Kuinka kertoisin

Miten sen sinulle sanoisin, kertoisin, ettet enää kotiisi pääse? Kun kuljet käytävillä, etsien tuttuja kasvoja, omia tavaroita, kuinka voisin sinulle sanoa missä olet. Sydämeeni sattuu, kun sanot ettet tiedä missä olet ja tahdot omaan kotiin. Et enää muista mikä vuosi on tai kuinka kauan olet täällä ollut. Et muista miksi sinut tänne tuotiin, etkä muista vaimosi kuolleen. Rauhoitellakseni sinua istun juttelemaan ja kuuntelen kuinka kerrot kuudetta kertaa mitä teit työksesi ja minä nyökkäilen kiinnostuneena, kysyen samat kysymykset kuin eilen. Silitän poskeasi ja lupaan ajaa partasi. "Koska," kysyt ja vastaan, että huomenna, huomenna sitten. "Tuletko sinä sitten taas tänne?" Vastaan myöntävästi ja hymyilet, tunnen tyytyväisen lämpimän tunteen. Uskaltaisiko sitä kiintymykseksi nimittää? En tiedä tunnetko samoin, mutta kun tartut käteeni ja kiität, en voi olla ajattelematta, että ehkä tunne oli molemminpuolinen.

Viereisessä huoneessa makaat sinä eristyksissä muista. Sinun on todettu olevan MRSA positiivinen, mutten ole varma tiedätkö sitä itse. Katsot tarkasti, kuinka vedän vihreän suojakaavun ylleni ja näen silmistäsi kuinka mietit, miksi kukaan ei koske sinuun ilman hanskoja. Itket osin yksinäisyyttäsi, osin amputaatiota odottavaa jalkaasi, enkä tiedä miten sinua lohduttaisin. Työni odottaisivat ulkopuolella, mutta istun sänkysi laidalla, silitän ja juttelen. Sanot, että tahtoisit jo pois, enkä tiedä miten vastaisin. Pala kuristaa kurkussani ja koetan piilottaa kyyneleet poskillani. Istun vain ja kuuntelen, annan sinun itkeä. Silitän päätäsi ja pyydän, ettet kiirehtisi pois. Tahtoisin jatkaa, että olet lempipotilaani ja vierailen luonasi aina mielelläni. Nielaisen kyyneleeni ja sanani jäävät kurkkuun, kuiskaan uudelleen vaikka tiedän, ettet kuule, "älä kiirehdi pois."