Kirjallisesta toiseen

Tämäkin viikko on huomisen jälkeen lusittu. Karu totuus on, että jäljellä on kaksi viikkoa. Kaksi tiivistä viikkoa. Tuntiopetusta ei enää kamalasti ole, mutta kirjallisia töitä kyllä riittää. Nursing sciencen lisäksi täytyy väsätä hoitotyön johtajuus -kurssia varten jos minkäkinlaista tekstiä. Juuri tänään teimme liiketoimintasuunnitelman itse kehittämästämme yrityksestä. Parini kanssa keksitty yritys oli oikeastaan melkein hyvä idea, jos toimivan yrityksen kriteereihin ei lukeudu voiton tekeminen, palkan maksaminen työntekijöilleen tai minkäänlainen vapaa-aika. Onneksi minusta ei tosiaankaan tullut sitä tradenomia, koska tänään sen taas näki, että luontaiset taipumukseni ovat jossain ihan muualla kuin rahan tahkoamisessa.

Luontaisia taipumuksia pääsin toteuttamaan sen sijaan ihan jossain muussa. Kirjoittelin nimittäin tätä kaikkien lempitehtävää, Nursing sciencen esseetä iltani ratoksi. Tarkoitus on siis tutkimusten ja lähteiden pohjalta pohtia omia kokemuksiaan jostakin eettisestä asiasta, esimerkiksi itselläni saattohoidosta ja palliatiivisesta hoidosta. Ohjeessa sanotaan, että tekstiosuuden tulisi olla viisi sivua. Noh, kuten arvasin, tästä tuli ongelma. Kirjoitin juttua ehkä puolisentoista tuntia, kunnes havahduin siihen tosiasiaan, että olen nyt sivun seitsemän lopussa. Kaikkia lähteitä ei edes ollut vielä tekstissä, enkä ollut vielä lähelläkään kirjoittanut kaikkea mitä halusin. Lähetinkin varovaisen sähköpostin opettajalle, että olisiko vallan kauheaa, jos teksti osuus olisikin vähän pidempi kuin viisi sivua, esimerkiksi jos saisin sen tiivistymään yhdeksään sivuun... Ennen kuin opettaja vastaa jotakin, en uskalla antaa näppäimistön laulaa enää yhtään. Jos tiivistää pitää, siitä tulee nimittäin tuskallista jo noiden kahden liikasivun kanssa, varsinkin kun puolet lähteistä lojuu vielä avaamattomina.

Tänään olimme myös pitkästä aikaa opinnäytetyön ohjauksessa. Kyllä, se on edelleen vaiheessa. Opettaja aloitti kysymällä varovaiseen sävyyn tunnelmiamme. Totaalisen kyllästymisen tilassa oli vaikea kaunistella sanojaan. Vaikka asettelimme sanamme asialliseen muotoon, opettaja varmaan rivien välistä osasi lukea millä innolla sitä opinnäytetyötä väännetään. Hän sai kuitenkin jonkin verran uskoa pumpattua meihinkin, ehkä jopa vähän motivaatiota, oppari nimittäin on hänen mukaansa muutamaa pikkujuttua vaille enää. Prosessiahan hidastivat sitten joulukuun pakertamisen mm. se, että opettajamme oli eiliseen asti virkavapaalla, joten olimme käytännössä ilman ohjaajaa. Vaikka olisin joulupaketista käärinyt kymmenen kiloa motivaatiota, opinnäytetyö olisi todennäköisesti samassa jamassa. Paitsi se, että olimme harjoittelussa, emme olisi edes osanneet tehdä mitään. Siksi loppu väsätäänkin sen mukaisella kiireellä. Tavoite on saada valmis versio opettajalle ennen kuin viimeinen harjoittelu alkaa huhtikuun toisella viikolla.

Huomenna on pitkästä aikaa ihan täysi päivä. Istumme kahdeksasta neljään juurikin hoitotyön johtajuuden kurssilla ja pari tuntia kuuntelemme myös toistemme pohdiskelevia esityksiä jälleen jostain eettisestä asiasta. Tämä loppu kevät on näköjään päätetty täyttää tällä etiikalla. Suoraan sanoen, tässä vaiheessa on ihan sama mitä loppu kevät sisältää, ihan oikeasti, koulua on enää kaksi viikkoa aikaa.

Loppu lähenee

Olen asunut Turussa yhteensä neljässä paikassa. Kevään 2008 vietin soluasunnossa kävelymatkan päästä opinahjostani. Minulla oli jopa pyörä Turussa. Soluasuminen meni sen kevään, koska olin varmaan niin sumussa kaikesta uudesta, että olisin asunut vaikka sillan alla. Luovuin asunnosta keväällä, koska en tiennyt palaanko Turkuun enää; niihin aikoihin harkitsin vielä siirtymistä Tampereen ammattikorkeakouluun.

Kesällä soittelin valehtelematta kymmenille asunnonvälittäjille, ennen kuin löysin sellaisen asunnon, jota ei tarvitse mennä katsomaan. Vuokrasopimuksen allekirjoitus tapahtui nokialaisen kauppakeskuksen eteisessä ja syyskuussa ajelin keskusta-asuntoni pihaan jälleen uuden muuttokuorman kanssa. Sika säkissä -periaatteella vuokrattu asunto osoittautui sijainniltaan erinomaiseksi ja muutenkin mukavaksi viikko-asunnoksi. Tässä asunnossa vietin tiiviin syksyn ja väljemmän kevään. Ensimmäisen lukukauden, jolloin meillä oli vajaita viikkoja edes melkein yhtä paljon kuin nykyisin. Asunnosta luovuin huhtikuussa, koska sisätautien harjoittelun suoritin Pirkanmaalla. Seuraavan kerran palaisin Turkuun vasta lokakuun lopussa, joten en halunnut maksaa puolen vuoden vuokria tyhjillään seisovasta asunnosta.

Lyhyehköksi jääneen syksyn 2009 asustelin ankeimmassa paikassa missä koskaan olen asunut. Asunto oli opiskelijoiden soluasunoja, joka sijaitsi Turun ehkä huonomaineisimman kaupunginosan läheisyydessä. Olin asunut asunnossa ehkä kuukauden kun aloin katsella uutta asuntoa, yksiötä. Löysin asunnon ja irtisanoin vuokrasopimukseni vuoden alusta alkaen. Joululoma alkoi 4.12, joten ehdin asua asunnossa kaksi kuukautta.

Viimeisen ja se nykyisen asuntoni sain myös käymättä näytössä. Asuttuani Paskamäeksi ristimässäni paikassa sen kaksi kuukautta minulle oli oikeastaan ihan sama, minkä näköinen murju minua olisi vastassa, kunhan kaupunginosa oli mukava ja asunto kohtuuhintainen yksiö. Kriteerit täyttyivät helposti ja olin haljeta ihastuksesta kun näin asuntoni ensimmäisen kerran. 28 neliöinen yksiö sijaitsi meren vieressä satamassa, vieläpä seitsemännessä kerroksessa. Lähäs koko seinän käsittävästä ikkunasta oli mahtava näkymä Naantalin telakalle asti. Keittiö oli hieno ehkä vuonna -72, mutta kelpasi minulle, vessa puolestaan oli täysin remontoitu. Sisustin asuntoani sillä mielellä, että tästä en enää lähde ennen kuin Sen Viimeisen Kerran. Syksy ja loppuvuosi kuluikin rattoisasti Ikeassa milloin mitäkin hakemassa. Valmiiksi sisustamani asunto jäi odottamaan minua pariksi kuukaudeksi kun lama leikkasi joululoman tavallista pidemmäksi ja vuosi alkoi harjoittelulla Tampereella.
Kevät oli katkonainen ja täynnä tynkäviikkoja, mutta mukava asunto oli henkireikä kun opinnäytetyön suunnitelmaa tehtiin vuorokauden ajasta riippumatta.

Kesällä kieltämättä hieman ärsytti lohkaista palkasta 400 euroa tyhjän asunnon vuokraan, mutta ajatus siitä, että tänä syksynä ei tarvitse ajella peräkärryineen ympäri maakuntaa muuttamassa, lohdutti kummasti. Syksyllä oleskelu Turussa tapahtui jälleen harvakseltaan, mutta yötöiksi meni silloinkin monella viikolla opinnäytetyön kanssa.

Tänä keväänä olen kuluttanut Turun sänkyä vasta muutaman yön edestä ja tämän kuun alussa koitti päivä, jota olen odottanut: irtisanoin asuntoni viimeisen kerran Turussa. Oikeastaan se ei tuntunut edes niin hienolta kuin olisi luullut, jotenkin koko ajatus tuntuu utopistiselta. Parin viikon päästä kannan kamojani jälleen kerran, ainoana eroavaisuutena tietenkin, että nyt niitä ei tarvitse enää kantaa takaisin. Itseasiassa, olo on melkein haikea. Parin viikon päästä minun ikkunani edessä istuu joku muu ja katselee risteilyalusten lipumista Itämerelle.

Tässä vaiheessa en osaa edes kuvitella sitä päivää, kun oikeasti ajan pois Turusta Omaan Kotiini, minne vien kaiken Turkuun raijaamani tavaran. En enää muista aikaa, jolloin minulla oli vain yksi hammasharja, aikaa, jolloin ei tarvinnut miettiä mikä asia milloinkin on Turussa, mikä kotona. Aikaa, jolloin matkakassini oli vaatekomeron ylimmällä hyllyllä, lähes unohdettuna, eikä eteisessä odottamassa taas uutta pakkaa-pura-lähde-tule -rumbaa.

Turku-Tukholma-Turku

Olen väliaikais-asunut Turussa nyt pian kolme ja puoli vuotta. Asian oltua puhe-asteella samaisen ajan, edellisviikolla vihdoin toteutimme kaverini kanssa suunnitelmamme. Lähdimme risteilylle ex tempore. Minkäännäköinen ex tempore -toiminta ei yleensä kuulu toimintatapoihini, joten sitä, että lähdimme täysin suunnittelematta risteilylle, voidaan pitää jonkinlaisena hetkellisenä mielenterveyden järkkymisenä. Ihan kuin risteily olisi jonkun meriitin arvoinen suoritus, ottaen huomioon, että meillä oli ilmainen risteilykumponki, seuraava päivä vapaata ja pääsimme koulustakin jo ennen puolta päivää. Noh, viidellätoista eurolla sain edustavat kengät ja parilla eurolla Postafen-paketin yhteiseksi.

Matka alkoi luonnollisesti buffetilla, joka oli ehkä muistoissani kultaantunut sitten viime kerran. Edellinen risteilykokemukseni sijoittuu nimittäin toiselle laivayhtiölle abiristeilyn aikaan. Pienoinen pettymys ei kuitenkaan lannistanut miltei hellyyttävää päättäväisyyttämme pitää hauskaa ja olla stressaamatta. Ilta menikin tax-freessä, karkkia mutustellen, tuhlaamalla muutaman sentin pelikoneeseen ja hytissä jutellen. Vasta puolen yön jälkeen lähdimme baarin puolelle tarkoituksena juoda ehkä pari siideriä.

Yhden siiderin jälkeen päädyimme kuitenkin pitkällisen epäröinnin jälkeen muutamaan tequila-shottiin. Vaikka viimeisin kokemus tequilasta liittyy myös abi-risteilyn aikaan, ei muistikuva aineesta ollut läpikäynyt samaa kultausprosessia kuin buffet. Muistin kirkkaasti kuin eilisen sen vähemmän kirkkaan illan ja sen kuinka en muista oikeastaan mitään. Varmuudella muistan vain seuraavan päivän, jonka vietin kirjaimellisesti pää ämpärissä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä: vaikka ensimmäinen ei tunnu päässä välttämättä vielä vartin päästäkään, ei kannata hakea viiden-kuuden tequilan riviä, joita sitten hulauttaa kurkustaan alas samoin tein. Traumoistani huolimatta, rohkaisin mieleni ja sain huomata, että tequila on ihan kiva aine, jos muistaa, että tequila tuntuu kulkeutuvan päähän asti tavallista hitaammin.

Seuraavana päivänä ei eilisestä ollut tietoakaan ja vietimme vielä mukavan päivän vältellen aiheita koulu, opinnäytetyö ja vääjäämättä lähestyvän valmistumisen aiheuttama stressi.

Paluu kulttuurin pariin

Venähtipä pitkäksi. Tauko siis. Palasin sunnuntai-iltana Turkuun. Olen ollut pois vain kaksi kuukautta, mutta taisin lähteä joulukuussa niin tympiintyneenä kaikkeen, etten muistanut edes ajatella, että takaisinhan pitää vielä tulla. Viisi viikkoa on jotenkin niin naurettavan lyhyt aika, ettei siihen osaa edes asennoitua. Tällä hetkellä tuntuu, ettei tämä Euroopan kulttuuripääkaupungissa oleskelu voisi vähempää kiinnostaa. Palaan siis harjoittelun aikaiseen elämään. Kuusi viikkoinen jakso loppui reilu viikko sitten, jonka jälkeen vietin hyvin ansaitun hiihtoloman oikeaoppisesti, siis koskemattakaan suksiin.

Tajusin joskus harjoittelun viimeisellä viikolla, etten ole kirjoittanut tänne mitään. Outoa sinänsä, koska harjoittelu teho-osastolla oli sanalla sanoen tapahtumarikas. Oikeastaan opittavaa ja ihmeteltävää oli niin valtavasti, että on hankala jäsentää järkevää ajatusta koko kuudesta viikosta.

Lähdin harjoitteluun teho-osastolle puhtaasta mielenkiinnosta ja halusta nähdä hoitotyön toinen ääripää, jonne tuskin koskaan tulisin hakeutumaan töihin. Kuuden viikon jälkeen olin läpeeni tyytyväinen, että valitsin tehon JobStepin tarjonnasta silloin marraskuussa. Jo ensimmäisenä päivänä tuli selväksi, että teho tosiaan on ihan oma maailmansa. Huoneet täyttyivät erilaisista koneista, monitoreista ja letkuista, sinipukuisista hoitajista ja lääkäreistä. Kaiken vilinän keskellä oli potilas. Leikkaussalikokemukseni on kokonaiset kolme tuntia, joten kesti tovin totutella ajatukseen potilaasta, joka on unessa. Useimmat potilaistahan olivat nukutettuina ja hengityskoneessa.











Jokaisella potilaalla oli omahoitaja, joka oli koko ajan potilaan luona. Jokaisella potilashuoneella puolestaan oli oma lääkäri, joka vastasi huoneesta.


Osastolle pääsi vain kulkuluvan kanssa, joten omaiset soittivat ovikelloa päästäkseen veirailulle. Omaiset odottivat ns. päivähuoneessa, kunnes hoitaja pääsi heitä hakemaan. Joskus odotus venähti pitkäksi, koska huoneessa saattoi olla paljonkin hässäkkää tai vieressä saatettiin tehdä esimerkiksi jotain toimenpidettä. Tavallisimpia toimenpiteitä joita itse näin osastolla ollessani olivat brokoskopia, pleurojen dreneeraus, Swan-Ganzin katetrin laitto, keskuslaskimokatetrointi ja ehkä yleisimpänä intubointi.

Paikkoihin, joissa aiemmin olen ollut verrattuna uutta oli myös se, että osastolla oli myös paljon miessairaanhoitajia. Poikkeuksellista oli myös valtava henkilöstömäärä; lääkäreitä oli tavalliseen vuode-osastoon nähden kymmenkertainen määrä, sairaanhoitajia yli sata ja osastolla oli oma farmaseutti.

Osatolla toimi myös ns MET-ryhmä (Medical Emergency Team). Ryhmälle siis vastasi sairaalansisäisistä elvytyksistä ja muista tilanteista, joissa esimerkiksi vuodeosaston hoitaja huomasi potilaan elintoimintojen vaaraantuvan. Itse pääsin ryhmän mukaan parille keikalle ja näin mm. ensimmäistä kertaa elvytyksen.

Tapahtumaa oli oikeasti niin paljon, etten vielä edes tajua kaikkea. Tässä menee varmaan jonkun aikaa, että sulattaa kaiken sen tiedon. Joka tapauksessa todella opettavainen ja mielenkiintoinen paikka. Kannattaa ehdottomasti mennä harjoitteluun teho-osastolle mikäli vain tilaisuus tulee. Voin vielä kirjoittaa harjoittelusta, jos vaikka jossain vaiheessa saisin jopa järkevän tekstin kasaan. Kysymyksiä saa toki esittää.

Nyt painun kuitenkin nukkumaan sulattelemaan tätä hieman vastenmieliseltä maistuvaa paluuta kouluun. Ehkä huomenna jo helpottaa.

Kuvan lainasin TYKS:lta