Turisti Tampereelta täällä hei, mä en väistä

Tälläkin viikolla olen Turussa autolla. Tänään ajellessani kotiin Runosmäeltä, tajusin kuinka erilainen liikennekulttuuri Turussa on kuin kotopuolessani. Tamperelaisethan ovat hyvin mukavaa ja rentoa väkeä, mutta liikenteessä heille tapahtuu jotain outoa. Kaikki kohteliasuus, avuliaisuus ja iloinen mieli ovat tipo tiessään.

Ensinnäkin, Tampereella ei väistetä. Ei autoja, ei jalankulkijoita, ei mummoja, eikä lastenvaunuja. Suojatiellä on katsottava vihreidenkin palaessa, tuleeko mistään suunnasta ketään, koska se auto tulee päälle, jollei itse ole skarppina. Jos onnistut kuin ihmeen kaupalla pelastamaan itsesi viimetipassa amerikkalaisista action -pätkistä oppimallasi hyppy-kuperkeikalla, et saa anteeksipyytävää kädenheilautusta kuskilta, vaan vihaisen mulkaisun ja nyrkin puistatuksen. Sinä olit hänen tiellään.

Samoin jos ajat oikeaa kaistaa Tays:in kohdalla ja haluaisit vaihtaa vasemmalle, koska tiedät, että oikea loppuu pian (mikä muuten on osa Tampereen liikenteen salatiedettä, sillä tästäkään asiasta ei aiemmin ilmoiteta), voit hyvin laittaa vilkun päälle ja odottaa vaikka maailman tappiin, että joku sulle antaisi pienen reiän kaistallaan. Sitä ei tule tapahtumaan, päin vastoin, paikallinen ratin takana painaa kaasua tukkiakseen kaistan täysin, sillä "tähäv väliiin et tu, ..tun turisti". Jollet itse yksinkertaisesti tunge kaaraasi haluamallesi kaistalle peltikolarin uhallakin, et tule pääsemään sinne koskaan. Ellei tietysti joku mokoma turistin reppana päästä sua eteensä.

Liikennevalot ovat tamperelaisille lähinnä suuntaa-antavia. Jos keltainen valo on syttynyt, se ei suinkaa tarkoita, että hidastaisit, ei ollenkaan. Vaikka matkaa olisi esim. sata metriä ja nopeus olisi 60, silloin painetaan vaan kaasua ja ajetaan hyvillä mielin risteyksestä valojen kirkuessa punaista. Jos taas olet joutunut pysähtymään ja jäänyt jonon ensimmäiseksi, et odota valon vaihtumista vihreäksi. Sinun on oltava vaihde silmässä, kytkin tuntumassa ja jalka kaasulla jo paljon aiemmin. Jonon ensimmäisen Pyhä Tehtävä on tarkkailla koko risteystä. Sinun tulee havainnoida jalankulkijat, vastaantulijat, kääntyjät ja muut tienkäyttäjät. Mielellään osaat ulkoa risteyksen eri osissa olevien valojen järjestyksen, ja tiedät jo etukäteen, koska sinua koskevat valot vaihtuvat. Jos joku onneton mammarainen rollaattorillaan hidastaa valojen vaihtumista, tulee sinun näyttää närkästyneeltä ja mielellään elehtiä selkeästi, jotta jokainen muukin kuski, ja tietysti 83 vuotias itse, huomaa tuohtumuksesi.
Kun odotettu hetki koitaa, olet kovaa vauhtia matkalla jo siinä vaiheessa kun punainen valo on sammunut ja keltainen vasta syttymässä. Auta armias, jollet ole tarkkana ja lähdet vasta kun valo on jo vihreä, saat matkaasi ainakin yhden auton torvisoittokunnan ja kaikkien takana olevien vihat niskoillesi.

Turku sen sijaan. Tunsin itseni rallikuskiksi kun suhahdin liikeelle tottuneesti keltaisilla muiden jäädessä kauas taakse. Samoin olin aivan yksin ajaessani vanhoilla vihreillä risteyksestä yrittämättä edes jarruttaa. Kaistoillekaan ei tarvinnut ryysiä, aina löytyi tilaa.

Kääntyessäni oikealle Kupittaan sittarilla, mulla oli nuolivalo. Mulle nuolivalo on selkeä merkki, että nyt mennään eikä turhia väistellä. Ainakin Tampereella nuolivalot ovat usein niin nopeitakin, että edes tamperelainen ei joustavine liikennevalokäsityksineen meinaa ehtiä risteyksestä ollenkaan, jos edessä on yksikin toinen auto. Niinpä lähdin tapani mukaisesti ja vaikka näin, että samaan aikaan syttyivät myös jalankulkijoiden valot vihreänä, ei mielessäni edes käynyt väistää ketään. Ilmeeni oli varmasti näkemisen arvoinen kun omanarvontuntoiset turkulaiset lampsivat kaikessa rauhassa suojatiellä ja mä odotin kärttyisenä, kuinka viimeinenkin pyöräilijä oli saanut villarinsa sotkettua valkoisten raitojen yli.

Rasittavaa tälläinen. Joka asia kestää ja täytyy ottaa muutkin huomioon. Kyllä se villi länsi missä mä olen korttini aikanani ajanut on paljon miellyttävämpi.