Kutsumus

Eilen palasin siis arkeen. Lasku oli pehmeä, meillä oli vain pari luentoa ja neljä tuntia labraa. Aiheena oli edelleen erinäiset siirrot. Tuntien aikana opettelimme tällä kertaa potilaan siirtämistä vuoteessa ylöspäin, vuoteesta istumaan sängyn reunalle, tuoliin, seisomaan ja toiseen sänkyyn. Osa meistä pääsi siirtelemään myös karmivaa yksisilmäistä nukkea, joka siirrettiin tuolista sänkyyn retkottamaan suu luonnottomasti auki, tuijottamaan ainokaisella silmällään tyhjyyteen. Onneksi itse sain ainakin toistaiseksi siirrellä vain luokkalaisiani.

Tähän mennessä olemme viihtyneet laboratoriossa tasan 10 tunnin ajan. Tässä ajassa olemme opetelleen ammatillista käyttäytymistä, vuodemekanismeja, vuoteen sijaamista potilaan ollessa sängyssä ja ilman, potilaan kääntämistä ja sitten niitä siirtelemisiä. Ensi viikolla päästään tekemään jotain vähän enemmän varsinaiseen hoitamiseen liittyvää, kun aiheen ovat pesut. Meidän ryhmälllämme kävi tuuri, opettajalle sopi hyvin, että pesemme nuken, joten kenenkään ei tarvitse tulla uikkareissa keikistelemään koko ryhmän eteen. Sääliksi käy toista ryhmää, jonka pitää valita neljä vapaaehtoista pestävää. Pelottavaa sen sijaan on, että jo kahden viikon päästä on ensimmäinen taitokokeemme.

Iltapäivän viimeisen tunnin vietimme olemattomien aihein parissa tutoropettajamme johdolla. Parinkymmenen minuutin tyhjän puhumisen jälkeen kävi selväksi, ettei tunnilla ole mitään näkyvää tarkoitusperää. Opettajaa ei tämä vaivannut, hän oli päättänyt istuttaa meitä siinä luokassa tasan 45 minuuttia jutellessaan vaikka Turun lumettomasta talvesta. Itse en ollut kovinkaan kehuttavasti kuulolla vaan tähyilin ympäröivää luokkaa. Se oli selvästi kätilöopiskelijoiden luokka. Aivan kuten aina kun luen kätilöiden luokkien ulkopuolelle ripustettuja julisteita imetyksestä ja synnytyksen kivunhallinnasta, tässäkin tapauksessa kateus nosti vihreää päätään.

Vaikka tahdonkin palavasti sairaanhoitajaksi, kätilöys tuntuu sellaiselta, mistä voisin käyttää varovasti sanaa kutsumus. Varovasti, koska tiedän, miten monet alan ihmiset reagoivat sanaan. Ja tottahan se on, kutsumusta ei voi laittaa leivän päälle. Itsellänihän ei kokemusta ole, mutta olen usein miettinyt, että kuinka moni enää lähtee alalle varsinaisesta kutsumuksesta? Tuntuu, että kutsumus on vaihtunut kiinnostukseen. Mitä merkitystä sillä loppujen lopuksi on, teetkö työtäsi kiinnostuksesta ja innosta vai kutsumuksesta? Ei kai ole kutsumuksesta tai sen puutteesta kiinni, kuinka hyvä hoitaja on?
Kuinka pitkälle kutsumus oikeastaan kannattelee? Huomaako sitä jossain vaiheessa kutsumuksen palaneen loppuun, vaikka alalle lähtiessään ei voinut koskaan kuvitellakkaan tekevänsä mitään muuta? Uskoisin, että ilman minkäänlaista kutsumusta on täysin mahdollista tehdä työtä, eikä välttämättä ole siitä kiinni, kuinka paljon työstään nauttii. Mutta eikö se kuitenkin ole niin, että niin kutsumus kuin kiinnostuskin tekevät työstä helpompaa? Vai onko se sittenkin niin, että kutsumus ja kiinnostus ovat loppujen lopuksi sama asia?

Lopetan pohdiskeluni tähän, sillä en aio (vaikka varmaan voisinkin) loputtomasti päätäni aukoa asiasta, josta minulla on käytännössä olematon kokemus. Toivottavasti herätin ajatuksia siinä määrin, että saan kommentteja niiltä, joilla kokemusta on. Ja tietysti niiltäkin, jotka vielä ovat pohdinnan asteella, kuten allekirjoittanutkin. Nyt palaan rypemään siinä viimeksi mainitsemassani autuaassa tietämättömyydessäni ja painun tutustumaan Terveysporttiin.