Ihanainen taitokoe suoritettu. Sain tehtäväkseni verenpaineen mittauksen, jonka luulin hallitsevani. Toisinpa kävi. Mittasin paineen ihan kuten yleensäkin ja sain kuulla tehneeni suunnilleen jok'ikisen vaiheen päin kavioeläimen takalistoa. En ymmärtänyt mitä olin tekemässä, en kertonut tekemisestäni potilaalle enkä kanssani mittausta suorittaneelle aikuisopiskelijalle (eli koko luokalle), en saanut edes oikeaa tulosta. Jäin siis kokeiden jälkeen kolmen muun omassa tehtävässään epäonnistuneen kanssa uusimaan koetta. Opettaja marssi hakemaan evästä ja huikkasi, että Piihonen lukee sitten verenpaineen mittauksen. Ajattelin, että selvä, mä luen sitten. Opettaja palasi luokkaan ja kysyi olinko lukenut kappaleen. Öö.. en. Jotenkin en taas tajunnut sitä heti alkaa lukemaan.
Luettuani kappaleen, tarjouduin kokeilemaan uudelleen. Kokeilin sykkeen. Laitoin mansetin oikealle kohdalle ja pumppasin, samalla palpoin ranteesta missä kohtaa en enää tuntenut pulssia. Ensimmäinen oikosulku. Laitanko mä nyt stetarien kalvo-osan paikalleen, vai otanko mä ensin ilman kalvosimesta pois. Ystävällinen koulukaverini, käski päättämään nyt äkkiä jotain. Päästin ilman kalvosimesta. Olin saanut miettiä kolme ja puoli sekuntia, jonka aikana mulle hoettiin, että käytä nyt järkeäsi, mieti nyt mitä sä teet. Kiitos, sehän auttoi paniikissa. Opettaja meni katsomaan toisen luokkalaisen katetrointia, kun mä jäin istumaan typertyneenä paikalleni. En ihan äkkiseltään muista, koska olisin tuntenut itseni niin läpi kotaisen huonoksi.
Vihdoin, kun aikaa oli jäljellä kaksi minuuttia, kysyin, saanko mä nyt yrittää. Opettaja katsoi mua yllättyneenä: no mutta tiedätkö sä mitä sä teet? "Joo-o.. ja kai mä voin edes kokeilla?" Sain potilaakseni samaisen ilmeisesti verenpaineen mittauksen täydellisesti hallitsevan luokkalaiseni, joka pyöritteli silmiään jo valmiiksi. Kokeilin sykkeen ja laitoin kalvosimen käsivarren ympärille, aloitin pumppaamisen. Kalvosin ei täyttynyt. Kokeilin ja kokeilin enkä saanut sitä täyttymään. Käännyin kysymään opettajalta, miksi ilma ei mene kalvosimeen. Opettaja katsoi mua hymyillen ja sanoi, ettei tiedä. Olin valmis heittää koko mittarin seinään ja marssimaan ulos, kun potilas kertoi kalvosimen olevan väärin päin. Niinpä tietysti. Ja uudelleen; syke, kalvosin, pumppaus. Stetarit paikoilleen, totesin yläpaineen ja aloin päästää ilmaa. Kuulin myös alapaineen ilmeisen oikein. Opettaja pyysi kuitenkin, että teen sen uudelleen varmuuden vuoksi. Ja niin tein. Kuitenkin kun aloitin, potilas päätti auttaa kaveria mäessä ja rupesi kyselemään. "Miksi sä teet noin, mitä varten?" Opettaja säesti kuorossa takanani, "hyvä kun kyseenalaistat". Sönkötin vastaukset katsoen luokkalaistani epäuskoisena. Päässänäni huusin v*ittu kiittiä ja yritin keskittyä suoritukseeni.
Jatkoin pumppaamalla ilmaa kalvosimeen, jolloin potilas kysyi, että miksi. No jaa-a. Selitin taas jotain ja yritin silmilläni viestittää, että annatko olla. Ei auttanut. "Kuinka paljon sä laitat sinne lisää sitä ilmaa kun sä et enää kuule?" No 30. "30 mitä?" opettajakin heräsi. "Elohopeamillimetriä." Totesin yläpaineen jälleen ja aloin päästämään ilmaa. "Älä päästä ilmaa noin nopeasti, tasaisesti alas, äläkä enää pumppaa takaisin. Nopeampaa, potilaan käsi muuttuu siniseksi.." Höyryn noustessa korvistani sanoin kirkkaasti kuulleeni alapaineen ja jäin katsomaan opettajaa odottavasti. "En mä nyt vieläkään tiedä osaatko sä." No en mä tiedä, kyllä mä mun mielestä- "sun täytyy tietää, sä et voi luulla mitään!" Katsoin parhaaksi hiljentyä odottamaan tuomiotani, mitä ilmeisemmin mä en nyt osannut sanoa enää mitään oikein. Äskeinen potilaani kertoi referaattina tuntemuksistaan, varoen sanomasta mitään, mikä voisi auttaa mun tilannettani. Opettaja mietti hetken ja sanoi kokeeni olevan hyväksytty, mutta mun pitää vielä mitata hänen kanssaan verenpaine viimeisellä labratunnillamme.
Juu myönnetään, että mä en ilmeisesti sitten osannut tehdä verenpaineen mittausta oikein, mutta ihmettelen vain, että miksi opettaja ei voinut kertoa mulle sitä silloin tunnilla kun sitä harjoiteltiin? "Oletko sä ollut labratunneilla." Joka ainoalla, kiitos kysymästä. Hänhän seisoi vieressä koko toimenpiteen ajan ja sanoi jopa mun tehneen oikein. Ehkä siksi mä luulin tekeväni oikein, kun en palpoinut rannetta samalla kun pumppasin vaan laitoin stetarit suoraan paikoilleen. Lämmin kiitos myös potilaalleni, joka osasi tehdä hiostavasta tilanteesta vähintäänkin helvetillisen kiemurtelemalla, kyselemällä ja hoputtamalla. Olen pahoillani, että pääsit koulusta 15 minuuttia myöhemmin, etkä heti päässyt pelaamaan pleikkaria, vaikka niin ystävällisesti mulle ilmoititkin kun yritin auskultoida.
Että mä osasinkin olla tyhmä. Tumpelo lantaläjä kun en osannut. Häpeätahra muuten moitteettomassa luokassamme. Sukellan itsesääliin ja ruoskin selkäni vereslihalle. Kokoan ihmisarvoni rippeet ja yritän uskaltautua huomenna taas kouluun. Sitten opettelen jättämään asiat omaan arvoonsa.
It's over
11 vuotta sitten
Tekstit
4 kommenttia:
Hyvin sä pärjäät! Olen seuraillut näitä eri hoitoalalla opiskelevien blogeja ja jokaisesta on löydettävissä tunnetta "mä oon luokan huonoin" + pitkiä kömmähdyslistoja. Ihmisellä on välillä vain tapana sulkea silmät toisten virheiltä ja nähdä vain omansa :).
Terveisin, logopediaan hakeava, mutta myös röntgeniä unelmoiva kevään yo
Taidat olla oikeassa, en todellakaan ole ensimmäinen mokistaan avautuja.. Nyt kyllä kieltämättä pyörii mielessä ajatukset siitä, kuinka musta tulee huono hoitaja, enkä tuu koskaan sopeutuun alalle. Ehkä jos koittaa laittaa asioita johonkin perspektiiviin, tajuaa, ettei tuo nyt ehkä maata kuitenkaan kaada.
Todennäköisesti tulen kiroamaa epäonnistumisiani vielä moneen kertaan, toivottavasti joskus jopa opin suhtautumaan niihin.. Kiitos kannustuksesta ja
onnea päädykokeisiin! :)
pakko nyt kommentoida, nousi itseltäni sen verran höyry korvista tuon opettajan (ja luokkakaverin) käytöksen vuoksi.
itse nyt harjoittelussa olevana voin sanoa, ettei tuolla käytännössä oikeasti mitata sitä verenpainetta niin kuin koulun labratunneilla opetetaan, ei todellakaan.
tosielämässä mansetti laitetaan paikoilleen, stetarit korville, stetarin kalvo-osa sinne kyynärtaipeeseen ja sitten pumpataan, ihan tunnustelematta sitä rannepulssia. pumpataan vaan suoraan kahteensataan ja aletaan päästellä ilmaa pois. joka kerta on paineet kuulunut ja vieläpä oikein, ja näin tosiaan harjoitteluosastolla ihan opetettiin tekemään.
kun pääsee tuonne käytäntöön niin huomaa, että puolet siitä mitä koulussa opetetaan on ihan jotain muuta kuin mitä tosielämässä tapahtuu. älä luovuta!
Niihän se on, tosi elämä on jotain ihan muuta kuin koulu. Mua ärsyttää ihan periaatteesta se, että mua ei meinata päästää taitokokeesta läpi sen takia, että mittaan verenpaineen erilailla kuin koulussa.. Mitenköhän sitten kesän jälkeen, jos kesätöissä menen pirulainen oppimaan jotain ja syksyllä asia opetetaankin koulussa, erilailla. Se täytyy varmaan vaan nöyränä opetella uudelleen. Kaikenhan voi tehdä vain yhdellä tavalla..
Lähetä kommentti