Kiirus viikko

Kaameat viisi päivää. Huomenna ovat enkun puheet, jotka tosin pidetään pareittain. Mulla ei mitään suurta paniikkia ainakaan toistaiseksi aiheesta ole, mutta hieman otti päähän lähteä koulusta kuudelta. Jäimme nimittäin parini kanssa atk-luokkaan vääntämään Power Point -esitystä ja keksimään fiksuhkoa sanottavaa aiheesta makuaisti. Puhe pitää pitää lukemamme artikkelin pohjalta, jonka tuli olla kaksi-viisi sivuinen teksti. Meidän ryhmä ei alittanut aitaa siitä mistä se on matalin, me rynnimme sen läpi kaksi sivuisella lehtijutullamme, josta viidesosa oli kuvia. päätimme laskea sen varaan, että se hyväksytään ja panostimme lähinnä omaan ulosantiimme.

Torstaina juoksen (vapaapäivänäni) kiitolaukkaa terkkarille, vihdoin ja viimein siihen ekaluokkalaisten terveystarkastukseen. Onneksi olin kirjoittanut kalenteriin perjantain kohdalle ainakin hamsterin kokoisin kirjaimin, että "muista rokotuskortti!" ja tajusin vilasta kalenteria vasta sunnuntaina 165 kilometrin päästä Tampereelta. Että nyt on sitten pärjättävä ilman.

Perjantaina sitä vasta mankeliin joudutaankin. Ensinnäkin palautamme TEDI:n esseet, josta olen aiemmin kertonut, ja päivän päätämme lääkehoidon lasku-osuuden iloisissa merkeissä. Esseessä olen siinä vaiheessa, että oon silmäillyt kirjoja ja ajatellut, mitä siihen kirjoittaisin, mutta varsinaisesti mitään en oo saanu aikaiseksi. Lääkehoito se vasta surkeissa kantimissa onkin, äkkiseltään veikkaisin, että en osaa mitään. En siis mitään. Ensinnäkin oon osunu olemaan muutaman kerran kipeänä tunneilta, mikä mun kohdallani on vähintään kohtalokasta. Geeni-arpajaisissa mulle osui kyllä sitä äidin kielellistä lahjakkuutta, mutta ei sitten ollenkaan isän matikkapäätä. Toiseksikin, mä en osaa. Ai niin, se tais tullakin.

Onneksi tällä viikolla on kuitenkin paljon labratunteja. Tänään kävimme läpi hapen antoa ja liman imemistä. Meillä saatiin jopa kaksi vapaaehtoista, vaikka opettaja sanoi, että ei sitä tarvitse kenellekkään tehdä. oli se ikävää katsottavaa, kun kaverini oli selvästi aika tuskissaan kun putkea työnnettiin nenään. Vieläpä kun hänellä ei mitään limaa siellä ollut, niin vertahan sieltä tuli. Mutta aika urhea suoritus, niin potilaalta kuin hoitajaltakin, itse en olisi ollut vapaaehtoinen ja hoitajanakin olisin perääntynyt kun olisin sen tuskaisen ilmeen nähnyt. Kertasimme myös verenpaineen mittaamista, joka siis käytiin perjantaina. Se vasta vaikealta tuntuikin, edes ulkoisesti pätevillä vihreillä stetareillani en kuullut aluksi mitään. Lopputunnista homma alkoi sujua jo jotenkuten, vaikka sainkin häpeällisen väärän tuloksen itselleni. Tänään palat loksahti paikoilleen ja tajusin ihan uudella tavalla mitä mun oikeen pitää tehdä. Luvutkin oli jopa oikeita ja kuuleminen oli paljon helpompaa. Vaikka siis luokassamme tuntuikin olevan periaate, että kun itse mitataan, sitten suhistellaan toisille (jotka kuiskivat) mutta kun itsellä ei ole korvaoliivit syvällä päässä, voi huutaa miten ikinä tahtoo. Itse olen varmaan ihan reppana kun en ole moista mentaliteettiä omaksunut.

Surullista, että sunnuntaina miettii, että olispa jo viikonloppu ja maanantaina voisi vannoa, että univelkaa on ainakin kolmen vuoden verran. Tänään meen ainakin aikaisin nukkumaan. Joo, niivvissiin.