Kanylointi

Tänään koitti odotettu ja pelätty päivä; HOIM:issa harjoiteltiin nimittäin kanylointia oikeaan ihmiseen. Viime viikolla harjoittelimme tekniikkaa jo muoviseen, suoraan sanoen varsin karmivaan, irtokäteen. Parhailla käsillä oli toimivat suonet, jotka vaihtelevalla ponnekkuudella pulppusivat vaalean punaista "verta."

Jännityksen, innon ja pelon sekainen joukko valkopukuisia hoitajakokelaita istuutui labraluokan ulkopuolelle odottamaan vuoroaan. Koska opettajan oli nähtävä jokainen suoritus ja toiminta oli hidasta, odottelun välttämiseksi labraryhmä oli jaettu kahteen ryhmään. Itse olin siinä viimeisemmässä odottamassa, lähinnä innoissani. Olen ollut kuusi vuotias, kun mut on viimeksi kanyloitu, joten en muistanut miltä toimenpide tuntuu. Hyvä niin, en siis pelännyt tilannetta valmiiksi. Ainakaan kauheasti.

Kun pääsimme luokkaan, edellisen ryhmän oppilaat jakoivat ristiriitaisia kokemuksiaan. Toiset sanoivat kaiken menneen hyvin, toiset valittivat kovaa kipua. Päätin kuitenkin olla jännittämättä ja lupauduimmekin kaverini kanssa ensimmäisiksi yrittäjiksi. Kaverini, joka on ennenkin on kanyloinut, kanyloi mut ensin. Tunne oli, vähintäänkin epämiellyttävä, mutta tuskastumisen sijaan päätin keskittyä kuvaamiseen, joten homma onnistui hyvin. Jo ensimmäisellä kerralla kaverini sai kanyylin suoneen, mandriinin kanyylin päähän ja teipit paikalleen.
Verikokeesta tuttu ilmiö esiintyi jälleen, kädestäni vuoti aika paljon verta joten onnistuin siis tahtomattani tuhrimaan yhden asentotyynyn tyynyliinan vereen. Vähin äänin livautimme lakanan pyykkiin ja kaverini asettui sängylle odottamaan vuoroaan.

Lähihoitajakoulussa epäonnistuneita kanylointeja kokenut kaverini pelkäsi kanylointia kuollakseen, mutta suostui kuitenkin koekaniinikseni. Opettajan saavuttua paikalle, aloin valmistelemaan toimenpidettä asettamalla staassin paikalleen. Samassa suoni, johon olin suunnitellut neulan ujuttaa, katosi näkyvistä. Yhdessä opettajan kanssa houkuttelimme suonta esiin silittelemällä ja taputtelemalla kättä. Suoni suostuikin näyttäytymään, mutta siinä vaiheessa, kun kanyyli oli valmiina pistettäväksi, suoni katosi jälleen. Näin suonen vaimeasti ihon läpi ja päätin koittaa. Kaverini valitti tuskaansa kun työnsin neulan ihon läpi. Kammioon ei tullut verta, joten olin pistänyt ohi. Yritin uudestaan ja tällä kertaa kanyylin kammioon tulvi tummaa, punaista verta. Olin huudahtaa innosta, mutta hillitsin itseni ja tyydyin työntämään kanyylin suoneen. Asetin mandriinin paikoilleen, mutten kaverini pyynnöstä teipannut sitä.

Olimme parini kanssa ainoat, jotka siinä vaiheessa olivat onnistuneet ja koska ilmeni, että kahdella luokkalaisellani oli kerrassaan niin huonot suonet, ettei niihin kanyloiminen onnistunut, tarjouduin auttamaan. Omia suoniani oli kehuttu hyviksi, joten päätin antaa toisen luokkalaiseni kokeilla. Neulan työntyessä ihooni, huuliltani karkasi tahaton parahdus. Neula ei ollut mennyt suoneen ja asiaa tutkittiin neulaa kääntelemällä. Hetken olin niin tuskissani, että ajattelin pyytää ottamaan neulan pois, mutten halunnut pahoittaa luokkalaiseni mieltä ja yritin näyttää rauhalliselta. Neula otettiin kuitenkin pois ja kädestäni pakeni veripisara. Tällä perusteella opettaja päätti, että neula oli ollut suonessa. Äsken kokeneeni tunne siitä, kuinka neula oikeasti oli suonessa oli huomattavasti miellyttämpi kuin tuore pistos kämmenselässäni, joten olin hiljaa mielessäni eri mieltä.

Päivästä muistoksi jäi kaksi reikää ja kipeä käsi. Kaikesta huolimatta, tykkäsin tunneista ja olisin valmis vastakin antamaan käteni harjoituskappaleeksi. Myös kanyloitavani oli tyytyväinen suoritukseeni ja sanoi, ettei ehkä ensi kerralla enää pelkää toimenpidettä niin paljon. Mahdollista on tietysti sekin, että myös hän päätti säästellä kanyloijansa tunteita.
Seuraavaksi kanyloimaan pääsen todennäköisesti keväällä, sisuksien harjoittelussa.

Kuvat: Ensimmäisessä tekokädet ja lopuissa kolmessa oma käteni kanyloitavana.