Turku tunnustuksia

Ajoittaiset nukahtamisvaikeudet eivät päästäneet mua otteestaan viime yönäkään. Sain unta vasta kolmen jälkeen, pyörittyäni sängyssä tunnin verran. Aamulla herätys oli onneksi vasta puoli yhdeltätoista. Olin sopinut meneväni koululle väkertämään 12 sivuista "elämisen malli" -esseetämme, jonka palautus kylläkin oli jo 12 päivä... Inhottaa palauttaa myöhässä, mutta tällä kertaa ei vaan ollut oikeasti aikaa tehdä juttua, johon kuuluu myös jonkun (sairaan) ihmisen haastattelu. Niinpä tänään ahersimme homman puoleen väliin ja lähdin koulusta tyytyväisenä viiden maissa kirjailtuani viisi sivua tekstiä.

Tänään oli tarkoitus alkaa pakkaamaan tavaroita, mutta en ole saanut aikaiseksi. Menin tänään kotiin keskustan kautta, jotta saisin kulutettua Arvokorttini matkoja ennen lähtöäni Turusta. Kortilla on vielä kymmenen euroa rahaa ja jollen saa sitä kulutettua, kyllä korpeaa. Matkathan menevät vanhaksi, eivätkä ole enää voimassa syksyllä, mikäli silloin tähän maan osaan palaan. Siispä hurautin koululta keskustaan ja keskustasta kotiin, vaikka kävellen olisin siinä ajassa ehtinyt kotiin ja takaisin koululle. Mutta mikäs siinä reissatessa, kun ei kerran kotiin ollut kiirettä.

Odottaessani vakkari bussiani, katselin keskustaa ja sen ihmisiä. Tuntui oudolta ajatella, miten tutuksi se bussipysäkki oli tullut, vaikka vain muutama kuukausi sitten en tahtonut millään muistaa mistä Hansan ovesta pitää mennä pihalle, että pääsee oikealle puolelle Kauppatoria. Oli kummallista ajatella tammikuuta, kun yritin hahmottaa Hansakorttelia, joka tuntui loputtomalta. Taisi mennä pitkälti helmikuun puolelle, ennen kuin osasin kulkea siellä eksymättä. Katselin edessäni nököttävää Wiklundia, ja mua nauratti ajatellessani, kuinka johdot päässäni yhdistyivät noin kolmannella kymmenennellä vierailukerrallani ja tajusin vasta sitten, että tämä on se Wiklund, siis Sokos.

Bussin ikkunasta katselin jokilaivoja, joista olen kuullut paikallisten jauhavan jo ties kuinka kauan. Joki näytti kieltämättä kauniilta ja vaikka en sitä ääneen myönnäkään, voisi olla ihan kiva joskus istua moiseen paattiin siemailemaan kylmää lonkeroa. Samalla tajusin, miten pintaraapaisuksi puolen vuoden asuminen paikkakunnalla jää. Mä en ihan oikeasti tunne kaupunkia hyvin. Vaikka tiedänkin useita alueita maineensa perusteella, mulle on edelleen täysi mysteeri, missä mikäkin sijaitsee. Juuri viime viikolla tajusin missä se ihmeen Port Arthur on ajaessani risteyksessä vikaan ja yritin tien viitoista paikantaa itseni.

Tätäkään en varmaan ääneen tule koskaan myöntämään, mutta se voisi olla ihan kivaakin palata tänne ensi syksynä. Älkää kertoko kenellekkään, ettehän?