun molemmat ohjaajani ovat vapailla, ohjaaja markkinoi minua sanomalla, että Piihosen voi ottaa vaan mukaan ja laittaa tekemään pesuja ja muita, hän on ollu vanhaikodilla töissä. Tuntuu ehkä vähän tympeältä, jos mut parin kuukauden perusteella heivataan oman onnen nojaan aina kun ohjaajat ei oo paikalla. Toivottavasti huominen erikoissairaanhoitaja jakaa hieman viisauttaan mullekin.

En malta olla jakamatta myös suunnatonta helpotustani; osastolla ei ole pakko käyttää mekkoa. Sijaisille on vaikka millä mitalla erilaisia housuja ja paitoja joita käyttää. Jottei kuitenkaan valitus unohtuisi, ostin ne pirun sukkahousut sitten ihan turhaan. Niin, ja kahvi kuppi maksaa 20 senttiä. Tyyristä.

Ensimmäinen harjoittelu

Huomenna alkaa neljän viikon urakka, harjoittelu pitkäaikaispaikassa. Itse pääsen hoitamaan intervallilaisia OHAU:n (Ohjattu Harjoiottelu, Auttamismenetelmät) nimissä.
Koko syksyn olen yrittänyt repiä kiinnostusta harjoitteluun, enkä vielä ole oikein onnistunut. Kun äsken tulin junalla Turkuun, juttelimme kaverini kanssa kesätöistä. Pienen muistelun lopputuloksena tajusin, miten mukavaa vanhusten parissa on työskennellä.
Luultavasti into herää jos ei huomenna, niin tällä viikolla kuitenkin. Toivon vain saavani mukavan ohjaajan ja asianmukaista ohjausta.
Tylsää silti, ettei nää koulukavereita kuukauteen.

Huomenna menen siis kymmeneen, mutta hortoilen keskustaan jo aikaisemmin, mun on nimittäin löydettävä sukkahousut. Ainakin täällä Turussa me opiskelijat olemme nääs niin onnekkaita, että harjoittelupaikoissa meille uhrataan mekot. Mahtavaa päästä palloilemaan neljä viikkoa koltussa, jota en vapaaehtoisesti päälleni vetäisi ikuna. Saati sitten, että työskentelisin siinä. Taloudellista, hiphei.

Kiitos

Joskus kun tuntuu, ettei jaksa, tarvitsee jonkun joka kiskoo ylös.
Pieni asia, hetki aikaa, auttaa pitkälle.
Ei tarvitse osata sanoa mitään, ei tarvitse tehdä mitään.
Jos istuu vain hetken hiljaa, kuuntelee tai vie kaupungille.
Kun kaikki tuntuu ylivoimaiselta, tuntuu hyvältä kun on joku.
Joku, joka edes yrittää ymmärtää.
Ei tarvitse tuntea olevansa yksin.

Syksyn ensimmäinen tentti

Jollei mulla olisi ollut hammaslääkäriä tänä aamuna kello puoli kymmenen, olisin saanut ryömiä sängystä vasta yhteentoista kouluun. Sen sijaan heräsin herätyskellon pirinään, joka pilkkasi mun typeryyttäni. Miksen voinut hoitaa hampaitani ajoissa kuntoon? Nythän tilanne on mennyt siihen, että maksan itseni kipeäksi erinäisten hampaiden poraamisista, hammaskiven poistosta ja viimeisimpänä ehdottomasta lempparistani: kuolleen hampaan poistamisesta.

Tammikuussa heräsin kamalaan hammaskipuun, joka vaati juurihoidon. Koska hammas oli niin tulehtunut, se porattiin auki ja jätettiin saamaan ilmaa. Samalla kun lähdin hammaslääkärin vastaanotolta, työnsin pääni pensaaseen ja kuvittelin, että ongelma katoaa kun sitä ei ajattele. Niinhän se katosikin, kunnes pari viikkoa sitten hampaasta lohkesi puolet pois. Nyt hampaanjäänteistä ei enää ehjää saada, ja takahampaitani koristaa sentin kolo. Muuta ei voi sanoa, kuin että kannattaa hoitaa hampaansa kuntoon, ennen kuin joutuu hammaskirurgin leikkauspöydälle.

Varsin tuskattoman paikkauskokemuksen jälkeen painelin koululle HOIM:in luennoille. Aiheena tänään oli, kuten viimeksikin, kuolema. Kovinkaan paljon ei näistä luennoista jäänyt käteen, eikä asiaa ainakaan auttanut, että puolet 45 minuutin tunnista meni teknisten välineiden kanssa tappeluun. Milloin opettajista tuli niin avuttomia,
etteivät he voi lainkaa puhua asiaansa ilman dioja?

HOIM:in luentoa seurasi HOIM:in labrat. Aiheena oli kivun hoito. Kolmen tunnin jälkeen opin käyttämään kipupumppua ja tajusin muistavani ainakin jotain lääkelaskuista.

Päivän päätti Nutrition koe. Kokeeseen jaksoin lukea muistiinpanot kertaalleen läpi, mikä vaikutti ihan riittävältä. Opettajan antamat muistiinpanot olivat suurimmaksi osaksi laadittu täysin hänen puheensa tueksi, joten jälkikäteen luettuina ne olivat vähintäänkin hämäriä. Kokeessa pärjäsi pienellä anatomian tuntemisella, tunneilla kuuntelemisella ja terveellä järjellä. Jos monivalinnoista osuu 50% oikein, kurssi on hyväksytty. Uskoisin sen verran tienneni.

Huomenna suuntaan kotiin pitkän Turun viikon jälkeen. Uutuuden viehätys on vähintäänkin kulunut pois ja kaipaa paikkaa, jossa ihmiset puhuvat normaalisti. Kun vaan sunnuntai ei aina tulisi niin pirun äkkiä.

Kuolevan potilaan hoitotyö

Kuolema:

-Kudoksesta toiseen hitaasti tai nopeasti etenevä prosessi
-Kaikkien elintoimintojen peruuttamaton menetys
-Elämä sammuu
-Liike loppuu
-Hiljaisuus

Tämän päivän HOIMin luennolla käsittelimme kuolevan potilaan hoitotyötä. Luettuani yllä olevan dian, olin vakuuttunut, etten koskaan ole nähnyt niin yksinkertaistettua, jollain tavalla jopa kylmää kuvausta kuolemasta. Ëi mitään selitystä millaista on kohdata kuoleva tai nähdä kuollut ihminen, vain tämä. Kudosprosessi.
Ehkäpä se oli tarkoituskin; kuvailla kuolema tieteellisemmästä näkökulmasta luonnollisena osana elämää, jonka ympärille ei ehkä sittenkään liity mitään mystiikan verhoa. Ehkä mä vaan luonnostani olisin halunnut kuulla suoria vastauksia, valmiita ratkaisuja mieltäni askarruttavíin kysymyksiin. Mitä kuolevalle saa sanoa, mitä ei missään nimessä saa möläyttää. Kuinka tukea kuolevaa itseään ja hänen omaisiaan. Kuinka kertoa, että loppu on lähellä.

Ehkä kaikkea ei voi opettaa. Ehkä valmiita vastauksia ei ole.

Ensiapua, ensiapua, ensiapua

Tänään saimme jälleen aimo annoksen ensiapua; ensimmäisen kaksoistunnin ajan käsittelimme sokkia uuden opettajan johdolla. Kahden tunnin väkerryksen jälkeen en opettajan tiukasta otteesta enkä hänen käyttämästään mikrofonista huolimatta tiennyt, saako haavaa jossa on esim. puukko, painaa. En myöskään tiedä, milloin sen puukon saa vetää pois ja milloin ei.

Ensiapua jatkoimme pienryhmässämme Anne nukkien seurassa. Parikseni valkkasin totta kai parhaan kaverini koulusta, ensihoitoon suuntautuneen lähihoitajan. Tehtävämme oli ensin suorittaa kahden minuutin mittainen painelu-puhallus -elvytys yksin. Kaverini aloitti ja minä otin aikaa. Sitten minä kokeilin ja parini piteli kelloa. Kokeiltuamme molemmat kerran, totesimme, ettei tästä niin vain läpi mennäkään. Jokaisen on nimittäin suoritettava peruselvytys yksin hyväksytysti, tapahtuen niin, että opettaja tarkistaa Annen kyljestä tulleen paperin, josta näkee paineluiden voimakkuuden ja puhallusten riittävyyden. Lähihoitaja kaverini suoritti oman osuutensa aika nopeasti, mutta itse en saanut millään aikaan suoritusta. Paineluni olivat kyllä mallikelpoisia, mutta puhallukset jäivät lievästi sanottuna vajaiksi.

Kun tuntia oli jäljellä enää viisitoista minuuttia ja kaiken pumppaamisen ja puhkumisen jälkeen olin jo aivan poikki, tajusin miten se hemmetin puhallus pitä tapahtua, että se menee keuhkoihin asti. En enää ehtinyt, enkä oikeastaan enää edes jaksanut yrittää, joten päätimme kaverini kanssa tulla hyppytunnilla jatkamaan harjoittelua. Meillä oli nimittäin myös pari suoritus tekemättä, jossa tehdään vuoron peräään neljä 30/2 -sarjaa.
Tältä erää jään sulattelemaan oppimaani ja yritän sitten jälleen uudelleen ensi viikolla. Onneksi en todellakaan ollut ainoa joka ei saanut suoritusta aikaan.

Huomenna joudun kidutukseen, monellakin tavalla. Ensin yhdeksältä on hammaslääkäri, jonka jälkeen painelen tunnille myöhässä. Siis neljälle tunnille, joiden aiheena on hoidon filosofia ja etiikka. Jesh..ZzzzzZZzzz..

Ihka oikea opiskelija

koulu on siis alkanut. Hetken silmittelyn jäkeen, tuntui kuin en olisi koskaan ollutkaan poissa. Opiskelu alkoi ryminällä, ensimmäisen päivän aloitti ensiavun luento, jota jatkoi anatomian puolentoista tunnin rupeama. Päivän päätös oli kuitenkin pahin, kolmen tunnin istunto ravintotieteen parissa tsekkiläisen luennoitsijan johdolla. Kun kahden aikaan pääsimme tauolle, olivat jalkani tunnottomat, hermoni tylsistyksen raatelemat ja aivoni sumeat. Millään luennolla en muista koskaan olleen noin tylsää. Opettaja osasi kyllä asiansa ja puhui ihan hyvin englantia, mutta jokin siinä mätti. Ehkä se oli se ensimmäinen päivä.

Toinen päivä sujuikin jo paremmin ja viikko hurahti ohi huomaamatta. Jo ensimmäisen viikon aikana opin täähän mennessä varmaankin tärkeimmän taidon, PPE:n. Tällä viikolla pääsen painelemaan nuken rintakehää.

Eilen vietin uudessa asunnossani tupareita viiden kaverini kanssa. Tunsin itseni ihan oikeaksi opiskelijaksi kun puolen yön aikaan istuin kuppilassa keskustelemassa mihin paikkaan seuraavaksi menisimme. Onneksi tänään sain huilata vapaapäivän muodossa, jota juhlistimme kaverini kanssa Turun Ikeassa. Lompakko kevyempänä ja jalat soosina vaivun nyt väsyneenä mutta onnellisena sohvan nurkkaan odottamaan Skins:iä.

Paluu

Iltapäivällä saavuin neljän kuukauden jälkeen takaisin Turkuun. Tämän lukuvuoden vietän siis viihtyisästi yksiössä, ihan Turun keskustassa. Raahattuamme vajaan 30 neliön asuntooni kahteen henkilöautoon ja yhteen perävaunuun pakatut huonekalut ja tavarat, epäilin hetken, etten enää itse mahtuisi asuntoon. Pienen laittamisen jälkeeen tilaa on kummasti ja paikka näyttää kivalta. Uskoisin, että tuun viihtymään täällä hyvin.

Illalla koulukaverini soitti tarkistaakseen, että mä tuun huomenna kouluun. Vastattuani myöntävästi kaverin äänestä kuulsi huojennus. Olin itsekin vähintäänkin helpottunut kuullessani hänen äänensä. Päiviteltyämme hetken paluutamme satojen kilometrien päähän Turkuun, olin onnellinen ainakin siitä, että nään hyvän ystäväni pitkästä aikaa. Kumpikaan ei ole koko kesänä päässyt tarkistamaan koulun sähköposteja, WinhaWilleä tai muutakaan koulun sisäisiä sivuja, joten pohdimme puoli huvittuneina, mitkä yllätykset meitä huomenna odottaisivat, olisimmeko kenties saaneet Hoit:in suuresta opintokokonaisuudesta hylsyn tai olisiko sinne kouluun pitänyt ilmoittautua jotenkin. Tämä ei kylläkään ole mikään naurun asia, mutta kun kuulin kaverini äänen ja huomasimme olevamme samassa paniikinomaisessa tilassa, siitä tuli jotenkin hassua.

Niin, paniikinomaisessa. Ketkä kaikki ovat lopettaneet kesken, onko luokalle siirtynyt uusia. Oonko unohtanut jotain äärimmäisen tärkeää kotiin tai onko postilaatikko täynnä opettajien lähettämiä uhkailuviestejä.
Kouluun on kiva palata, mutta saisko sitä sellaisen pienen sulattelu-ajan vielä? Jos koulu alkaisi tiistaina, olisin ehkä valmiimpi. Vaikka toisaalta, miten paljon on voinut muuttua muutamassa kuukaudessa?

Jos turkulaiset näette huomenna ennen seitsemää keskustassa puoliunisenä Kauppatoria kohti hoippuvan punapään, se olen sitten minä. Tainno, ei ehkä kannata hiasta mennä nykimään, Turun keskustassa saattaa olla muutama muukin uninen koulun penkille palaaja.

Tiedän mitä teen ensi maanantaina

Piipahdin nimittäin pitkästä aikaa koulun nettisivuilla. Huvikseni katsoin löytyykö "Työjärjestykset" kohdasta mitään, ja kappas, siellähän on seuraavan kuukauden lukkarit!
Syksyn aloittaa EAPO luento, joka täyttääkin lukujärjestystämme seurtaavien viikkojen ajan niin luentojen kuin labrojenkin muodossa. EAPOhan on tietysti ensiapukurssi, jota odotan pelonsekaisin tuntein. Olen toisaalta innoissani, toisaalta jännitän, sillä kurssin opettaja ei ole ensimmäisen puolen vuoden aikana varsinaisesti vakuuttanut opettajan taidoillaan.

Ensiavun lisäksi opiskelemme ilmeisesti ulkomaalaisen luennoitsijan johdolla ravitsemustiedettä. Ilmeisesti ravitsemustieteiden kanssa samaan opintokokonaisuuteen kuuluu myös anatomia, jota tulen paahtamaan syksyllä vielä paljon.
Lukujärjestyksessä keskiviikon kohdalla alkaa jälleen uusi suuri opintokokonaisuus: Hoitotyö terveydentilan muuttuessa. HOIM vastaa 5 opintopistettä, joten työtä tämänkin parissa luultavammin tulee riittämään.

Viimeisenä syksyllä alkaa eettisen toiminnan opintokokonaisuuden toinen osa, eli hoidon filosofia ja etiikka, jonka suoritettuani saan vihdoin myös opintokokonaisuuden ensimmäisen osuuden opintopisteet, eli yhteensä 5 opintopistettä.
Näillä näkymin syksy näyttää lupaavalta, vaikka tulevat anatomian tunnit hieman hiostavatkin. Sääli, että jokin niin mielenkiintoinen jä tärkeä kurssi on niin työläs, että motivaatio laahaa pohjamudissa heti alkuunsa.

Ennen lähtöä

Kun kesälomaa on jäljellä viikko, en tiedä mitä ajatella.
Ei ole kiva lähteä kotoa, jättää perhettä, kavereita, koiria ja kihlattua. Ei ole kiva muuttaa tilavasta kaksioista yksiön ahtauteen ja vaihtaa oma pesukone pesutupaan.
Ei ole kiva mennä nukkumaan yksin iltaisin, eikä ole kiva tehdä ruokaa vain itselleen.
Ei ole kiva paahtaa ilta nenä kirjassa kun telkkarista tulisi jotain tuiki tärkeää.
Ei ole kiva jännittää kokeita ja tuskailla lääkelaskujen kanssa.

Toisaalta on kiva muuttaa uuteen asuntoon, omaan rauhaan.
On kiva nähdä koulukavereita, joiden kanssa juoruta luentosalin viimeisessä rivissä.
On kiva mennä nukkumaan ja nukkua koko yö keskellä sänkyä taistelematta peitosta koirien tahi avokkien kanssa.
On kiva oppia taas ihan järkyttävästi lisää.


Syyskuussa kun aamu kahdeksalta astun koulun ovista sisään ja nään tutut kasvot, jätän todennäköisesti elämäni Tampereella taas hetkeksi ja ryhdyn vakavasti otettavaksi turkulaiseksi (onko niitä?). Viikot kuljen Turun TKL:n busseilla ja perjantaina hurautan Tampereen TKL:llä kotiin. Viikolla katson ihan rauhassa Huippumalli haussa, enkä taistele kaukosäätimestä kenenkään kanssa. Iltapäivisin mulla ei ole kiirettä koulusta kotiin, koska kotona ei ulospääsyä odota yksikään koira.
Viikonloppuisin keskustelen taas kiivaasti katsotaanko televisiosta Selviytyjiä vai käsipallon PM-kilpailuja. Lauantaina teen ruoan kahdelle ja syön sen olohuoneen sohvapöydällä katsellen Frendejä. Sunnuntaina lähden takaisin ja maanantai aamuna herään taas turkulaisena.

Kinuskikakkua

Perjantaina oli viimeinen työpäiväni. Olin jo päättänyt hyvästeleväni kaikki talon asukkaat ennen lähtöäni ja puolta tuntia ennen varsinaisen työaikani päättymistä aloin kiertää taloa. Menin jokaisen sängyn vierelle, kiitin kesästä ja toivotin hyvää vointia ja jatkoa. Niiden, jotka puhuvat ja ymmärtävät puhetta, luokse pysähdyin vähän pidemmäksi aikaa ja juttelin muutaman lauseen. Kerroin niillekin, joiden silmistä näin, etteivät he edes tunnistaneet mua, että lähden nyt takaisin kouluun. Kiitin heitä kesästä ja toivotin hyvää jatkoa.

Parempi kuntoiset ihmettelevit miksi lähdin. Selitin, että menen takaisin kouluun. Jotkut kysyivät tulenko takaisin ja vastasin etten tiedä, mutta saattaa olla. Yhdessä huoneessa eräs mummo harmitteli lähtöäni ja kun toivotin hänelle hyvää jatkoa, hän vastasi hiljaa "samaa toivon sinulle." Meinasin kääntyä kannoillani ja luvata tulevani takaisin. Sain kuitenkin pideltyä ja vastasin vain "kiitos."

Mennessäni MRSA-potilaan huoneeseen, hänellä oli vieraita. Pyysin anteeksi häiriötä ja kerroin mummolle olevani lähdössä. Kerroin saman kuin muillekin, palaan takaisin kouluun. Potilas mietti hetken ja sanoi, että sepä sääli. Omainen sängyn viereltä jatkoi; harmi tosiaan, sen verran mitä itse olen seurannut, olet ollut oikein hyvä hoitaja." Samalla kun minä menin melkein sanattomaksi, vuoteessa makaavan mummon silmät täyttyivät kyynelistä. Sanoin, että olen kovasti tykännyt hoitaa Hiljaa*. "Hilja on sellainen mukava mummeli", lisäsin hymyillen. Hilja hymyili takaisin: "Tuletko enää tänne?" Vastasin jälleen, etten osannut sanoa. Puristin Hiljan kättä lujempaa ja nieleskelin kyyneleitäni. Vasta huoneesta lähtiessäni tajusin, ettei mulla ollut hanskoja.

Seuraavaksi hyvästelin hoitajat. Jo ensimmäisen kohdalla kyyneleet valuivat poskillani ja yritin kuitata ne sanomalla, että mä oon vähän tälläinen, mä poraan joka asiasta. Hoitaja halasi mua ja toivotti onnea opintoihin. "susta tulee hyvä hoitaja."
Hyvästelin muutkin hoitajat, yhtälailla kyyneleet silmissäni ja sanoin, että jätin yhteystietoni, mikäli tarvitsette sijaista. Minua halattiin vielä monta kertaa ja jotkut jopa itkivät. Eivät tietenkään siinä määrin mitä minä, mutta vähän ja sivistyneesti kumminkin. Ja taas häpesin minkä kyyneleiltäni kerkesin.

Yksi hoitajista kehotti pitämään huolen poikaystävästä ja koirista ja lupasin yrittää.
Eräs sairaanhoitaja taas huikkasi minun ollessa jo ovella, että "voimia opiskeluun, susta tulee vielä joskus hyvä kätilö." Hymyilin oven raosta ja vastasin; "toivotaan. Ottakaa kakkua, sitä on jääkaapissa."

*Nimi muutettu

Haavanhoitoa ja hyviä uutisia

Viime viikolla kun mut oli taas tavalliseen tapaan lykätty petaamaan, tuli eräs vanhainkodin työntekijä hakemaan mua huoneesta. Tämä nainen ei ollut hoitaja ja pyysi minua katsomaan viisitoistakesäisen pyörällä koheltaneen pojan käsivartta. Poika oli kaatunut pyörällään ja tullut sitten vanhaan kesätyöpaikkaansa pyytämään paperia. Kansliassa istunut nainen kiikutti pojan kuitenkin osastolle, josta he etsivät käsiinsä ensimmäisen "hoitajan."

Juuri sillä hetkellä olin saanut riittävän annoksen kahta työkaveriani, joiden kanssa mun piti tehdä töitä ja päätin selvitä tilanteesta yksin. Käsi vuosi jonkin verran, siinä oli aika suuri reikä ja haavassa paljon hiekkaa. Kehotin poikaa pesemään suurimmat hiekat kädestä samalla kun etsin tarvikkeita. Tietenkään mistään kaapista ei löytynyt haavanpuhdistusainetta, vain injektioita ennen käytettävää desinfektioainetta oli tarjolla. Kerroin uhrilleni, että tämä on tarkoitettu ehjälle iholle, joten tämä todennäköisesti kirvelee.
Eihän teini-ikäinen poika voinut siihen muuta kuin miehekkäästi todeta, että ei sellainen pieni kirvely haittaa.

Asetin aineeseen kastetun taitoksen haavalle ja pyyhin, poika parahti tuskissaan. Jatkoin pyyhkimistä varovasti, jolloin potilas sai yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä ynistyä, että polttaa. Puhdistin punaisena kirkuvaa käsivartta enää hetken ja laitoin haavalle löytämäni sopivan kokoisen laastarin. Käsittelyn loppumiseen ilmeisen tyytyväinen poika pyysi vielä pätkän laastaria matkaan. En kuitenkaan onnistunut löytämään kaapista kuin noin puolitoista metrisen laastarirullan, eikä minulla, opiskelija-pololla ole edes saksia taskussa, joten etsin käsiini jotain mitä haavan päälle voisi läntätä. Vaikka teisin, ettei löytöni ehkä ollut ideaali juuri tähän haavanhoitoon, lykkäsin pojan käteen kappaleen Mepilexiä ja neuvoin puhdistamaan haavan vielä kotona. Varsin hyvätapainen ja oikeastaan aika urhea potilaani kiitteli hoitajaansa vuolaasti ja lähti, toivottaen hyvää työpäivän jatkoa.

Kasatessani tarvikkeet tiskiltä, olin, surullista kyllä, ylpeä itsestäni. En ehkä suorittamastani toimenpiteestä, vaan siitä, että onnistuin auttamaan toista ihmistä jotenkin. Siis minä, ihan vain minä. Minä tein itsenäisen päätöksen ja minä lähetin tyytyväisen autettavan matkaan. Minä itse.


Niin ja niitä hyviä uutisia: painajaisistani huolimatta, en joudu syyskuussa sillan alle asumaan, sain nimittäin asunnon! 30 neliötä kohtuu vuokralla. Mikä tärkeintä, ruhtinaalliset 30 neliötä, on kokonaan mun. Ei tarvitse jakaa keittiötä tai vessaa kenenkään kanssa, eikä tarvitse keksiä jutunjuurta umpivieraan kanssa raskaan päivän jälkeen. Voi vaan erakoitua omalle sohvalleen aina kauppareissuun asti.

Tunnustan

Olen kofeiini-addikti. Voin varmuudella sanoa, että viimeiseen kymmeneen vuoteen ei ole kohdalleni osunut päivää, jolloin en olisi juonut mitään kofeiini pitoista. Nykyisinkin kulutan oikeasti hävettävän paljon Pepsiä. Juotuani koko ikäni Kokista, en vieläkään myönnä Pepsin olevan parempaa ja väitän juovani sitä vain koska se on muutaman sentin halvempaa.

Itken älyttömän herkästi. Saan itseni itkemään mistä vain, enkä siksi tykkää katsella uutisia. Häpeän edelleen lähtöäni kesälomalle lukion tokaluokalta, jolloin kyynelilleni ei tullut loppua.

Huijaan peleissä. Viimeksi kun pelasin, ensi kerralla, poikkeuksetta joka kerta. Jos luulet, etten ole huijannut sinua Monopolissa, olet väärässä. Huijaan häikäilemättömästi, enkä jää kiinni. Kun voitan, en usko sen johtuvan huijaamisesta.

Vihaan Teho-osastoa. Aloin inhota ohjelman yli-ihmis -lääkäreitä äitini ollessa sairaalassa. Ei sellaisia oikeasti ole olemassa.

Olen toivoton maantiedossa. Muistan ensimmäisen karttakokeeni, josta sain hylätyn. Sitä seuranneet karttakokeet ovat myös järjestäen menneet uusimiseksi. Lukion ekalla annettiin eteemme maailmankartta, johon piti nimetä kaikki maat, jotka osaa. Suomen mukaan lukien osasin nimetä 11 maata ja häpesin silmät ja korvat päästäni kun en osannut sanoa missä Australia on.

En voi sietää tyhmiä ja ylpeitä ihmisiä. Ihmiset, joilla on lyijykynän älykkyysosamäärä, ovat sanoinkuvaamattoman ärsyttäviä. Samoin inhoan kaikenlaista leuhkimista ja ylpeilyä. Inhoan myös sitä, kun jotkut ihmiset ruokkivat leuhkan ihmisen ylpeyttä, minusta ylpeilijät pitäisi jättää huomiotta.

En rusketu polvista alaspäin. Voin maata auringossa vaikka vuorokauden, jonka päätteksi olen saavuttanut varsin nätin päivityksen -kaikkialle paitsi sääriini.

Tykkään yllättää. Nautin nähdessäni ihmisten ilmeet, kun kerron, että minulla on viisi koiraa. Usein tämä kuitenkin johtaa jatkokysymyksiin ja päivittelyyn, mistä en pidä, koska en nauti olostani huomion keskipisteessä. En myöskään kerro koiristani, jollei minulta kysytä, koska se tuntuisi minusta leveilyltä.

Sekoitan edelleen oikean ja vasemman. Jos jään siitä kiinni, esitän että pelleilin ja vaihdan nopeasti puheenaihetta.

Pelkään perhosia. Inhoan niiden karvaista ruumista ja ohuita siipiä. Kavahdan kaikkia perhosia, mutta eniten inhoan yöperhosia. En oikeasti tiedä vieläkään miksi pelkään niitä.

Noin. Nyt tunnette minut pikkuisen paremmin.

Muuttuneita käsityksiä

Olen ollut kesätöissä nyt kaksi kuukautta, ja käsitykseni potilaista, työkavereista, työstä itsestään, oikeastaan ihan kaikesta on muuttunut viikottain.

Ensin pidin kaikkia asukkaita ns. helppoina hoidettavina, mutta myöhemmin olen saanut huomata, että miten hankalia jotkut oikeastaan ovat. Muodostin ennakkokäsityksiä ja luulin tietäväni, kenen hoitaminen onnistuu mutkitta. Kahden kuukauden jälkeen tiedän, että se parkinson-mummu on helpoimmillaan vain kun ei yletä soittokelloon ja käytävän toisessa päässä majailevan, lähes täysin dementoituneen papan kanssa ei koskaan ole ongelmia.

Nyt heinäkuun lopussa, en myöskään enää jaa asukkaita "helppoihin" ja "vähemmän helppoihin."

Aluksi ajattelin myös, että illat ovat kamalimpia vuoroja, mutta loppujen lopuksi nekään eivät ole niin pahoja. Aluksi olin innoissani yövuoroista, mutta jo ensimmäisen valvotun yön jälkeen opin, ettei yövuoro ainakaan tällä osastolla ole mitenkään hohdokas. Aamuvuoro puolestaan on osoittautunut ehkä raskaimmaksi vuoroksi.

Vielä kesäkuussa ajattelin, että kaikki työkaverit ovat mukavia. Todellisuuteen herääminen kesti kaksi viikkoa. Kukaan ei ole suoranaisen inhoittava, mutta koska minä olen vain opiskelija, sanomaani ei kannata ottaa tosissaan. Jos kerron lomalta palanneelle, että huoneen kahdeksan mamma juo nykyisin kahvia aamulla, vaikka hän on vuosia sitten vaihtanut vesimaitoon, minua katsotaan epäilevästi. Kokenut hoitaja kuittaa kertomani sanomalla, että laittaa Elsalle* sitten maitokahvin. Kun menen puolta tuntia myöhemmin huoneeseen, saan korjata Elsan pöydältä täyden vesimaitokupin ja kuuntelen kuinka hämmentynyt 90-vuotias ihmettelee, miksei tänä aamuna saanutkaan kahvia.

Toiset opiskelijat ovat melkeimpä pahimpia. Laittaessani eräälle potilaalle peräruisketta, kehotan lähihoitajaopiskelijaa kääntämään asukas makaamaan vasemmalle kyljelleen. Työkaverini pohtii hetken ja kysyy sitten, "miksi ihmeessä?" "Koska suoli kulkee niin, että kun potilas on vasemmalla kyljellään peräruiske pääsee valumaan pitkälle, eikä joudu kulkeutumaan suoleen ylämäkeä." Pitkä hiljaisuus. Lähihoitajaopiskelija kääntää mummon sanaakaan sanomatta vasemmalle kyljelleen ja laittaa peräruiskeen. Kahden raportissa opiskelija kertoo iltavuoroon tulleille ivalliseen sävyyn, kuinka sillekin potilaalle laitettiin Microlax ja laitettiin vielä vasemmalle kyljelleen kun kerran Piihonen niin halusi. Pilkaksi tarkoitettu juttu ei kuitenkaan uppoa yleisöönsä, ilmeisesti en ole ainoa, joka on opetettu kääntämään potilas vasemmalle kyljelleen ennen peräruisketta.

Paikan toinen sairaanhoitajaopiskelija puhuu minulle vain harvoin. Hän tulee töihin korkokengissä ja minihameessa, johon hän on todennäköisesti uhrannut pitkän tovin itseään tunkien, ja katsoo paheksuen kuinka itse vääntäydyn autosta lötköhousuissa ja Crockseissa. Hän on opiskellut puoli vuotta kauemmin kuin minä, joten hän luonnollisesti tietää jo kaiken hoitotyöstä, onhan hän käynyt jo ensimmäisen harjoittelunsa. Kun menemme yhdessä vaihtamaan erään papan avannepussia, sairaanhoitajaopiskelija naurahtaa vaivautuneesti kun pappa sanoo vierestä seuraavalle lähihoitajalle hetken mietittyään, "tuo piihonen on paljon mukavampi kuin tuo toinen."

*Nimi muutettu

Tulevia sairaanhoitajia

Vaikka itse vietän kesää hiljaiseloon vaipuneena, olisi kamalan kiva kuulla, onko lukijoissa uusia tulevia sairaanhoitajia. Jollen vallan väärin muista, taisi lukijoiden joukossa ainakin jokunen harkitsija/hakija olla. Kertokaahan siis, miten pääsykokeissa kävi?
Vastatkaahan kaikki, eivät siis tokikaan vain pelkät sairaanhoitajaksi hakeneet.

Töitä on muuten jäljellä enää pari viikkoa. Toinen kesälomani alkaa 8.8, jolloin alkaa totinen panikointi syksystä ja asunnon löytämisestä. Hieman se jo hiostaa, mutta murheet katoavat kummasti kun aurinko paistaa ja kalenteri näyttää vasta heinäkuuta. Murehdin sitten ensi kuussa, elokuuhun on kuitenkin vielä (viikko) aikaa...

Yö vanhainkodissa

Tein tässä jonkin aikaa sitten ensimmäiset yövuoroni. Kymmenen tunnin rupeaman aikana vaihdetut vaipat mahtuvat yhteen käteen, sen sijaan käännetyt kyljet ja pihalla nähdyt lepakot eivät, vaikka avuksi ottaisi kaikki sormet ja varpaat. Kymmenen tunnin aikana tehty työ vastasi suunnilleen kahta tuntia aamuvuorossa. Seuraava päivä meni nukkuen ja vasta kahden vuorokauden kuluttua aloin olla suunnilleen selvillä, mikä päivä on.

Onneksi tältä kesältä yöt ovat osaltani pian tehdyt, edessä on enää yksi ainokainen, pitkä, uneton yö vanhainkodilla.

Ajaessani illalla töihin toiseen yöhön, auton stereoista kuului viimeisenä osuva kappale, joka soikin päässäni hiljaisina hetkinä kun katselin terassilla ohi lipuvaa yötä.

Kotiteollisuus: Aamusta aamuun

Korkeita tornitaloja
kirkkoja, palatseja
monumentteja
unesta rakennettuja

Niiden keskellä yö
puhaltaa ankeuttaan
ja jossain siellä ihminen
etsii sitä mitä kaiken takana on

Olen niin kaukana
kasvojeni takana
olet niin kaukana

On taivas liian ylhäällä tavoittaa
maasta niin autiosta
yö jatkuu, eikä se välitä
tästä maailmastamme josta
etsimme jotain lämpöä
tonkien paratiisin raunioita
aamusta aamuun kuljemme
kylmän niittämiä vainioita

Kuin vanhus nousee aurinko
elämäänsä väsyneenä
se katsoo kaupunkia
jolla on tuhansia nimiä

ja nälkää jolla ei ole
mitään rajoja
joka kurkottaa taivaalle
saaden jatkuvasti uusia muotoja

Mikään ei riitä
mikään riitä ei
mikään riitä

Kuinka kertoisin

Miten sen sinulle sanoisin, kertoisin, ettet enää kotiisi pääse? Kun kuljet käytävillä, etsien tuttuja kasvoja, omia tavaroita, kuinka voisin sinulle sanoa missä olet. Sydämeeni sattuu, kun sanot ettet tiedä missä olet ja tahdot omaan kotiin. Et enää muista mikä vuosi on tai kuinka kauan olet täällä ollut. Et muista miksi sinut tänne tuotiin, etkä muista vaimosi kuolleen. Rauhoitellakseni sinua istun juttelemaan ja kuuntelen kuinka kerrot kuudetta kertaa mitä teit työksesi ja minä nyökkäilen kiinnostuneena, kysyen samat kysymykset kuin eilen. Silitän poskeasi ja lupaan ajaa partasi. "Koska," kysyt ja vastaan, että huomenna, huomenna sitten. "Tuletko sinä sitten taas tänne?" Vastaan myöntävästi ja hymyilet, tunnen tyytyväisen lämpimän tunteen. Uskaltaisiko sitä kiintymykseksi nimittää? En tiedä tunnetko samoin, mutta kun tartut käteeni ja kiität, en voi olla ajattelematta, että ehkä tunne oli molemminpuolinen.

Viereisessä huoneessa makaat sinä eristyksissä muista. Sinun on todettu olevan MRSA positiivinen, mutten ole varma tiedätkö sitä itse. Katsot tarkasti, kuinka vedän vihreän suojakaavun ylleni ja näen silmistäsi kuinka mietit, miksi kukaan ei koske sinuun ilman hanskoja. Itket osin yksinäisyyttäsi, osin amputaatiota odottavaa jalkaasi, enkä tiedä miten sinua lohduttaisin. Työni odottaisivat ulkopuolella, mutta istun sänkysi laidalla, silitän ja juttelen. Sanot, että tahtoisit jo pois, enkä tiedä miten vastaisin. Pala kuristaa kurkussani ja koetan piilottaa kyyneleet poskillani. Istun vain ja kuuntelen, annan sinun itkeä. Silitän päätäsi ja pyydän, ettet kiirehtisi pois. Tahtoisin jatkaa, että olet lempipotilaani ja vierailen luonasi aina mielelläni. Nielaisen kyyneleeni ja sanani jäävät kurkkuun, kuiskaan uudelleen vaikka tiedän, ettet kuule, "älä kiirehdi pois."

Käytäntö ja teoria

Oon nyt viettänyt kolmen päivän vapaita töistä. Keskiviikko aamuna avomies kertoi naureskelleen ja hieman närkästystään peitellen, kuinka hän oli edellisyönä peitellyt mut sänkyyn useita kertoja. Olin mm. etsinyt hädissäni pesurasvaa ja yrittänyt kaukosäätimellä säätää sängyn korkeutta. Aamuyöstä heräsin itse yrittäessäni kiskoa sänkymme olemattomia laitoja ylös.
Viimeyö taisi olla ensimmäinen, kun yhdenkään asukkaan kasvot eivät tulleet uniin.

Tähän mennessä olen siis ollut töissä kokonaisen kolmen vuoron ajan, jotka kaikki ovat toistaiseksi onnekseni olleet aamuvuoroja. Mä nimittäin tykkään mennä töihin aikaisin ja päästä samoin aikaisemmin. Aamuvuorossa harmittaa vain, että vuoro alkaa vasta seitsemältä, kahden viime kesän aikana opin kuuden aamuihin, mikä sopi mulle paremmin kuin hyvin.

Huomenna lauantaina menen jälleen seitsemään, mutta pääsen jo kahdelta. Sunnuntaina suoritankin jonkinlaisen välivuoron, koska menen vasta puoli yhteen.

Työt alkavat sujua hyvin. Tiistaina tuntui jo, että osaan tehdä jotain ilman että varmistan sen joltain toiselta. En edes ihan koko aikaa tuntenut sitä painostavaa tunnetta, että teen jotain pahasti väärin. Vaikka koulussa asennoiduinkin opettelemaan kaiken sillä ehdolla, että käytännössä kaikki on toisin, olen saanut huomata olevani väärässä. Tuntuu typerältä myöntää, mutta joka kerta kun potilasta mennään syöttämään tai mitä tahansa muuta, hänen oloaan, ihoaan, kuntoaan, vireyttään ja kaikkea muuta oikeasti tarkkaillaan. Miksi mä luulin, että sellaiseen ei ole aikaa, tai se unohtuu? Potilashuoneiden siisteys oikeasti tarkastetaan ja potilaiden omatoimisuutta tuetaan. Muistan kristallin kirkkaasti ajatelleeni, kuinka tälläiset ovat vain korulauseita, joilla peitellään potilaista piittaamatonta, kiireistä työnkuvaa. Painehaavojakin odotin näkemäni vähintään jokatoisella ja harhani murenikin jo ensimmäisenä päivänä, kun ohjaava sairaanhoitajani ei muistanut koska viimeksi olisi sellaisen osastolla nähnyt.

Yhtään teoriassa paljon puhuttua siirtoa en ole vielä todistanut, nostoja sen sijaan paljonkin. Vaikka tekniikka onkin siirtäjillä selvästi hallussa, he eivät koskaan puhu siirrosta. Asukkaat nostetaan geriatriseen tuoliin ja heitä nostetaan sängyssä ylös päin käyttäen apuna nostolakanaa.

Kaikenkaikkiaan on loistavaa päästä näkemään ja tekemään oppimaansa käytännössä. "Tylsät" jutut, kuten syöttäminen on paljon mukavampaa kun vastaanottavassa päässä on oikeasti apua tarvitseva vanhus eikä silmiään pyörittelevä parikymppinen luokkakaveri. Silti tekisi mieli päästä seuraamaan kestokatetrin vaihtoa ja liman imemistä..

Ensimmäinen työpäivä

Pää on täynnä ajatuksia, kysymyksiä ja ennen kaikkea hämmennystä. Kahdeksan tunnin poukkoilun jälkeen en tiedä mitä ajatella. Työ ei ollut mitään mitä osasin odottaa, ja toisaalta kaikkea sitä mistä olin kuullut. Viimeiset vapaapäiväni psyykkasin itseäni pahimpaan, varauduin ikäviin työkavereihin kuten potilaisiinkin, samoin kuin tympeään ilmapiiriin. Olin varautunut olemaan osaston juoksutettava ja ajattelin, ettei mun typeriä kysymyksiäni jakseta, saati että niihin vastattaisiin.
Olin valmistautunut vääntämään kesästä positiivisen kokemuksen vaikka hampaat irvessä.

Ensimmäisen työvuoroni jälkeen näyttää, että olen todella varautunut ehkä hieman turhankin kamaliin kolmeen kuukauteen. Työkaverit vaikuttavat loistavilta; he tuntuvat olevan avuliaita, mukavia, rempseitä, suulaita, mukavia, hauskoja. Potilaat (tai asukkaat) näyttävät rauhallisilta ja niiden, joiden kanssa kommunikointi sujuu, tuntuu yhteinen sävel löytyvän. Monet huutelevat reippaasti hoitajaa, vaikka en vielä tuota nimitystä osaakaan totella.

Osasto on viihtyisä; asukkaiden huoneiden seinät peittyvät heidän omista tai heidän läheisteistensä kuvista, pöydillä on kukkasia ja huoneet ovat valoisia. Monella on huoneessaan televisio, joista lähes kaikki ovat uutuuttaan kiiltäviä ja hienoja.

Osastolla ei myöskään tarvitse käyttää perinteistä hoitopukua, ja totesinkin tästä lähin tyytyväni osastolta saamiini, milloin minkin värisiin housuihin ja omaan t-paitaani. Rintaani kiinnitän nimineulani ja vyötärölläni kulkee Sairaanhoitajaliiton jäsentuotekaupasta tilattu essu, johon saan kynät ja muut tarvittavat talteen.

Koko päivän juoksin sairaanhoitajan perässä, joka näytti mulle kaiken kädestä pitäen, vaikka käsidesin esittelyn kohdalla tekikin mieli sanoa, että ehkä mä sen käytön kumminkin hallitsen. Olin kyllä tyytyväinen, että hän näytti miten juuri tässä paikassa mikäkin asia tehdään.
Yhdessä teimme vuodepesuja, vaihdoimme vaippoja, kääntelimme ja siirtelimme potilaita. Ensimmäisen tunnesiteen muodostin erääseen yli sata vuotiaaseen asukkaaseen, jolle sain syöttää sekä aamiaisen että lounaan.

Töihin palaan viikonlopun uusia asioita sulateltuani maanantaina, jälleen aamuvuoroon. Sitten on perehdyttämiset perehdytetty ja mä olen siellä yksi hoitajista. Jännää. Nyt on väsy, mutta en menisi vannomaan, että uni ihan heti tulee silmään tälläisen päivän jälkeen. Onneksi huomenna saan nukkua.

Tulevan sh:n jännittävä kesäloma

Typerin paikka pitää kesäloma on eittämättä koulun loputtua. Tämä on tälläinen välitila, missä toipuu menneestä lukukaudesta odottamalla töiden alkua. Itselläni ensimmäinen työvuoro on ensi viikon perjantaina, joten saan huilia vielä viikon.

Lomani menee kiitämällä ohi. Päivä alkaa aina sillä, että herään puolilta päivin ja mietin mitä kehittävää tänään tekisin. Kolmen tunnin päästä en ole vieläkään keksinyt mitään ja asettaudun töllöttimen ääreen katsomaan ehkä parasta saippuasarjaa: Zorroa. Siihen sitten juurrunkin muutamaksi tunniksi ja havahdun Tanssi jos osaat -ohjelman tunnusmusiikkiin. Ei tää näin saa mennä, ensi viikolla teen jotain fiksua. Ensi viikolla sitten, tänään on pakko nähdä Zorro.

Kaksi piippuinen juttu

Eilen kirjoitin ahdistuksestani tulevan suhteen. Samaisena iltana, vain hetki julkaistuani viimeisimmän tekstini, menin lukemaan sähköpostini. Olin muutamaa päivää aiemmin lähestynyt PIRAMK:ia sähköpostilla ja kysynyt siirrosta. Sähköpostilaatikossani odotti vastaus: kevään osalta siirto-opiskelijaksi haku oli mennyt ohi suun, voin kokeilla uudestaan lokakuussa. Olin siis kaikella vitkastelullani onnistunut, enkä siis kerinnyt ajoissa. En tiennyt miten päin olla. Tuijotin veistiä muutaman sekunnin ajan. Samassa ajassa päähäni tunkeutui vain yksi ajatus; mä palaan Turkuun!

Tukahdettuani onnenkiljahdukseni ilmoitin uutisen avokilleni. Hänelläkin tuntui hetken kestävän tajuta, mitä tämä tarkoitti. Hetken mietittyään asia oli kuulemma "hyvä juttu".

Illalla mietin asian puolia. Toisaalta olen taas kaukana kotoa, perheestäni ja kaikesta muusta. Joudun myös vaihtamaan kaksion ylellisyydet todennäköisesti rauhattomaan soluasuntoon tai pikkiriikkiseen yksiöön. Tulen viettämään lukemattomia tunteja junassa, enkä nää koiria viikkoisin ollenkaan. Rahaa palaa tuplasti ja puhelimessa vietetty aika kasvaa.
Toisaalta saan nähdä keväältä tutut kasvot jälleen ja jatkaa opiskeluani samassa paikassa kuin talvellakin. Saan siivota tai jättää siivoomatta huoneeni milloin tahansa ja järjestellä maksetut laskut ja muut paperit ihan miten ikinä tahdon. Iltaisin saan maata sohvalla tekemässä omia juttujani, eikä mun tarvitse raahautua ulos kaatosateeseen koirien kanssa.

Sulateltuani uutista nyt vajaan vuorokauden, oon tyytyväinen ratkaisuun. Junassa istuminen ketuttaa, mutta ei mitenkään mahdottomissa määrin. Lukukausi on vajaan neljän kuukauden mittainen, joten uskoisin selviäväni siitä. Selvisinhän mä tästä ensimmäisestäkin puoli vuotisesta ja mulla oli jopa hirmu mukavaa.
Nyt tuudittaudun ajatukseen, että saan muutaman kuukauden Turussa lisäaikaa, ja mietin sitten kun aika on, miten jatkan.
Ensin keskityn kuitenkin tähän parin viikon kesälomaani ja edessä olevaan kesätyöhön. Koulu saa jäädä hetkeksi kauas taakse.

Say Bye Bye

Perjantaina läksin Turusta mahdollisesti viimeistä kertaa. Torstai-perjantai välisen yön vietin kiemurtelemalla tuskissani, miettien mitä mun pitäisi tehdä. En osannut päättää, pitäiskö mun hakea siirtoa Tampereelle ollenkaan. Soitin avokille neljältä aamuyöllä itkien hysteerisesti, odottaen valmista ratkaisua. Sitä ei tullut.

Aamulla menin koululle jo puoli kahdeksaksi tehdäkseni kaverini kanssa HOIT:in kirjallisen työn valmiiksi. Mietin siinä tietokoneluokassa istuessani, näkisinkö ystävääni enää. Laskin, että jo vajaan viiden tunnin päästä mun pitäisi hyvästellä hänet.

Päivällä meillä oli lukuvuoden viimeiset ammatillisen kasvun tuntimme, jotka tutor-opettajamme siis pitää. Kävimme läpi ensi lukukautta, enkä osannut päättää keskittääkö huomioni opettajan puheeseen vai luokkalaisteni tarkkailuun. Päädyin kompromissiin, samalla kun opettaja selitti tulevasta syksystä katselin luokkalaisiani ja mietin kuinka moni heistä palaa syksyllä.

Puolilta päivin kammoksumani hetki koitti, halasin hyvästeiksi ystävääni ja katsoin hissin lasi-ikkunasta kuinka hän katosi parkkipaikalle. Purskahdin itkuun ennen kuin pääsin kolmanteen kerrokseen. Yritin koota itseni ennen kuin menen luokkaan ja jotenkin onnistuinkin, -hetkeksi. Lakosin yhtä nopeasti kuin aikasemminkin. Toinen kaverini yritti lohduttaa mua ennen koko muun luokan saapumista, mutta ikävä kyllä kyynelehdin vielä heidän saavuttuaankin. opettajakin kysyi mikä mun oli hätänä, johon kaverini vastasi huumorilla. Jotenkin sain itseni kasaan ja kykenin kuuntelemaan Allergia- ja astmaliitosta tulleen naisen puhetta viimeisen labratuntimme.

Toivuttuani haikeista hyvästeistä kaksi päivää, en edelleenkään osaa sanoa, mitä aion tehdä. Toisaalta haluaisin lähemmäs kotia, missä perheeni ja ystäväni ovat, mutta toisaalta, mä oon viihtynyt Turussa niin hyvin, ettei sieltäkään ole helppo lähteä. Mitä jos nyt vaihdankin koulua ja totean, että Turussa asiat olivat paljon paremmin?

Viimeinen ilta

Tämänkin vapaapäiväni käytin koululla HOIT:in esseen parissa. Olin koulussa keskipäivällä ja kotiin pääsimme lähtemään vasta viiden jälkeen. Kotiin menin jälleen keskustan kautta ressaten ensimmäistä kertaa elämässäni, mitä ostaa vuosi-kihloissa -lahjaksi puoliskolleni.

Pyörin Kauppatoria ristiin rastiin, osaamatta päättää, suuntaanko kengänkärkeni kohti kultasepänliikettä vai hennesiä. Häiriköin armastani työaikana ja yritin udella mitä hän oli mulle hommannut. Kinuaminen, sen paremmin kuin uhkailukaan ei auttanut, hän pysyi hiljaa. Tunnin verran pyörittyäni löysin lahjan, vieläpä mielestäni ihan hyvän (jota en kuitenkaan täällä mene nyt huutelemaan, jos vaikka mieheke piipahtaisi pulinoitani lukemassa). Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että siinä keskustaa kolutessani askeleeni veivät mitä kummallisimpiin kauppoihin lahjan ostamisen kannalta ja kotiin palasin kahta paitaa yhtä rannekorua rikkaampana ja 35 euroa köyhempänä. Ehkä annan itselleni anteeksi, olenhan mä kohta taas töissä tienaamassa rahnaa, mikä puolen vuoden aikana on kummasti huvennut.

Tämän illan aikana yritän koota niin tavarani kuin itseni ja valmistautua sanomaan hyvästit ihmisille, joita en ehkä näe enää koskaan. Enää ei voi teeskennellä, että aikaa olisi vielä huimasti, 24 tunnin päästä olen jo kaukana Turusta, viettämässä perjantaita omassa kotonani. Miten ihmeessä mä selviän huomisesta?

Turku tunnustuksia

Ajoittaiset nukahtamisvaikeudet eivät päästäneet mua otteestaan viime yönäkään. Sain unta vasta kolmen jälkeen, pyörittyäni sängyssä tunnin verran. Aamulla herätys oli onneksi vasta puoli yhdeltätoista. Olin sopinut meneväni koululle väkertämään 12 sivuista "elämisen malli" -esseetämme, jonka palautus kylläkin oli jo 12 päivä... Inhottaa palauttaa myöhässä, mutta tällä kertaa ei vaan ollut oikeasti aikaa tehdä juttua, johon kuuluu myös jonkun (sairaan) ihmisen haastattelu. Niinpä tänään ahersimme homman puoleen väliin ja lähdin koulusta tyytyväisenä viiden maissa kirjailtuani viisi sivua tekstiä.

Tänään oli tarkoitus alkaa pakkaamaan tavaroita, mutta en ole saanut aikaiseksi. Menin tänään kotiin keskustan kautta, jotta saisin kulutettua Arvokorttini matkoja ennen lähtöäni Turusta. Kortilla on vielä kymmenen euroa rahaa ja jollen saa sitä kulutettua, kyllä korpeaa. Matkathan menevät vanhaksi, eivätkä ole enää voimassa syksyllä, mikäli silloin tähän maan osaan palaan. Siispä hurautin koululta keskustaan ja keskustasta kotiin, vaikka kävellen olisin siinä ajassa ehtinyt kotiin ja takaisin koululle. Mutta mikäs siinä reissatessa, kun ei kerran kotiin ollut kiirettä.

Odottaessani vakkari bussiani, katselin keskustaa ja sen ihmisiä. Tuntui oudolta ajatella, miten tutuksi se bussipysäkki oli tullut, vaikka vain muutama kuukausi sitten en tahtonut millään muistaa mistä Hansan ovesta pitää mennä pihalle, että pääsee oikealle puolelle Kauppatoria. Oli kummallista ajatella tammikuuta, kun yritin hahmottaa Hansakorttelia, joka tuntui loputtomalta. Taisi mennä pitkälti helmikuun puolelle, ennen kuin osasin kulkea siellä eksymättä. Katselin edessäni nököttävää Wiklundia, ja mua nauratti ajatellessani, kuinka johdot päässäni yhdistyivät noin kolmannella kymmenennellä vierailukerrallani ja tajusin vasta sitten, että tämä on se Wiklund, siis Sokos.

Bussin ikkunasta katselin jokilaivoja, joista olen kuullut paikallisten jauhavan jo ties kuinka kauan. Joki näytti kieltämättä kauniilta ja vaikka en sitä ääneen myönnäkään, voisi olla ihan kiva joskus istua moiseen paattiin siemailemaan kylmää lonkeroa. Samalla tajusin, miten pintaraapaisuksi puolen vuoden asuminen paikkakunnalla jää. Mä en ihan oikeasti tunne kaupunkia hyvin. Vaikka tiedänkin useita alueita maineensa perusteella, mulle on edelleen täysi mysteeri, missä mikäkin sijaitsee. Juuri viime viikolla tajusin missä se ihmeen Port Arthur on ajaessani risteyksessä vikaan ja yritin tien viitoista paikantaa itseni.

Tätäkään en varmaan ääneen tule koskaan myöntämään, mutta se voisi olla ihan kivaakin palata tänne ensi syksynä. Älkää kertoko kenellekkään, ettehän?