Hoitajapula

Tässä maassa ei varmasti ole ketään, joka ei ole kuullut, millaista pulaa hoitohenkilökunnasta on. Kesän aikanakin sain jonkinlaisen käytännönkokemuksen, millaista on työskennellä vajaamiehityksellä. Tänään tajusin sen hädän oikeasti.

Aamu puoli kahdeksalta panikointi alkoi. Mulla ei ollut ohjaajaa, eikä kukaan olisi edes ehtinyt mua mukaansa ottaa. Vastahakoisesti eräs hoitaja keräsi mut mukaansa ja hoitajat päättivät, että työskentelimme kolmistaan; kaksi opiskelijaa ja hoitaja. Kahdeksasta puolille pitkälle aamupäivään, osastonhoitaja selasi sijaiskansiota ja soitti kaikille mahdollisille. Ketään ei kuitenkaan saatu. Koko neljänkymmenen potilaan osasto oli alle kymmenen hoitajan käsissä. Iltavuorolaisia uhkaisi vieläkin pahempi pula.

Osastonhoitajan huiskiessa ees taas puhelimensa kanssa, hoitajat keskustelivat tilanteesta. Kaikkia harmitti tilanne, mutta puheista huomasi, ettei tämä ollut uutta. Varsin vakavan keskustelun tuloksena kolme hoitajaa lupasi jäädä tuplavuoroon, joka tarkoitti sitä, että heidän työpäivänsä venähti kolmeentoista tuntiin; aamuseitsemästä iltakahdeksaan. En voinut olla ihailematta hoitajien uhrautuvaisuutta ja sitä yhteishenkeä, jossa asiasta keskusteltiin. Ainakaan kesäni viettäneellä osastolla vastaava ei olisi ollut mahdollista. Vaikka hoitajien toiminta herätti mussa ihastusta, mieleeni tuli myös paljon näkynyttä Tehyn kamppanjaa: Älä veny liikaa.

Toivottavasti tämän päivän uurastajien työ näkyy muuallakin kuin rahapussissa.

Toivottavasti tällä alalla päästään tässä asiassa eteenpäin, ja joku päivä ei tarvitse murehtia siitä, pääseekö tänään oikeaan aikaan kotiin vai pitääkö venyä puolen vuorokauden mittaiseen työvuoroon.