Haavanhoitoa ja hyviä uutisia

Viime viikolla kun mut oli taas tavalliseen tapaan lykätty petaamaan, tuli eräs vanhainkodin työntekijä hakemaan mua huoneesta. Tämä nainen ei ollut hoitaja ja pyysi minua katsomaan viisitoistakesäisen pyörällä koheltaneen pojan käsivartta. Poika oli kaatunut pyörällään ja tullut sitten vanhaan kesätyöpaikkaansa pyytämään paperia. Kansliassa istunut nainen kiikutti pojan kuitenkin osastolle, josta he etsivät käsiinsä ensimmäisen "hoitajan."

Juuri sillä hetkellä olin saanut riittävän annoksen kahta työkaveriani, joiden kanssa mun piti tehdä töitä ja päätin selvitä tilanteesta yksin. Käsi vuosi jonkin verran, siinä oli aika suuri reikä ja haavassa paljon hiekkaa. Kehotin poikaa pesemään suurimmat hiekat kädestä samalla kun etsin tarvikkeita. Tietenkään mistään kaapista ei löytynyt haavanpuhdistusainetta, vain injektioita ennen käytettävää desinfektioainetta oli tarjolla. Kerroin uhrilleni, että tämä on tarkoitettu ehjälle iholle, joten tämä todennäköisesti kirvelee.
Eihän teini-ikäinen poika voinut siihen muuta kuin miehekkäästi todeta, että ei sellainen pieni kirvely haittaa.

Asetin aineeseen kastetun taitoksen haavalle ja pyyhin, poika parahti tuskissaan. Jatkoin pyyhkimistä varovasti, jolloin potilas sai yhteenkiristettyjen hampaittensa välistä ynistyä, että polttaa. Puhdistin punaisena kirkuvaa käsivartta enää hetken ja laitoin haavalle löytämäni sopivan kokoisen laastarin. Käsittelyn loppumiseen ilmeisen tyytyväinen poika pyysi vielä pätkän laastaria matkaan. En kuitenkaan onnistunut löytämään kaapista kuin noin puolitoista metrisen laastarirullan, eikä minulla, opiskelija-pololla ole edes saksia taskussa, joten etsin käsiini jotain mitä haavan päälle voisi läntätä. Vaikka teisin, ettei löytöni ehkä ollut ideaali juuri tähän haavanhoitoon, lykkäsin pojan käteen kappaleen Mepilexiä ja neuvoin puhdistamaan haavan vielä kotona. Varsin hyvätapainen ja oikeastaan aika urhea potilaani kiitteli hoitajaansa vuolaasti ja lähti, toivottaen hyvää työpäivän jatkoa.

Kasatessani tarvikkeet tiskiltä, olin, surullista kyllä, ylpeä itsestäni. En ehkä suorittamastani toimenpiteestä, vaan siitä, että onnistuin auttamaan toista ihmistä jotenkin. Siis minä, ihan vain minä. Minä tein itsenäisen päätöksen ja minä lähetin tyytyväisen autettavan matkaan. Minä itse.


Niin ja niitä hyviä uutisia: painajaisistani huolimatta, en joudu syyskuussa sillan alle asumaan, sain nimittäin asunnon! 30 neliötä kohtuu vuokralla. Mikä tärkeintä, ruhtinaalliset 30 neliötä, on kokonaan mun. Ei tarvitse jakaa keittiötä tai vessaa kenenkään kanssa, eikä tarvitse keksiä jutunjuurta umpivieraan kanssa raskaan päivän jälkeen. Voi vaan erakoitua omalle sohvalleen aina kauppareissuun asti.