Nollasta kolmeenkymmeneen

Kuulin pari viikkoa sitten suorastaan pysäyttävän uutisen. Uutisen, joka otti siinä määrin päähän, että vaivoin sain sen sanottua ääneen, saati että olisin kirjoittanut siitä tänne. Opinnäytetyömmehän oli kyselytutkimus, joten koko juttu perustuisi sairaanhoitajilta saamiimme tietoihin. Koko OpSu, siis se suunnitelma, jota väsättiin tammikuusta lähtien perustui tälle ajatukselle. Mainitsemani uutinen muutti kaiken kuitenkin päälaelleen.

Lähetimme ohjaavalle opettajallemme viestin, jossa kyselimme kyselyjen edistymisestä. Ajattelimme varmistaa, että kyselyt ovat lähteneet ajallaan. Opettajalta tuli pian vastaus, jossa hän pyysi tulemaan mahdollisimman pian käymään hänen työhuoneessaan tai soittamaan, jollemme ole koululla. Olimme asunnollani kilometrien päässä koululta, joten kaverini soitti. Sydämeni hakkasi sataa kun kuuntelin puhelua sivusta ja yritin tulkita hajanaisia lauseita ja lähinnä kauhistuneelta näyttäneitä kasvonilmeitä. Puhelun loputtua en tiennyt haluaisinko kuulla koko juttua. Kaverini kertoi äsken kuulleensa äänin epäuskoa kuultaen. Hän kertoi, että meidän piti soittaa, koska opettaja ei halunnut kertoa uutista sähköpostitse. Kyselyyn, joka lähetettiin yli 20 sairaanhoitajalle ja kysely koostui kuudesta avoimesta kysymyksestä. Odotimme siis saavamme runsaasti materiaalia, yli 120 muutaman rivin vastausta. Loppujen lopuksi kyselyyn oli vastannut 3, siis KOLME henkilöä. Niistä yksi oli hyytynyt jo parin kysymyksen jälkeen, joten käytännössä vastanneita oli kaksi. Materiaalia oli enintään puolen A4:n verran. Näistäkin vastauksista osa oli kirjoitettu niin huonolla suomella ja vieläpä niin railakasti asian vierestä, että käyttökelpoisia vastauksia jäi yksi per kysymys.

Kuuntelin tietämättä mitä ajatella. Olimme saaneet kaksi vaihtoehtoa; joko lähettää kysely uudestaan, jolloin koko opinnäytetyön tekeminen siirtyisi keväälle tai vaihtaa opinnäytetyö kirjallisuuskatsaukseksi. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat yhtä houkuttelevilta. Keväälle jättäminen olisi lievästi sanottuna ikävää, koska silloin, kun muut keskittyvät nauttimaan viimeisistä koulun kuukausista, meillä olisi vielä suurin ponnistus meneillään. Eikä vastausten saaminen silloinkaan olisi taattua. Toisaalta meillä kummallakaan ei ollut oikeastaan mitään käsitystä miten kirjallisuuskatsaus tehdään, olimmehan orientoituneet ajatukseen kyselystä. Aika nopeasti päädyimmekin ratkaisuun; tekisimme kirjallisuuskatsauksen.

Muutokset eivät jääneet siihen, aihe laajeni noin kymmenkertaiseksi. Mikä aiemmin perustui parinkymmenen turkulaisen sairaanhoitajan käsityksiin, laajeni nyt käsittelemään aihetta maailmanlaajuisesti. Epätoivo suorastaan maistui suussa. Emme saaneet asiaa käännettyä millään positiiviseksi. Ensinnäkin, valmiin opinnäytetyön palauttamiseen oli tässä kohtaa tasan kolme viikkoa, eikä meillä ollut paperilla yhtään mitään. Toisekseen, yli puolen vuoden työ muuttui turhaksi opsun muodossa. Pystyin miltei kuulemaan kuinka lähestulkoon verta, hikeä ja kyyneliä vaatinut opsu mureni tuhkaksi jalkojeni juureen. Millään, mitä aiemmin olimme suunnitelleet, ei ollut mitään merkitystä. Vaikka kuinka yrittäisin, en pystyisi kuvailemaan tunnetta. Ensi kertaa ymmärsin niitä hoitajia, jotka toimivat sairaanhoitajansijaisina, koska eivät koskaan tehneet opinnäytetyötään loppuun, mikä siis oikeuttaisi yhdessä muiden opintojen kanssa laillistetun sairaanhoitajan tittelin.

Kesti muutaman tunnin palautua siitä totaalisesta lamaannuksen tilasta. Samana iltana saimme kuitenkin haetuksi koulun kirjastosta lisää lähteitä ja jo seuraavana päivänä raavimme kasaan jopa kymmenen sivua tekstiä. Kolmantena päivänä menimme opettajan ohjaukseen. Puhdas hämmennys kuulsi myös opettajan äänestä. Hän ei muistanut tälläistä tapahtuneen koskaan. Syitä vastausten vähyyteen voi vain arvailla, ilmeisesti he eivät ehtineet vastaamaan kyselyyn.

Tämä viikko oli kokonaan opinnäytetyön tekoa varten varattu, joten mitään muita tunteja ei ollut. Minä ajelinkin tiistaina reilut sata kilometriä suuntaansa pohjois-Pirkanmaalle ja kaverini saman verran tänään tänne hieman etelämpään. Käytimme kaksi päivää aamusta pitkälle iltaan. Tälle hetkellä opinnäytetyön raakile on 32 sivua pitkä. Vaikka teksti, kappaleet, lähdeviitteet ja oikeastaan koko kokonaisuus on vähän sinne päin, en voi olla olematta hieman ylpeä meistä. Ylpeys on todennäköisesti lyhytikäistä, opettaja lupasi lukea työmme perjantaina ja soittaa lauantaina miltä se vaikuttaa. Nyt aion kuitenkin edes yrittää sulkea koko kirotun opinnäytetyömme ajatuksistani, mässäillä itsetyytyväisyydessäni ja palata asiaan aikaisintaan lauantaina.

Tässä vaiheessa kun molemmilla on vähintään alkava vatsahaava, tulevat korjaukset tuntuvat kuitenkin pieniltä siihen verrattuna, että reilussa viikossa olemme saaneet aikaan kolmekymmentäkaksi sivuisen tekeleen. Pakko se on itselleen uskotella: tekstin puolesta suurin osa työstä (tai edes yli puolet) saattaa olla jo tehty.