Tosielämän tilanne

Tänään ajaessani kotiin kaveriltani, näin tiellä miehen makaamassa. Hänen päästään valui aika paljon verta ja kaksi miestä seisoi hänen ilmeisesti tajuttoman ruuminsa vierellä. Kummallakaan ei ollut kännykkää korvallaan. Ajoin eteenpäin, enhän voinut siihenkään pysähtyä. Jatkoin matkaani ja hetken ajan aivoissani löi tyhjää. Jotenkin kuitenkin tiesin, että mun täytyy kääntyä takaisin. Ajoin seuraavaan risteykseen kännykkä korvallani ja soitin ystävälleni, jonka luota olin hetki sitten lähtenyt. Ensihoitoon suuntautunut lähihoitaja käski mun kääntää mies kylkiasentoon ja kuunnella hengittääkö hän. Heitin u-käännöksen ja lähdin ajamaan kohti paikkaa, jossa olin nähnyt miehen. Sydämeni hakkasi ja kertasin kaverini sanoja. Pidin kännykän näkyvillä siltä varalta, että ambulanssia ei olisi vielä soitettu. Mietin pitäisikö mun alkaa elvyttää, jos en tunne pulssia. Enhän mä edes osaa.
Liikennevalot vaihtuivat hitaasti ja edellä olijat matelivat. Musta tuntui, että mun pitäisi ajaa ylinopeutta.

Kun vihdoin pääsin tapahtumapaikan lähelle, näin kuinka hetki sitten maassa maannut mies istui penkillä ja joku painoi kangasrievulla hänen päätään. Paikalle oli pysähtynyt muitakin ja joku puhui puhelimeen. Katsoin parhaaksi ajaa vain ohi, sillä apu oli tulossa. Tein päivän toisen u-käännöksen ja ajoin paikan ohi vielä kerran. Kaikki näytti olevan kunnossa. Puoli minuuttia myöhemmin vastaani ajoi ambulanssi, ei edes pillit päällä.

Olin helpottunut, niin miehen kuin itsenikin puolesta. Toisaalta mua nauratti, miten paniikkiin mä menin. Ambulanssilla ei ollut edes pillit päällä.

En ole koskaan tuntenut mitään tuollaista. Olen nähnyt kolarin, kaatumisia ja kaiken maailman loukkaantumisia, mutta koskaan en ole tuntenut noin voimakasta velvollisuuden tunnetta. Totta kai jokaisella on velvollisuus auttaa, mutta eikös terveydenhuollon ammattilaisilla, jopa opiskelijoilla, ole joku ihan erityinen vastuu? Musta tuntu, että mun pitäisi mennä auttamaan ja tehdä jotain tärkeetä, mitä maallikko ei ehkä osaa. Mutta enhän mäkään osaa.

Ajattelin vaan, että jos mä meen sinne, niin mä edes yritän. Ja soitan sille kaverilleni, se tietää mitä pitää tehdä. Ensimmäiseksi tietenkin olisin soittanut ambulanssin. Ne kaksi miestä seisoi ainakin sen lyhyen todistamani hetken tumput suorana ja näytti, etteivät he tee mitään. Mä olisin edes yrittänyt. Ilmeisesti he sitten kuitenkin tekivät jotain ja mies sai apua. Onneksi.

Kamala tilanne. Puoli vuotta koulua takana, enkä mä oikeasti osaisi auttaa. Jos miehellä olisi tullut verta nenästä, olisin osannut neuvoa laittamaan kylmää niskaan. Jes. Jos olisin joutunut auto-onnettomuuteen, olisin varmaan siellä kysellyt pakastehernepussin perään. Kaikki vaan kylkiasentoon ja kännykkä korvalle. Mä en kyllä osaisi kenenkään henkeä pelastaa.
Ehkä jonain päivänä.
Toivottavasti.