05/11

Tältä on säästytty miltei vuoden päivät. Hetken olen saanut tuudittautua ajatukseen, että sitä ei tarvitse ajatella vähään aikaan. Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin tämäkin. Täällä se nimittäin on taas; harjoittelupaniikki. Minähän en ole opiskelukaupungissani tehnyt kuin yhden harjoittelun, muut ovat tapahtuneet ihan toisen sairaanhoitopiirin leirissä. Nyt pitäisi hommata syventävät harjoittelut, jotka molemmat jäävät keväälle. Aion jatkaa loppuun asti hyväksi havaitulla linjalla ja tehdä kaikkeni saadakseni harjoittelupaikan läheltä kotia. Paikka varataan toki ihanaisen JobStepin kautta, mikä taas tarkoittaa sitä, että oma varausaikani on pirkanmaalaisia kuukautta myöhemmin. Valittavakseni jäävät siis muiden jämät, mikä sinänsä on minulle yhden tekevää, kunhan jotain saa. Harjoitteluita koskevan infotunnin aikana kaverini kysyi, menisinkö mieluummin vanhainkotiin Tampereelle kuin vaikkapa minua kovasti kiinnostavalle naistentautiosastolle Turkuun. Vastasin yksiselitteisesti; Tampereelle vanhainkotiin.

Vielä 2,5 vuoden jälkeenkin kaikki Turussa tapahtuva "ylimääräinen" oleilu on vastenmielistä. Sinänsä kyse ei ole Turusta, enemmänkin siitä, mitä Turkuun tuleminen aina tarkoittaa. Jätän kotini, perheeni, koirani, koko maailmani istuakseni yksin 28 neliön yksiössä jossakin päin Turkua. Tokikaan suurin osa vapaa-ajastani ei kulu television edessä nököttämällä, mutta kyse ei ole siitäkään. Turussa vietetty aika on yhä jotenkin irtonaista, erillistä Minun Elämästäni. Kaikkihan on asenteesta kiinni, mutta en ole vielä löytänyt sellaista mantraa, jota hokemalla sunnuntaina rautatieasemalle suunnistaminen ei tuntuisi velvollisuudelta, puoli pakotetulta, vaan joltain mitä teen itseäni varten. Tätä kaikkea on jäljellä enää toukokuun loppuun. Siis todella vähän, erityisesti kun ajattelee, että mikäli pääsen muualle harjoitteluun, vietän syksyn jälkeen Turussa enää muutaman viikon.

"Nyt pitää nauttia, ottaa kaikki irti. Kohta tämä loppuu, kolmen ja puolen vuoden jälkeen." Miksei se tunnu siltä? Tiedän vollottavani silmät päästäni kun viimeisen kerran käännän selkäni Turulle, koko Varsinais-Suomelle, mutta juuri nyt tuo päivä ei voisi tulla yhtään nopeammin.