Uhreja ja auttajia

Viime viikon torstaina oli ensiavun tilanneharjoitukset. Ryhmämme jaettiin kahteen ryhmään, jotka jaettiin jälleen neljän hengen pikkuryhmiin. Pikkuryhmissä tehtävämme oli suunnitella ja toteuttaa tilanne, jossa oppimiamme ensiaputaitoja voisi kokeilla käytännössä. Omalle ryhmälleni oli sattunut traaginen auto-onnettomuus, jossa oma roolihahmoni oli vähiten hengenhädässä. Olin ollut törmäyksen sattuessa auton takapenkillä, turvavöissä ja kolauksesta olin selvinnyt pelkällä ruhjeella päässä ja nenäverenvuodolla. Olin hysteerinen ja vaadin hyvin kuuluvasti ansaitsemaani hoitoa.

Toisen ryhmän pikkuryhmät tulivat vuoronperää tilanteeseen ja heidän tuli selvittää mitä oli tapahtunut ja auttaa uhreja mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi jokaisesta "uhri-ryhmästä" esitti hätäkeskusta (tarkkailija), johon auttajat soittivat. Tilanteessa oli tasan kahdeksan minuuttia aikaa toimia, jonka jälkeen ambulanssi tuli paikalle ja ensihoitajille tuli antaa raportti tilanteesta.

Tänään oli siis meidän vuoromme toimia auttajina. Tilanteita oli kolme erilaista ja ne sisälsivät mm. anafylaktisen sokin, epilepsiakohtauksen, kaksi elvytystilannetta, avomurtumia, puukotuksen, useita pienempiä ruhjeita ja haavoja, vahvan humalatilan, huumeruiskun, kaksi henkilöautoa ja hysteerisen äidin. Tilanteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia ja toimiminen oli hauskaa, vaikka tarkkailija ja opettaja huohottivatkin kokoajan niskassa. Jokaisen kahdeksan minuutin jälkeen jäi tunne, että voi kun voisi mennä ja tehdä uudestaan- paljon paremmin.

Kun kaikki kolme tilannetta oli suoritettu, kokonnuttiin luokkaan keskustelemaan lähinnä pelastajien suorituksista. Itse sain kuulla, että olin tappanut 6-vuotiaan lapsipotilaani painelemalla häntä liian hiljaa. Opettajat katsoivat tämän tarpeelliseksi takertumisen aiheeksi, vaikka pelastajien joukossa oli mm. ihmisiä, jotka eivät tajunneet kääntää tajuntonta mutta hengittävää kylkiasentoon tai eivät suostuneet lainkaan puhaltamaan potilaan suuhun. Ei myöskään haitannut, että potilailta ei kokeiltu pulssia tai että verenvuotoja ei tyrehdytetty.

Sillä, että itse osasin puhaltaa lapsen suuhun viisi kertaa ja jatkaa sitten 30:2 -tahdilla elvytystä ei ollut väliä, eikä sillä, että painoin potilasta yhdellä kädellä ohjeenmukaisesta kohdasta, mutta se oli kohtalokas virhe, että painoin liian vähän. Rintakehän olisi kuulunut painua 2/3 alaspäin, mun suorituksessani se painuin opettajan mielestä vain puoleen väliin. Onneksi ei ollenkaan ärsyttänyt, kun opettaja koko luokan edessä esitti miten muka olin potilasta painellut ja antoi ymmmärtää, että suunnilleen pikkuisin tökkässyt lapsen rintakehää. Tajuan kyllä, miten tärkeää oikeanlainen painelu on, mutta miten paljon asiallisemmin senkin asian olisi taas saanut ilmaistua.

Toisaalta, moneen muuhunkin suoritukseen takerruttiin kynsin ja hampain ja uskoisin, että joka toinen auttaja lähti tänään kotiin p*skan maku suussaan. Tosi kiva oppimistilanne ja vieläkin kivempi palaute.
"Leikkimieltä ja rakentavaa palautetta.."