Viikko 1

(Kirjoitettu 16.1.2008, julkaistu myöhemmin internetin puutteesta johtuen.)

Nyt on hoitotyön opintoja takana tasan yksi viikko. Päivät ovat kuluneet lähinnä opetellessa, miten sitä koulua oikeen käydään ja rappusissa rampaten etsien milloin mitäkin luokkaa, milloin ruokalaa. Edelleen koulurakennus on mulle suuren hämärän peitossa ja kiitettävä osa päivästä kuluu erinäisten karttojen edessä. Onneksi en ole ainoa.

Varsinaisia uusia opiskelijoita on paljon. Sairaanhoitajia yli 70, terveydenhoitajia noin 25 ja sama määrä röntgenhoitajia. Tähän lisäksi sitten vielä ne bioanalyytikot, joiden työnkuvasta en edelleenkään tiedä suunnilleen mitään, samoin kuin en edes tiedä, ketkä meistä keltanokista heitä ovat. Sairaanhoitajat jaettiin kolmeen ryhmään, ja koska opetus tapahtuu kahdessa ryhmässä, oppitunneilla luokkani mukana ovat terveydenhoitajat. Terveydenhoitajat tuntuvatkin olevan ammattiryhmistä kaikkein tunnistettavimpia, aina tietää kuka on tuleva terkkari. Terveydenhoitajat ovat ulkoisesti hillitympiä, rauhallisempia ja aina kummallisella tavalla tyytyväisesti hymyileviä. Terkkarit täyttävät salaattilautasensa täyteen porkkanaraastetta, kuorruttamatta sitä salaatinkastikkeella. He kulkevat yhtenä isona laumana joka paikkaan ja istuvat auditoriumissa eturiviin. Kiinnostavaa olisi tietää, millaisia ominaispiirteitä sairaanhoitajilla on.

Viikon jälkeen yleisvaikutelma luokastani on tosi positiivinen. Verrattuna tradenomi-opiskelijoihin, ero on valtava. Vanhassa koulussani viikon jälkeen olin puhunut alle viiden uuden ihmisen kanssa, saati että olisin tutustunut keneenkään. Täällä luokassa on mukava henki. Uskoisin jutelleeni useimpien kanssa ainakin jotain ja luokalla on jo ihmisiä, joita kutsun ”luokkakavereiksi,” en ”luokkalaisiksi.” Olemme viettäneet aikaa myös koulun ulkopuolella ja ehdimme jo järjestää pienet illanistujaisetkin.
Varsinaista opiskelua on ollut minimaalisen vähän. Tosin, olemme saaneet ensimmäiset oppitunnit jo hoitotyön etiikasta, kasvatustieteistä, anatomiasta ja tietotekniikasta. Meille järjestettiin myös matematiikan tasokoe, jossa jälleen kerran nähtiin, miten säälittävää itsensä huijaamista on kahlata yhdeksän vuotta peruskoulua läpi hokien joka ikisen ongelmatilanteen kohdalla että ” ihan sama, emmä näitä ikinä mihinkään tartte ja laskimet on keksitty.” Ehkä vielä suurempaa itsepetosta on jatkaa lukiossa samalla linjalla.
Niinhän se on, minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.