2. vuosipäivä

Tänään tuli kaksi vuotta viimeisestä päivästäni edellisessä elämässäni. Elämässäni, jota elin muiden odotusten mukaisesti, täysin eksyneenä. Olin ajautunut yhdeksäntoista vuotiaana kauas omista unelmistani, joiden toteuttamisesta olin vielä muutamaa kuukautta aiemmin ollut aivan varma.

Ennen päätymistäni liiketalouden opintoihin, halusin englanninopettajaksi. Koko lukioajan käsitykseni vain vahvistui ja uskoin todella meneväni yliopistoon lukemaan englantilaista filologiaa pikimmiten lukion jälkeen. Kävin jopa valmennuskurssin, joka sittemmin osoittautui varsin kalliiksi ja suorastaan turhanpäiväiseksi kokemukseksi.

Olin aina tasaisen hyvä englanninkielessä, mutta lukiossa kovalla työllä saavutin entistä paremmat taidot ja otin asian vakavissani. Rakastin englantia, eikä ole liioittelua, että luin vapaa-ajallani mieluiten joko englannin kielioppia tai sanakirjaa. Kokeista sain vähintään yhdeksikköjä ja kirjoitin erinomaisia aineita. Opettaja odotti minulta Laudaturia, kuten varmaan kaikki muutkin. Olin nimittäin se henkilö, jota lähestyttiin läksyjen tai esseiden korjausten muodossa, ja minähän autoin mielelläni. Enemmän kuin kukaan muu, minä itse odotin itseltäni täydellistä suoritusta. Kaikessa englantiin liittyvässä. Itkin lukemattomia kertoja kasin kuunteluita ja 9 1/2:n sanakokeita koulussa. Kerran taisin lähteä kesken koulupäivän kotiin suremaan mielestäni huonoa kuuntelukokeen numeroa.

Kaiken jälkeen englanninopettajan ammatti tuntui luonnolliselta jatkeelta. Mitä sitten tapahtui sen muutaman ratkaisevan kuukauden aikana, joka heitti minut kauas unelmastani onnettominpaan aikaan elämässäni ja lopulta opintoihini sairaanhoitajaksi? En vieläkään tiedä. Lukion loppupuolella tapasin nykyisen kihlattuni ja maailmani mullistui. Ehkä heräsin ajattelemasta, että ehkä elämässä on muutakin kuin englanti. Keväällä menin valmennuskurssille, joka oli ensimmäinen englantiin liittyvä asia vuosiin, josta EN nauttinut. Ehkä tajusin, että englannin opettaminen ei välttämättä ole maailman ihaninta työtä.
Pääsykokeisiin mennessä en enää halunnut opettajaksi lainkaan. Ajattelin, että haluan pitää rakkaan harrastuksen, harrastuksena.

Pian ajauduinkin tradenomiksi opiskelemaan, josta varsinainen helvetti sitten alkoikin. Seuraava mysteeri on, miten päädyin sairaanhoitajaksi, ammattiin, johon vannoin, etten ikinä lähtisi? Parannuttuani ja saatuani elämäni järjestykseen tunsin voimakasta viehtymystä sairaalamaailmaan. Jo äitini maatessa sairaalassa ihailin sairaalan ympäristöä ja erityisesti siellä työskentelevien ihmisten tietoja ja taitoja. Ajattelin, että mahtaa olla hienoa tietää niin paljon juuri terveyteen liittyvistä asioista. Huhtikuussa 2007 tutustuin terveydenhuoltoalan eri ammatteihin ja harkitsin lähteväni lähihoitajaksi. Vanhempani suhtautuivat asiaan nihkeästi, enkä itsekään ollut varma, halusinko ammattikouluun valmistuttuani juuri vuotta aiemmin ylioppilaaksi. Seuraavaksi löysin kätilön ammatin, johon ihastuin heti. Äitini innostui myös, joka vahvisti valintaani. Minusta tulisi kätilö.

Ja niin, haettuani kaksi kertaa, pääsin toisella yrittämällä kouluun. Tosin ammattinimike on eri kuin suunnittelin ja koulu tyystin väärällä puolella Suomea, mutta otin paikan innoissani vastaan. Pitkälle viime kevääseen, kun opiskelin ensimmäistä lukukautta, en ollut kamalan innoissani sairaanhoitajan työstä. Taustalla piili ajatus, että haluan yhä vain kätilöksi. Pian asenteeni muuttui, ja erityisesti ensimmäisen alan työkokemuksen aikana tunsin kutsumusta sairaanhoitajaksi.

Nopeassa ajassa rakastuin alaan, jota en koskaan edes harkinnut ja vielä nopeammin ymmärsin, miten oikean valinnan olin tehnyt. Tuntuu uskomattomalta, miten pienessä ajassa kaikki tapahtui. En milloinkaan lukioaikoinani kuvitellut tuntevani sellaista intohimoa mitään muuta ammattia kohtaan, kuin eglannnin opettamista kohtaan tunsin.

Nyt, muutaman vuoden vanhempana, toivottavasti viisaampana ja yhä kätilöksi haluavana, olen joka päivä suunnattoman onnellinen, että minusta tulee sairaanhoitaja.